Kirjailija on outo olento

sivulauseita

Ei ole enää harmaata ja ruskeaa, on vihertävää ja syvän vihreää, puiden alla havisevia varjoja. Ja valoa, niin paljon.

Työhuoneellani nämä viimeiset viikot vielä.

 

Syön aamupalaksi ja lounaaksi keksejä koska en jaksa suunnitella mitä muutakaan.

Makeaa kahvia rappusilla, takaisin huoneeseen.

Luen tekstiä tietokoneen ruudulta, edestakaisin, jään kiinni pikkujuttuihin vaikka pitäisi vaan mennä eteenpäin, kirjoitan ja poistan, kirjoitan lisää, vähän väkisin mutta kuitenkin.

Miksi tämä nainen ei sano mitä hän todella ajattelee, miksi mies ei ole tarpeeksi rohkea kysymään.

Miksi he kaikki yrittävät niin kovasti unohtaa kun se ei kuitenkaan koskaan johda yhtään minnekään.

Johtaako tämä teksti, tuo käsikirjoitus, nämä ajatukset minnekään?

Jos saisin mahdollisuuden hypätä ajassa eteenpäin, siihen hetkeen kun on valmista, käyttäisinkö sen?

En.

Selaan kirjoja, kaikenlaisia, luen viisaita tekstejä äitiydestä ja eettisyydestä.

Jään kiinni keskusteluun feminismistä, turhaudun, ehkä jotkut eivät tule koskaan ymmärtämään mistä siinä on kyse, eivät todella edes ota selvää, haluavat jankata ja vääntää ja loukkaantua, viedä keskustelun pois siitä mitä todella tapahtuu, mistä todella on kysymys.

Tasa-arvosta. Mikä siinä on niin kauheaa? Niin kauhean pelottavaa?

Ja jään kiinni keskusteluun vaateteollisuudesta, turhaudun lisää, helvetin tuulimyllyt joita vastaan ei jaksa, ei kannata enää taistella. Välinpitämättömyys on se todellinen tuulimylly.

Työt on silti tehtävä.

On kevyt, hajamielinen, raskas olo.

Kirjailija on outo olento, kirjoittaa Duras.

Varsin mahdollista.

Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.