Le Skylab

Kolme vuotta sitten matkustin ystäväni kanssa junalla Ranskassa. Matka oli, no, täydellinen. Odotimme asemilla, istuimme epämukavilla penkeillä, kolkutimme aamuyöstä hostellien oviin painavat rinkat selässämme, makasimme pehmeällä hiekalla ja melkein kadotimme tavaramme nousuveden aaltoihin, luimme nuhjuisia pokkareita, otimme satoja hölmöjä ja ihania valokuvia, nukuimme päiväunia valvottujen öiden jatkeeksi, joimme joka ilta viiniä ja nauroimme vatsamme kipeiksi.

Tämä kesä on toisenlainen. Olen ollut paikoillani, nukkunut paljon, lukenut vähän, kirjoittanut muutaman sivun ja ottanut ehkä kaksikymmentä valokuvaa. Saaressa päivät olivat raukean pitkiä ja aurinkoisia. Kuljin samassa mekossa joka päivä, pesin hiukset merivedellä, pidin puhelimen kiinni.

Mutta tulin kuitenkin (ainakin muutamaksi viikoksi) takaisin kaupunkiin. Ja muistin mikä kesäisissä sadepäivissä heinäkuisen tyhjässä kaupungissa on parasta. Istua hämärän salin pehmeään tuoliin ja kadota hetkeksi ihan muualle, vaikka 70-luvun Ranskaan. Ihanan Julie Delpyn elokuva Le Skylab (Ranskalainen viikonloppu) on yhtä hurmaava kuin Delpy itse. Meluisa, värikäs, älykäs, kaunis ja hauska. Kokonainen suku istuu pitkän pöydän molemmin puolin täysien lautasten ja viinipullojen äärellä, riitelevät politiikasta ja laulavat nuotin ohi kovalla äänellä, juhlistavat lapsen ensimmäisiä kuukautisia ja pelaavat korttia myöhään yöhön. Kaikki on sekavaa ja äänekästä ja kodikasta ja niin kesäistä.

Aion katsoa tulevina viikkoina liudan juuri tällaisia ranskalaisia elokuvia. Ja muitakin. Yksi kirja on kesken, luen vain sen, enempää en nyt hetkeen halua. Kirjoitan työhuoneella kirjaani, lause kerrallaan. Muistan että vaikka jostain syystä tuntuu siltä kuin olisi syksy on kuitenkin vasta heinäkuun puoliväli. Ja vaikken tänä vuonna pääsekään istumaan ranskalaisille juna-asemille, syömään aamiaisia Brooklynin kahviloihin tai uimaan Kroatian kivikkoisille rannoille, on kaikki silti hyvin.