Kangastus 38

sivulauseita

Hän muistaisi myöhemmin, että tuona päivänä usva oli laadultaan savuista, melkein ystävällistä. Se ei ollut tavallista maaliskuun harmautta, karua ja tylyä, jolloin sisimpien satama-altaiden yhä täysin mustassa vedessä kellui jäälauttoja ja pieniä jäälohkareita. Harmaus oli lempeää, peitto johon kietoutua. Kuten syyskuussa, kun lämpöaallot olivat ohi ja viimeiset ukonilmat laantuneet.

Kaupungin yllä lepäsi epätodellinen tunnelma. Elämä kuin uni, ääriviivaton kangastus. Taas tuo sana, miksiköhän se palasi mieleen kerran toisensa jälkeen.

Matilda Wiik on yksinäinen ja tarkka nainen, yksinkertaista ja vaatimatonta elämää viettävä, siltä hetken vaikuttaa. Kunnes eräänä iltana hän kuulee äänen menneisyydestä ja pintaan muodostuu särö jonka etenemistä on mahdoton pysäyttää, ja kuin vaivihkaa romaani muuttuu hiljaiseksi ja painostavaksikin trilleriksi.

Kjell Westön uudessa romaanissa asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa Matilda elävät menneisyyden haamujen hengitys niskassaan. Varsinkin vuoden 1918 tapahtumat painavat raakoina ja raskaina. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan 30-luvun Helsingissä, yhdestä sodasta on selvitty mutta uusi on tulossa; sekä yksityinen että koko yhteiskunnan tulevaisuus tuntuu lähestyvän uhkaavana, väistämättömänä. 

Westö piirtää esiin sykkivän pääkaupungin jokaista elokuvateatteria, ravintolaa, katua ja rakennusta myöten. Se on ihailtavaa, mutta itse en osaa siitä loputtomiin innostua. Vähempikin riittäisi. Sen sijaan kaikin muin tavoin tämä on minusta Westön paras teos sitten (rakkaan rakkaan) romaanin Leijat Helsingin yllä. Tunnelma on tiivis, tarina ehjä, henkilöt eläviä ja juoni loppuun (viimeiselle sivulle) asti hiottu. Ote on napakka ja jotenkin keskittyneempi kun tarina ei kulje sukupolvesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kerronta kulkee yhtä lailla Matildan ja Claesin silmin, mutta minulle tämä oli ennen kaikkea Matildan romaani, ja tämä vahva naisnäkökulma oli minusta Westölle uusi, raikas ja hyvin koskettava. Ja vaikka olisinkin hieman tiivistänyt ja karsinut kerrontaa, pääsee Westön kadehdittavat kertojanlahjat monin paikoin loistamaan, sekä tarinan että kielen tasolla.

Leveä ja lämmin aurinkokeila sattui osumaan suoraan hänen rinnalleen ja vatsalleen, kun hän istui syömässä. Valovirrasa näkyi tuhansittain, ehkä miljoonittain pölyhiukkasia jotka olivat melkein liikkumattomia, se oli kuin pölyn linnunrata. Auringon lämpö levisi kaikkialle Matildan ruumiiseen. Äkkiä hänen olonsa oli taas kuin lapsella: turvallinen.

Juuri tältä hänestä oli tuntunut, kun kevätaurinko virtasi etelän puolelta heidän asuntonsa ainoasta ikkunasta, kun hän oli pieni tyttö.

Luin romaanin muutama viikko sitten ja yhä romaanin tunnelmat elävät vahvoina mielessä. Sitä ei ole hetkeen tapahtunut.

( En halua kertoa romaanista enempää koska paljon tuli itselleni yllätyksenä ja hyvä niin. Mutta jos haluatte lukea vähän enemmän tästä, ja muutenkin Westöstä, kurkatkaa Tommi Melenderin mainion blogin juttu, olen sen kanssa itse aivan samoilla linjoilla:

http://antiaikalainen.blogspot.fi/2013/09/weston-aarella.html

 

Share

Kommentoi