Kuka sinun lapsesi hoitaa?

sivulauseita

 

Isovanhempi, olet lapsiperheelle tärkeä: tarjoamalla rajojesi puitteissa joskus lastenhoito- tai muuta apua voit ennaltaehkäistä monia ongelmia, sillä lastenhoito todella on raskasta, oli sitten nuori tai vanha.

 

Nimimerkki Väsynyt äiti kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastolle vastineen Iloisen eläkeläisen kirjoitukseen isovanhempien roolista lasten elämässä ja kasvatuksessa. Keskustelu on kiinnostava ja tärkeä, ja herättää väistämättä ajatuksia ja tunteita.

 

Olen itse ollut lapsen syntymästä asti siinä onnellisessa asemassa, että hänellä on kummankin vanhemman puolelta isovanhemmat, jotka jaksavat ja ennen kaikkea haluavat olla osallisena lapsen elämässä. He ovat tarjonneet apua, aikaa ja rakkautta. Kysyneet kuulumisia, kysyneet saisivatko auttaa, pyytäneet lasta yökylään. Näin he ovat toimineet jokaisen lapsenlapsen kohdalla.

On sanomattakin selvää miten äärettömän arvokasta se on. Eikä pelkästään sen vuoksi, että väsymyksen, turhautumisen ja sairastelujen keskellä tarjolla on ollut jaksavat ja hellät sylit, vaan myös sen suhteen vuoksi joka lapselle on isovanhempiinsa syntynyt.

Hän nauttii suunnattomasti jokaisen isovanhemman huomiosta ja seurasta, odottaa innolla jokaista vierailua. Hänen maailmansa on tämän ansiosta paljon rikkaampi. 

 

Kaikki tämä on toki myös alusta alkaen toiminut ihan selkeillä pelisäännöillä: isovanhempien ei ole koskaan tarvinnut muuttaa tai perua omia suunnitelmiaan meidän perheemme vuoksi, aina on saanut ja saa sanoa ei ilman mitään mielipahaa, ja aina on myös meidän taholta kysytty että jaksatteko, haluatteko ja sopiiko varmasti.

Ja kyllä, koska tunne on ollut molemminpuolinen, on lapsi myös ollut paljon heillä hoidossa. Ja ei, en ole koskaan tuntenut siitä huonoa omaatuntoa. En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että haluan lähteä ystävieni juhliin tai ravintolaan syömään, että haluan lähteä viikonlopuksi reissuun tai tehdä töitä, tai haluan vain olla hetken rauhassa.

Tiedän, että useimmilla isovanhemmilla ei itsellään ole ollut samaa kokemusta, että lastenhoitoapua olisi ollut samalla tavalla tarjolla, että olisi ollut lähes itsestäänselvää päästä juhlimaan jos siltä tuntuu. Mutta onko se sitten ollut jotenkin parempi? Olisiko parempi vain purra hammasta ja ajatella että itse olen lapseni tähän maailmaan tuonut, itse heidät on myös hoidettava? Että on vain jaksettava? Että sellainen vanhempi joka ei pyydä apua, oli syy sitten sairastuminen, väsymys, juhlat tai työ, on jotenkin parempi vanhempi?

Minusta ihan järjetön ajatus.

Eikö lapsi olisi mahdollista kokea osana perhettä? Sekä vanhemmista että isovanhemmista "rakentuneena" kokonaisuutena jossa on mahdollista nähdä ajan, persoonien ja perheen jatkumo, joka tuottaa iloa ja onnea?

 

Nimimerkki Lapsenlapsissa parasta, kun jarruvalot näkyvät, puhuu toiselta puolelta, omasta väsymyksestään ja tuntemuksistaan olla omien lastensa renki.

Mitä varten tehdä yhtään lasta, jos ei jaksa olla lapsen kanssa? Miettikää sitä vanhemmat!

Aivan varmasti jokainen vanhempi tätä miettii, kerran jos toisenkin. Mutta kysymys on mahdollista kääntää myös toisinpäin: miksi itse on tehnyt lapsen, jos ei halua elää sen tuomien asioiden kanssa koko elämäänsä? Miksi tehdä lapsi vain saattaakseen hänet aikuiseksi ja sitten jättäytyä sivuun? Minä ainakin odotan sitä aikaa kun tyttäreni on aikuinen ja ehkä itsekin äiti. Mikä voisi olla kiehtovampaa, kun nähdä hänet siinä missä nyt itse olen? Tukea ja olla läsnä siinä elämänvaiheessa samoin kuin muissakin vaiheissa.

 

Ja ei, mielestäni isovanhemmilla ei ole ehdotonta velvollisuutta auttaa. Ei tietenkään. Se on ihan jokaisen oma valinta. Mutta suoraan sanottuna en ymmärrä isovanhempia jotka eivät halua olla osallisena lastensa ja lastenlastensa elämässä. Enkä tarkoita vain syntymäpäiviä, jouluja ja kevätjuhlia, vaan ihan aitoa osallistumista ja panosta lapsen olemiseen, elämiseen ja kasvatukseen. Nähdä jälleen kerran pienen ihmisen matka ja kasvu, mutta huomattavasti helpommin ja yksinkertaisemmin, lopullinen vastuu kun tällä kertaa on joka tapauksessa aina vanhemmilla.

Voisin kuvitella, että (jälleen kerran) kysymys on kommunikaatiosta, ja etenkin sen puutteesta.

Jos vanhemmat kaipaavat apua, tukea ja jakamista, mutta eivät sano sitä ääneen, on aika epäreilua odottaa haluamaansa lopputulosta. Jos isovanhemmat väsyvät auttamiseen mutta eivät sano sitä ääneen, on aika epäreilua valittaa omasta jaksamisestaan ja uhriutua sen taakse. Jos kummastakin tuntuu ettei toinen ymmärrä mutta kumpikaan ei sano sitä ääneen, on aika selvää ettei lopputulos miellytä kumpaakaan.

 

Ehkäpä sen sijaan, että keskustelu tapahtuu sanomalehden välityksellä, se voisi tapahtua kasvotusten. Tänään on hyvä päivä aloittaa.

 

 

 

Share

Kommentit

Taru Mari
Stuff About

Hyvä teksti! Mekin koemme olevamme todella onnekaita kun lapsen isovanhemmat asuvat lähellä ja haluavat nähdä meidän lasta viikottain. Siitä on todella suuri apu.

Itse en ymmärrä asennetta että pitäisi itse jaksaa koko ajan. Kuten sanoit, koen sen olevan molemminpuolinen rikkaus sekä isovanhempien että lasten kannalta. Ja myös meidän vanhempien. :)

Helmi K
sivulauseita

Kiitos! Ja joo, tuo on tosi hyvä ja tärkeä pointti, että se on myös meille vanhemmille ilo saada uusi ulottuvuus suhteeseen omien vanhempien kanssa, jakaa se vanhemmuuden kokemus.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Puutteellisesta kommunikaatiosta on varmasti osaltaan kyse, mikä taas on todennäköisesti seurausta siitä, että hankalista asioista ei ole perheessä osattu aikaisemminkaan puhua. Tähän on Suomessa pitkät perinteet, valitettavasti. Isovanhemmuus ei ole välttämättä kaikille suuri ilon ja onnen aihe, vaan voi laukaista myös kipeitä muistoja omien lasten pikkulapsiajasta ja omasta vanhemmuudesta, varsinkin jos kokee ettei ole silloin kyennyt vanhempana riittävän hyvään suoritukseen. Tai jos isovanhempi on kokenut omien lastensa pikkulapsiajan niin väsyttävänä ja rasittavana, ettei halua kokea sitä enää uudelleen missään muodossa. Tai kokenut, että lasten takia jäi aikanaan oma elämä kesken ja elämättä ja haluaa nyt nauttia siitä "häiriöittä". Kuulostaa raa'alta, mutta ehkä näistäkin asioista voi olla kyse. 

Sitten on vielä ne aikuiset lapset, jotka kokevat että heidän vanhempansa ovat heille jotakin velkaa elämänsä loppuun saakka. Kuten tässä tapauksessa rajatonta lastenhoitoapua. Siellä voi olla taustalla esimerkiksi hylkäämiskokemuksia ja tunnekylmyyttä. Että kun et osannut antaa minulle aikanaan sitä mitä tarvitsin niin nyt saat luvan tehdä niin kuin minä haluan ja pyydän. Toiset rankaisevat vanhempiaan sillä, että eristävät heidät lapsenlapsistaan ja toiset taas näännyttämällä heidät lastenhoitotaakan alle.

Helmi K
sivulauseita

Niin on, tiedän. Tuon kipeiden muistojen ja oman epäonnistumisen kokemuksen tunnistan läheltä ja monesta. Se harmittaa etenkin silloin kun näkee, että juuri sen isovanhemmuuden kautta voisi itsekin kokea uudella tavalla iloa lapsen kanssa olemisesta ja kasvattamisesta, sekä tukea sitä omaa lasta.

Raa'alta kuulostaa, mutta totta on, varmasti, mutta olen silti sitä mieltä että puhumaan voi myös opetella. Rakastamaan ja antamaan anteeksi ja hyväksymään voi opetella myös. Varsinkin kun syynä on uuden sukupolven kasvu ja hyvinvointi. Jos siis haluaa ja pystyy. Jos ei niin sitten ei, pakottaa ei tietenkään voi.

Vaikeita juttuja ovat, mun mielestä pitkälti koska se puhuminen on niin vaikeaa ja pelottavaa. Oikeastaan aika moni asia kaiken kaikkiaan olisi paremmin ja helpompi käsitellä jos ne vaan puhuttaisiin ääneen.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Kyllä. Aika paljolta säästyttäisiin, kun vaan osattaisiin puhua. Ja kuunnella.

Karuselli

Tosi mielenkiintoinen aihe. Ja vähän eksoottinenkin. Meillä (kuten varmasti monilla muillakin) isovanhemmat asuvat satojen ja tuhansien kilometrien päässä, eikä kysymys heidän roolistaan lapsiperheen arjessa, tukena, iloja jakamassa, ole jotenkin...samalla tavalla relevantti. Tai näkökulma on niin eri. Jään kiinnostuksella seuraamaan keskustelua.

Helmi K
sivulauseita

Ymmärrän eksoottisuuden tunteen, ja kysymyksen näkökulmasta. Lähipiirissä on vastaavissa tilanteissa olevia ja niissäkin vaihtelu on suurta: toiset tulevat hyvinkin kaukaa viikoksi kylään useamman kerran vuodessa, toiset tulevat tai ottavat vastaan jouluisin. 

Karuselli

Kyllä, tilanteet voivat vaihdella niin paljon. Meillä kyläillään puolin ja toisin muutama kerta vuodessa, mutta silloin apua todella saa. Ja nyt isompina lapset voivat esimerkiksi loma-aikoina olla helposti viikonkin keskenään mummolassa. Se on niin iso ja ihana juttu, että tavallaan en edes (enää tässä elämänvaiheessa) vaihtaisi sitä isovanhempien säännölliseen läsnäoloon arjessa. Vuosia sitten sellaista olisi ehkä kaivannut, nyttemmin en osaa oikein edes ajatella. Välimatka on tavallaan myös kiva juttu. Dynamiikka säilyy aika sellaisena...helppona. Ei ole yhteensoviteltavaa. Ja isovanhempien ja lastenlasten tapaamisiin sisältyy aina paljon spesiaalia.

Vuorovaikutukseen liittyvät kysymykset ovat kyllä usein kimurantteja ja ehkä traagisiakin. Me olemme onnekkaita: välit ovat hyvät ja lämpimät joka suuntaan, vaikkei arkista apua ja kohtaamisia olekaan.

Pyjama
Pyjamapäiviä

Kyllä minä tavallaan ymmärrän kilttejä mummoja, jotka pelkäävät, että lapset ovat ihan hunningolla, jos mummolan ovet eivät ole auki. Koska näitäkin on.

Omat vanhempani asuvat muualla ja ovat vielä vuorotyössä molemmat. Tapaamme heitä harvemmin kuin joka toinen kuukausi, joten kun tapaamme, haluan itsekin tavata heidät. Miehen äiti on ainoa mahdollinen hoitaja lapselle (asuu eri kaupungissa hänkin) ja ihan muutama kerta on apua pyydetty. Ei tee mieli pyytää apua, kun miehen toisen veljen lapset on mummolassa jatkuvasti ja olen vierestä katsonut, miten mummo välillä huokailee väsymystään ja yrittää välillä hienovaraisesti vihjailla, mutta kun vihjeet eivät mene perille: sekä veli että ex-miniä molemmat sysäävät lapsia mummon vastuulle.

Kommentoi