Loppuunkäsitelty

sivulauseita

Vuosia sitten olin opiskelun ohella iltapäivisin töissä kirjakaupan yläkerrassa olevassa kahvilassa. Varsinkin syksyisin kun kirjakaupan pöydät olivat täynnä uutuuksia minulla oli tapana lähteä töihin ajoissa jotta ehtisin selailla kirjoja rauhassa ennen vuoroni alkua. 

Eräänä keskiviikkona (en tiedä miksi muistan että oli keskiviikko) keskimmäisellä pöydällä oli esillä Anna-Leena Härkösen teos Loppuunkäsitelty.  Luin ensimmäiset sivut ja itkin. Itkin oikein kunnolla, siinä keskellä kirjakauppaa ja ihmisvilinää. Myöhästyin töistäkin.

Pari viikkoa sitten pidimme pienen kanssa hetken sadetta antikvariaatissa kun näin hyllyssä puhkiluetun pokkarin. Ostin sen ja kävelin kotiin vaikka yhä satoi ja aloin lukea. Itkin taas, melkein läpi kirjan, välillä nauroinkin, ääneen. Koska sellaista se on. On itkettävä ja naurettava jotta selviää. On elettävä. On luettava juuri tällaisia kirjoja joita toisilla on rohkeus kirjoittaa.

 

Torstai. 

Kun herään aamulla, kyyneleet alkavat valua silmistä ennen kuin olen avannut ne. Mielessäni välähtelee kuvia pienestä tytöstä, sinusta lapsena. En koskaan enää pysty katsomaan sinun valokuviasi.

Ajattelen niitä kahta tuntia, jotka vietit yksin Jannen lähdettyä. Se hetki, kun itsemurhaaja alkaa toteuttaa suunnitelmaansa. Kun alkaa tappaa itseään. Sen suurempaa yksinäisyyttä ei ole.

 

Olen aina pitänyt Härkösen kielestä, sen rytmistä ja huumorista. Häräntappoase ja Heikosti positiivinen ovat minulle monin tavoin rakkaita ja tärkeitä kirjoja. Mutta Loppuunkäsitelty on minusta omaa luokkaansa. Se on niin paljas ja auki. Lyhyet ja tarkat lauseet piirtävät eteen kaiken lopullisuuden, ja ikävän joka ei (koskaan) lakkaa, elämän jota on yritettävä elää pikkusiskon itsemurhan jälkeen.

Kirjeesi on viimeinen kerta kun puhut meille. Et ehkä ollutkaan paniikissa. Kuvitelmani, jossa ryntäilet sydän hakaten rappukäytävässä, oli väärä. Sinä teit päätöksen. Jätit meille tyylikkäät jäähyväiset. Ja tapoit itsesi. Olet luultavasti mennyt hissillä ylimpään kerrokseen, seissyt hissikorissa täysin rauhallisena, liikkumatta. Avannut oven. Astunut ulos. Kävellyt parvekkeelle. Laskenut repun maahan. Hypännyt.

Millaista rohkeutta se sinulta vaatikaan. Mikä oli viimeinen ajatuksesi ennen kuin hyppäsit? Mitä helvettiä sinä ajattelit kun putosit? Et ehkä yhtään mitään.

Tällainen teksti ei synny harjoituksen tai kokemuksen tai kokeilun kautta. Se tulee selkäytimestä koska sen on pakko tulla. Jos minä en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun.

Ja vaikka luhistuisi, makaisi päivä- ja viikkokausia peiton alla, oksentaisi, itkisi, huutaisi, tuntisi kipua ja syyllisyyttä naurusta, olisi varma ettei suru koskaan ikinä lakkaa eikä helpota niin elämä jatkuu, ja lopusta tulee jonkin alku. Meidän on valittava itsellemme edullisin vaihtoehto, että jaksamme jatkaa. Ja minä jatkan. Minä olen elossa. 

Ja vaikka muistoja ei tule enää lisää, ei olemassa olevia voi kukaan koskaan ikinä viedä pois. Minusta se on lohdullinen ajatus.

Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni.

 

Kommentit

Suluissa

Olin aikoinani töissä kirjakaupassa ja luin tämän siinä kassalla, koko kirjan, ja yritin kuivatella poskiani aina kun joku asiakkaan näköinen uhkaavasti lähestyi. Huh.

Helmi K
sivulauseita

Kanssasisar :) eikä varmaankaan olla ainoita. Jännä vaan että kokemus oli näin toisella kerralla yhtä vaikuttava, ellei jopa enemmän.

Hotelli Hertta (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus Helmi. Niin totta, että tuollainen teksti ei synny harjoittelun tuloksena vaan tulee selkäytimestä. Miten hienoja lauseita ja kirjoja syntyy juuri silloin, kun on pakko kirjoittaa ettei luhistu. En ole lukenut yhtään Härkösen kirjaa mutta nyt ehkä haluan.

Helmi K
sivulauseita

Hertta, kiitos. Tässä on se ristiriita kun jostain kauheasta syntyy jotain hienoa, tärkeää ja kaunistakin. Tai ehkä se on hyvä juuri niin. Arvostan Härköstä suuresti siitä että tarttuu aiheisiin jotka ovat lähellä, pelottavia, vaikeita ja mustia. Ja miten pelottomasti juuri silloin kirjoittaa.

Jenni S.

Mielenkiintoinen ja hieno kirjoitus kiinnostavasta kirjasta, kiitos. Minä olen lukenut Loppuunpalaneen yhtenä yönä putkeen - en muista siitä juuri muuta kuin omakohtaisuuden ja vaikuttavuuden, mutta haluaisin lukea sen joskus uudelleen. Tuo on tosiaan ristiriitaista, että kauheasta syntyy kaunista ja usein kauheaan tutustuminenkin on jotenkin antoisampaa kuin kauniiseen/helppoon/ihanaan tutustuminen.

Helmi K
sivulauseita

Jenni kiitos, ja suosittelen, toinen kerta oli ehkä vielä vaikuttavampi.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.