kirkkaanpunaista kynsilakkaa

Ladataan...
sivulauseita

" Sitten riisuin raskaat saappaat jalasta ja vedin polvet koukkuun. Kerran viikossa maalasin varpaankynteni sängyssä vaahtomuovipatjalla istuen. Löysin pienen kynsilakkapullon avustuslaatikon pohjalta. Siinä oli vielä hintalappu. Jos tapaan vielä joskus ihmisen, jolta se oli, sanon hänelle, että yhdellä Britannian punnalla ja yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä pennyllä hän pelasti elämäni. Koska sen avulla minä muistutin itselleni, että olin kaikesta huolimatta elossa: minulla oli teräksisten kengänkärkieni alla kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Riisuttuani saappaat pois puristin joskus silmäni kiinni estääkseni kyynelten tulon ja keinuin edestakaisin kylmässä hytisten."

Heräsin aikaisin aamulla kun aurinko paistoi ikkunasta suoraan kasvoille ja luin loppuun pakahduttavan Little Been tarinan. Halusin kirjoittaa siitä heti, mutta nyt onkin olo että on aika vaikea sanoa mitään.

Tarinan kaksi naista, nigerialaistyttö Little Bee ja englantilainen Sarah ovat mielessä hengittävinä ja tosina, samoin romaanin viimeinen hetki, vettä ja naurua välkkyvä ja samalla niin raadollinen, kuin valokuva, rajattu ja tarkka.

Tyttö ja nainen ovat kohdanneet julmalla tavalla Nigeriassa muutamaa vuotta aiemmin, nyt naisen mies on kuollut ja tyttö seisoo hautajaispäivänä oven takana. Muutamien viikojen aikana he yrittävät rakentaa pirstaleista jotain ehjää. Surra, nauraa ja olla vapaita. Yhdessä.

Siitä tässä on kysymys, vapaudesta, jokaisen ihmisen oikeudesta siihen.

 

ps. tuntuu että kaikki muut ovat jo ehtineet tämän kirjan lukea. Jo viime vuonna. Pari vuotta sitten olin kustantamossa ja kirjakaupassa töissä ja luin kokoajan, monta kirjaa yhtäaikaa, varsinkin uutuuksia, en kestänyt sitä että muut ehtivät ensin, etten tiennyt mistä puhuttiin. Nykyään luen vähemmän, ja paljon hitaammin. Entä sinä? Haittaako lukea kirja "viimeisenä"?  Vaikuttaako lukupäätökseen se että kirjasta puhutaan, vaikkei se ehkä tuntuisikaan ihan omalta kirjalta?

Share
Ladataan...

Kommentit

Tuutikki (Ei varmistettu)

Opiskeluaikoina luin nopeasti, ahmimalla. Uutuudet oli ensimmäisenä luettu ja olin ylpeä siitä. Vanhemmiten lukeminen on hidastunut ja koko lukukokemus on saanut uuden muodon. Nyt harmittaa se kuinka monta ihanaa kirjaa tuli hotkaistua ilman maistelua.

Periaatteessa en välitä, luenko kirjan ensimmäisenä vai viimeisenä. Ennen kirjablogia luin uutuuksia vain työn puolesta ja muuten keskityin lähes poikkeuksetta vanhempiin kirjoihin. Mutta nyt, kun seuraan suurta osaa suomalaisista ja aika monia ulkomaisiakin blogeja, minulla on uutuuksista yleensä todella vahva käsitys jo ennen kirjan lukemista, ja se joskus häiritsee. Se on ristiriitaista, koska toisaalta blogeja on ihana lukea juuri siksi(kin), että niistä saa hyviä lukuvinkkejä. Mutta kun joskus pääsee lukemaan uutuuden ensimmäisten joukossa ilman ennakko-oletuksia, ikään kuin puhtaalta pöydältä, se voi olla erityisen ihanaa. Etenkin, jos kirjaan rakastuu, ja se on saanut "löytää" ihan itse.

PS. Kiitos hienosta Cleave-arviosta!

sivulauseita

Tuutikki, mulla on ihan sama tunne opiskeluajoista. Kun oli pakko lukea niin paljon meni kaikki klassikot hurjalla vauhdilla. Joihinkin oon palannut myöhemmin rauhassa, joitain mietin yhä että johtuiko se kiireestä vai minusta etten ymmärtänyt kirjaa:) 

Ja Karoliina, blogit toimivat juuri noin, hyvässä ja pahassa :) ja "löytäminen" on ihan parasta. Mulle kävi niin esim. Kalanpelastajan kanssa, jota en tosin lukenut ensmmäisten joukossa mutta se oli pysynyt sopivasti piilossa, ja viime päivinä taas Kristiina Lähteen romaanin kanssa. Mutta tosiaan yritän nykyään mahdollisimman vähän välittää muiden puheista, lukea omassa tahdissa. Ja lukea myös muita kuin uutuuksia, ja kirjoittaakin niistä.

Kommentoi

Ladataan...