Kuka viimeiseksi nauraa?

sivulauseita

 

The rhythm of life 

Is a jazz rhythm

Honey.

The gods are laughing at us.

 

 

Minä pidän päivieni rytmistä. Vaalin sitä.

Teen suurimman osan ajastani tietyt asiat tiettyyn aikaan vuorkokaudesta ja usein hyvin samalla tavalla. Tein niin ennen lasta ja olen tehnyt niin lapsen kanssa. Siinä ei ole mitään pakotettua tai stressaavaa, niin minä vain toimin.

Herääminen, ensimmäinen tunti sen jälkeen, työpäivä, iltapäivä, ilta, nukkumaanmeno. Noin seitsemän päivää kymmenestä sujuu samalla tavalla.

Ja minä pidän siitä. Vaalin sitä. Se pitää minut järjissäni, tekee minusta onnellisen.

 

Heräämiseni rytmi; hidas, hiljainen, salaa hyväntuulinen, koska päivän parhaat osuudet, tytön aamuhöpinät ja työstä täysi aamupäivä, ovat käsillä.

Kirjoittamiseni rytmi; ehdottomasti hiljainen, yksin ennen kuin päivä täyttää ja sekoittaa pään, lauseiden rakentuminen. Parasta juuri tähän aikaan vuodesta kun pimeän turvin voi unohtaa koko muun maailman.

Lapsen ja minun rytmi; lähellä toisiaan. Pidämme tutuista asioista, tuoksuista, reiteistä. 

Oman aikani rytmi; elintärkeä. Hetket joissa unohdan kaiken edellisen.

 

Silloin tällöin muutoksia, suunniteltuja tai suunnittelemattomia, toki tulee ja se on ihan ok. Pienet usein ilahduttavat, suuret työntävät hetkeksi pois kurssilta.

Mutta nyt nämä viikot, kuukaudet. Olemme kulkeneet sinne sun tänne, nukkuneet kuudessa asunnossa, pakanneet ja purkaneet matkalaukkuja ja reppuja. Olemme olleet kipeitä ja unettomia, itkuisia ja hermostuneita, levottomia. Aina jossain välissä myös iloisia ja helpottuneita, kaikki on kuitenkin joka kerta ja päivä järjestynyt. Vaihe, uutinen ja asunto kerrallaan.

Rytmini on auttamatta ollut kateissa. Ensimmäisinä viikkoina olin ihan hukassa, aikuinen ihminen. Mutta tulee kausia jolloin tämä ammatti tekee minusta samanlaisen kuin mummini oli. Kun elämänpiiri pienenee myös sietokyky ulkopuolelta tuleville ja suunnittelemattomille tapahtumille kasvaa. Olen (pelottavan) tottunut järjestämään itse kaiken, aikani, paikkani ja ajatukseni. Tänä loppusyksynä ja alkutalvena se ei ole ollut mahdollista, ja vasta nyt alan tottua siihen.

Epämukavuusalueen seinät horjuvat, päivän rytmi ja maisema on vieras ja kumma mutta jotain kiehtovaakin tässä on.

Vielä on viikkoja edessä. Ja paljon töitä tehtävänä. 

Katsotaan kuka viimeiseksi nauraa.

 

 

Share

Kommentoi