Lapsen oikeus (ja itse kirjailija)

sivulauseita

Adam katsoi puhuessaan Fionaa silmiin, ei edes erityisen uhmakkaasti, ja Fiona uskoi häntä täysin, uskoi että poika ja hänen vanhempansa ja seurakunta vanhempineen tiesivät, mikä heidän kannaltaan oli oikein. Se aiheutti epämiellyttävän, pökerryttävän tunteen, tunteen siitä että pää oli täysin tyhjä merkityksistä. Hänen mieleensä putkahti jumalaton ajatus, että oli loppujen lopuksi yhdentekevää jäikö poika eloon vai kuoliko hän. Kaikki pysyisi pääpiirteittäin ennallaan. Syvää surua, katkeraa katumusta kenties ja rakkaita muistoja, mutta sitten elämä jatkuisi ja kaikki nämä seikat painaisivat yhä vähemmän ja vähemmän, kun poikaa rakastaneet ihmiset hiljalleen ikääntyisivät ja kuolisivat pois, ja lopulta ne menettäisivät merkityksensä kokonaan.

Fiona Maye on kuuttakymmentä lähestyvä tuomari jonka pitkä avioliitto on ajautunut kriisiin. Samaan aikaan hän ylittää omat ja lainopilliset rajat yrittäessään ratkaista vaikeaa tapausta jossa alaikäinen, leukemiaa sairasta poika kieltäytyy hoitotoimenpiteistä uskontoonsa vedoten. 

Kuinka on painavampaa, usko vai elämä? Kenellä on oikeus valita ja miksi? 

Kuten aiemmissakin kirjoissaan, (suuresti rakastamani) Ian McEwan asettaa tässäkin päähenkilön eteen moraalisen ongelman, joka suistaa tämän ihmisyyden synkkiin ja ankariin vesiin.

Sanon tämän lyhyesti ennen varsinaista asiaani: Kirja on tiivis mutta syvä, se haastaa lukijan pohtimaan ja kyseenalaistamaan, se asettaa kiehtovan ristivaloituksen elämälle joka on ajautunut uomiinsa. Fiona on monimutkainen nainen, jonka kipupisteet lapsettomuudesta, raastavasta työstä, petetyksi tulemisesta ja ikääntymisestä McEwan kirjoittaa taitavasti, herkästi, ja hetkittäin aivan huikean tarkkanäköisesti auki. (Tunteen siitä, että pää oli täysin tyhjä merkityksistä. Nerokasta, sanon minä.) Nautinnollista luettavaa siis.

Mutta se asiani, eli itse kirjailija.

Siitä on jo kymmenen vuotta kun ensimmäisen kerran luin hänen kirjoittamaansa tekstiä, lyhyttä pätkää vuonna 2005 ilmestyneestä romaanista Lauantai. Pätkä liittyi opiskeluaikojen kirjoitusharjoitukseen, ja oli sinänsä vain yksi monien joukossa, mutta muistan sen hetken kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. Aika saattaa kullata jne., mutta olen melko varma että Lauantai oli ensimmäinen aikuisiällä lukemani romaani joka otti minut aivan täysin valtaansa. Siis sellaisella humisevalla, pökerryttävällä ja peruuttamattomalla tavalla. Se oli minusta hienointa, kiehtovinta ja tarkinta proosaa mitä olin koskaan lukenut. Ei lähes täydellistä ja täydellisen ajatonta kuten vaikkapa Rikos ja rangaistus, mutta sellaista mikä osui minua vatsaan ja mieleen hurjalla voimalla.

Ja mikä tärkeintä, lukiessani tein päätöksen: haluan oppia saman, haluan tulla noin hyväksi. Haluan kirjoittaa.

Olen lukenut Lauantain sittemmin muutaman kerran eikä se tee, tietenkään, enää samanlaista vaikutusta, vaikka hieno se on minusta yhä. Mutta joskus jokin kirja sattuu juuri oikealle lukijalle juuri oikealla hetkellä ja onnistuu suistamaan tämän tavalla tai toisella raiteiltaan, hyvällä tavalla. Ja minulle se, jos mikä, on juurikin kirjallisuuden ydin.

Tätä uusinta lukiessani huomasin myös muutoksen, jonka olen aistinut itsestäni lukijana jo hetken aikaa, ja jota on paras tarkastella juuri sellaisten kirjailijoiden äärellä joiden tuotantoa on lukenut laajalti ja kauan. Olen tullut kovin herkäksi kaiken turhan älyllistämisen ja nokkeluuden kanssa, haluan kokoajan enemmän rehellisyyttä, säröä ja voimaa. McEwan on nerokas ja äärimmäisen taitava kirjoittaja, ehkäpä yksi aikamme taitavimmista, mutta minuun on hiipinyt varovasti kuiskiva tunne, että jossain hänen sisällään on jotain, jokin tarina, se suurin kaikista, suurempi kuin Lauantai, Sovitus tai Ikuinen rakkaus, jokin joka vielä jää juuri sen taituruuden, sen hillinnän ja hallinnan alle. 

Huomaatte varmaan, että ajatukseni ja tunteeni häntä kohtaan ovat hieman ristiriitaiset. Ne ovat sekoitus suurta ihailua ja pientä kateutta, janoa, kiitosta ja odotusta. Ainekset elinikäiseen kirjailija-lukijasuhteeseen ovat siis kunnossa.

Ja jos et ole lukenut McEwania, lue. Jos kaipaat suosituksia, annan mielelläni. Ei ole hetkeä jolloin en haluaisi hänestä tai hänen kirjoistaan keskustella.

 

Share

Kommentit

vilma s. (Ei varmistettu)

Hei saanko lainata jonkun sun suosikin näistä kun tullaan kylään? (...mikä toivottavasti tapahtuu pian ettei meitä läpsitä!!) :D Koitan samalla muistaa palauttaa sen Tulvaniityn, sitä en ole ainakaan vielä hukannut!

Helmi K
sivulauseita

Joo, tietysti! En nyt muista mitä kaikkia mulla onkaan, mutta ainakin Lauantai. Ja siitä Jonesista mistä viimeksi kirjoitin tykkäisit varmasti myös. 

(Ja jotenkin musta tuntuu että mun täytyy tässä nyt täsmentää että minä en siis ole aikeissa läpsiä teitä, tai ketään, ahhhahaa!)

vilma s. (Ei varmistettu)

Hahhahaha joo varmaan ihan tarpeellinen täsmennys! Nähdään pian :)

Hertta H (Ei varmistettu)

Mulle on käynyt ihan samalla tavalla! Mäkin olen tullut herkäksi älyllistämiselle ja jonkinlaiselle tiiviydelle ja tykkään entistä enemmän vimmasta ja säröstä (vaikka eihän tiiviys välttämättä tarkoita vimman puuttumista, tämä onkin kiinnostava ja vaikea kysymys, vai onko, no ehkä kyse on loppujen lopuksi juuri jonkunlaisesta rehellisyydestä ja ehkä kontrollista). Hienoa, että sulla on tällainen suhde Ianin kanssa. Ja onpa hyvin sanottu: "jossain hänen sisällään on jotain, jokin tarina, se suurin kaikista, suurempi kuin Lauantai, Sovitus tai Ikuinen rakkaus, jokin joka vielä jää juuri sen taituruuden, sen hillinnän ja hallinnan alle." En osaa sanoa, miten asia on McEwanin kanssa, kun olen lukenut vain Sovituksen (jossa mua kylläkin häiritsi juuri joku täydellisyyteen asti viety taituruus), mutta onpa tosi hyvin sanottu. Vetäydyn pohtimaan tätä jonnekin hämärään pesään.

Helmi K
sivulauseita

Mä en kyllä yhdistä tätä tiiviyteen, koska tiivis voi myös olla hurjaa, mutta rehellisyyteen kyllä, ja varovaisuuteen. Sen kanssa olen itse nyt kokoajan valppaana, ettei turhaan ole niin varuillaaan, että luottaa tekstiin ja sen voimaan, oli se sitten niukkaa tai rönsyävää.

Ja ihana että susta hyvin sanottu. Vähän arvoin että laitanko, kun tuli semmoinen olo että "Kuulepas Ian, minäpä nyt kerron sinulle mitä sinun kannattaa tehdä", ei ehkä ihan paukut riitä semmoiseen :) mutta laitoin sitten koska sitä mieltä olen, että kaikessa taitavuudessaankin tekstissä piilee just jokin varovaisuus, ehkä.

Mutta meidän suhde, mun ja Ianin, se on mulle kovin rakas ja tärkeä. Ja jännä siinä mielessä että on paljon muitakin kirjailijoita, kuten vaikkapa Fagerholm, Duras ja Lahiri, jotka ovat ihan erilaisia ja eri syistä rakkaita, mutta joiden kanssa jaan saman suhteen. Pitkän, hartaan ja arvokkaan.

Hertta H (Ei varmistettu)

Joo olen kyllä samaa mieltä sun kanssa tiiviydestä. Ehkä mä usein yhdistän tiiviyden (itselläni) just jonkinlaiseen varovaisuuteen, mutta niinhän sen ei tarvitse olla, eikä usein olekaan. Ja kun kirjoitin kontrolli, tarkoitin kontrolloimattomuutta, eli just sitä että ei ole turhaan varuillaan. Toi tekstin voimaan luottaminen on just hyvin sanottu, nimenomaan sitä se varmaan on.

Kyllä sä mun mielestä voit noin Ianille sanoa. Teillä on kuitenkin niin pitkä suhde takana. Ja kun kerran sitä mieltä olet. Kirjailijasuhteet on ihania asioita.

Kimmo
Ruokasuositus

Moi Helmi,

Tämä saattaa vaikuttaa tosi pikkumaiselta, mutta en halua tarkoittaa sitä niin. Blogisi on suosikkini Lilyn blogeista ja pidän paljon siitä miten katselet maailmaa ja kirjaat havaintojasi. Ongelmani liittyy blogin asetteluun. Säännönmukaisesti keskelle tasattua tekstiä on hirmu raskas lukea ja siksi en mitenkään jaksa lukea kaikkia, varsinkaan pidempiä kirjoituksia.

Ei mulla muuta, kiitos kirjoituksista.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos sanoistasi, pidän niistä paljon.

Ja tuota noin, en ole itse tätä asettelu-asiaa ikinä ajatellut, olen vain jotenkin automaattisesti laittanut tekstin keskelle, ehkä koska kaikissa muissa töissä se ei ole mahdollista. Mutta katsotaan jos vaikka sen sitten muuttaisin. Ehkäpä kokeilen heti tänään :)

Satu Lepistö

Mä pidän kyllä kanssa Ian McEwanista. En tosin kaikista hänen kirjoistaan yhtä paljon, mutta ainakin vähän kaikista ja paljon useimmista.
Hyvällä tarinalla on taianomainen vaikutus. (Lukipa sitä tai kirjoitti.) Löysin taian jo varhaisessa iässä ennen koulua ja samassa pulkassa edelleen, lukijana ja kirjailijana.
Hieno kirjablogi, lueskelin sieltä täältä ja tykkäsin.

 

Helmi K
sivulauseita

Hei, kiitos, ja onpa kiva että löysit tänne!

Vaikutus voi tosiaan olla hurja ja juurikin taianomainen, ja hyvä niin. McEwanin kanssa olen kokenut sen vahvimpana Lauantain, Sovituksen, Rannalla, Sementtipuutarhan ja Ikuisen rakkauden kassa. Vieraan turva, Polte ja Makeannälkä eivät jättäneet juurikaan jälkeä. Ja hassua, mulle siinä on myös jotain tällaiseen suhteeseen ja kirjailijaan liittyvää lohtua, ettei hänkään ihan aina onnistu täysin :)

Satu Lepistö

Kirjailijalle siinä on aivan oma lohtunsa...!

Kommentoi