Kesken

Ladataan...
sivulauseita

Jälleen kerran olen tilanteessa jossa olen (liiankin) usein: on liian monta kirjaa kesken. Iskee sana- ja tarinaähky. En osaa tarttua yhteenkään vaikka olisi koko sunnuntai aikaa. Yöpöydällä on Franzenin Vapaus, keittiön pöydällä Grossmanin Sinne missä maa päättyy, laukussa Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet, sohvalla Little Been tarina ja tietokoneella oma, vielä nimetön.

Vapaus on pisimmällä, mutta pakko se on nyt vaan myöntää (vaikka kuinka hävettäisi), että koko ajan odotan jotain tapahtuvaksi, jotain kirkasta tunnetta tai ajatusta että tosiaan luen vuosisadan romaania, kuten Guardian asian ilmaisee, mutta ei. Romaani on häkellyttävän taidokkaasti kirjoitettu, viihdyttävä, kantaaottava, sujuva ja älykäs, hauskakin, mutta se tärkein puuttuu: henkiköhahmot ovat minulle ihan samantekeviä. En välittäisi vaikka kaikki kuolisivat. Ainoa josta hieman pidän on Richard, mutta en hänestäkään tarpeeksi. Ja tämä ei tarkoita etteivätkö he olisi kiinnostavia, ovat he. Älykkäitä, monimutkaisia, haastavia ja eläviä. Minä en vain välitä heistä yhtään. 300 sivun kohdalla (kun 300 sivua on vielä jäljellä) minun pitäisi toivoa tai pelätä heidän puolestaan, eläytyä ja innostua. Ja jotenkin tämä on noloa koska kaikki, siis Kaikki, niin kirjaa ylistävät, mutta ei voi mitään. Mutta tämän vuodatuksen (ja sen muun maailman hehkutuksen) jälkeen aion kyllä jatkaa sen lukemista, luen sen loppuun ja kerron sitten enemmän. Ehkä jotain mullistavaa vielä tapahtuu. Koska minä Rakastan Suuria Amerikkalaisia Perhe-ja Avioliittoromaaneja ja jotenkin toivoisin että tästäkin vielä muodostuisi minulle sellainen.

Sen verran vielä että Nylénin esseet ovat huikean hienoja. Ja tiedän, olen tässä noin viisi vuotta kaikkia jäljessä, mutta en välitä, vaan kiitän Elinaa kirjan lainasta (ja kyllä, haluan sen toisenkin sitten heti tämän jälkeen!) ja toivon, että olisin yhtä viisas, että osaisin jäsennellä ajatukseni niin kirkkaasti ja sen jälkeen vielä muotoilla ne sujuvaksi ja säkenöiväksi kirjoitukseksi. Kaikesta en ole samaa mieltä, eikä tarvitsekaan olla, mutta kaikki Nylénin sanoma laittaa ajattelelmaan. Arvostan.

Ps. Laukussa on vihdoin myös Eugenideksen The Marriage Plot, ja hihkun jo pelkästä ajatuksesta.

Share
Ladataan...

Kommentit

Voi ei! En ole edes selaillut Franzenin kirjaa, mutta olen kehittänyt jo siihen jonkinlaisen viha-rakkaussuhteen, kun ensin kaikki kehuivat sitä ja nyt on tullut soraääniäkin. Ihailen rehellisyyttäsi, tämä kertoi kaiken fiiliksistäsi: "En välittäisi vaikka kaikki kuolisivat." :D

Nylénin esseitäkään en ole lukenut, mutta aion kyllä - ehkä sitten vielä viiden vuoden kuluttua. Eiväthän hienot tekstit onneksi vanhene.

Monen kirjan loukku on kyllä tuttuakin tutumpi ongelma ja vaivaa minuakin usein, mm. juuri nyt. Olin ajatellut kirjoittaakin aiheesta, mutta ehdit ensin. :)

 

 

sivulauseita

Totta, soraääniä on myös. Tämän kirjoitettuani rupesin selaamaan juttuja ja esim. Parnassossa oli aika negatiivinen arvio. En siis olekaan ainoa :) Mutta kaiken kaikkiaan luulen että yritän vähitellen siirtyä kirjoissa siihen mihin elokuvissakin: en lue yhtään arviota ennen kuin olen itse nähnyt tai lukenut. Jotenkin puolet kokemuksesta menee siihen että suhtetuttaa omaa kokemusta ennakko-odotuksiin ja muiden mielipiteisiin.

Tuosta "en välitä vaikka kaikki kuolisivat"on tullut mulle semmoinen mittari. Ts. jos sitä täytyy lukiessa itseltä kysyä niin jokin on pielessä. Puolessa välissä siltä ei vain saisi enää tuntua.

Joo, se kyllä kuvaa hyvin, millainen kirjan pitää/ei pidä olla. Mä en lue useinkaan eskapistisista syistä, mutta kirjassa pitää olla hahmoja, joihin kiintyy tai ainakin joista kiinnostuu (tai vaihtoehtoisesti joihin raivostuu), jotain tarttumapintaa. Jos ei ole, hienoakin kirjaa lukee ihan välinpitämättömänä eikä siitä jää juuri mitään mieleen.

Musta olisi hienoa, jos voisin olla lukematta arvioita ennen omaa lukukokemusta, mutta en malta. Esim. jos kirjoitat Eugenidesin uutuudesta, lun arviosi varmasti HETI, vaikka aion itsekin lukea kirjan. :)

Warhola

Tuo on kyllä niin tuttua, kun useampi kirja on samaan aikaan kesken, ja minun kauttani jokainen niistä on mustasukkainen toisistaan - miksi et lue minua, oletko unohtanut minut tänne työpöydälle, entäpä minä täällä yöpöydällä, yksinäinen runokokoelma olohuoneen sivupöydällä lehtipinon alla.

Mulla on parhaillaan kesken Juho Niemisen Muovin kukkia, Mellerin runot, Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann ja Amy Dempseyn Moderni taide. 

Eikä nuo tuolla hyllyissä odottavatkaan suostu vaiti olemaan, vaan pyrkivät keskusteluun kanssani, aivan kuten Elias Canettin Sokeat-romaanissa.

Emilia K (Ei varmistettu)

Oi, helpottavaa kuulla että jonkun, ja vieläpä sun, kokemus Vapaudesta on noin samanlainen kuin itselläni. Mulla jäi se kesken monta kertaa, kunnes viime viikonloppuna sain vihdoin vedettyä loppuun. Arvostin, paljonkin, ja loppupuolella nautinkin vähän enemmän, mutta pakko myöntää ettei se lopultakaan tuntunut oikein miltään. Ajattelin ensin, että se johtuu pätkittäisestä lukemisesta, mutta jos se olis ollut mulle se vuosisadan romaani, taukoja tuskin olis tullut noin paljon. Nyt mietin, uskallanko ottaa Grossmanin seuraavaksi, jos sekin on pettymys en ehkä kestä. Sitten teen niin kuin säkin ja lohduttaudun lukemalla Linnuntietän (bugi! bugi!) uudestaan. Turvallinen ajatus.

Kommentoi

Ladataan...