Lumikuningatar

sivulauseita

Joka tapauksessa hän näki valon. Valo näki hänet.

Mitä hänen pitäisi tehdä asialle?

Juuri nyt on hänen aamukylpynsä aika.

Eteisessä, matkalla kylpyhuoneeseen, hän ohittaa Tylerin ja Bethin oven, joka on yöllä avautunut selälleen, kuten tämän vinon asunnon kaikki ovet, vetolaatikot ja kaapit tekevät. Hän seisahtuu, pysyy vaiti. Tyler nojaa paraikaa ulos ikkunasta alastomana, selkä avoimeen oveen päin, hänen päälleen sataa lunta.

Eräänä iltana Barrett Meeks näkee New Yorkin Central Parkin yllä valon, ilmiön, jota hän pitää merkkinä, ilmestyksenä. Samaan aikaan hänen huumekoukussa oleva veljensä Tyler yrittää kirjoittaa täydellistä laulua syöpää sairastavalle tyttöystävälleen Bethille. Nämä kolme jakavat asunnon, elämän ja kaupungin ympärillään, elävät onnea, kauneutta, rakkautta, parannusta ja toivoa etsien.

Michael Cunninghamin Tunnit on mielestäni yksi parhaita romaaneja maailmassa, palaan siihen usein enkä koskaan lakkaa ihmettelemästä sen täydellisyyttä. Pidin myös valtavasti hänen edellisestä romaanistaan Illan tullen. Mutta tämä uusin, Lumikuningatar, ikävä kyllä, ei tehnyt vaikutusta.

Cunningham kirjoittaa hienosti ja tarkastelee kiehtovia ja tärkeitä asioita, mutta tarina jätti minut ulkopuolelle. Ehkä se johtui rakenteesta joka oli jaettu viiteen osaan kattaen noin neljä vuotta henkilöidensä elämästä siten, että (ainakin minulle) aina kun kyseiseen hetkeen ja ympäristöön pääsi sisälle, se loppui ja vaihtui uuteen. Tai siitä etten oikeastaan pitänyt yhdestäkään henkilöstä enkä kokenut varsinkaan heidän ystäviensä maailmoja ja suhteita kiinnostaviksi. Tai siitä ettei tarinassa tuntunut olevan alkua eikä loppua. Ja vaikka usein pidänkin tällaisesta ratkaisusta, jossa lukija ikäänkuin putoaa keskelle tarinaa, ei se tässä toiminut. Lisäksi varsinkin alkupuolella teksti oli niin täynnä sulkuja ja sulkuja sulkujen sisällä, syystä joka ei minulle avautunut yhtään, että lukeminen tuntui raskaalta. 

Tämänkaltainen lukukokemus on hämmentävä. Kun alkuasetelmassa on kaikki kohdallaan: lempikirjailija, ihmissuhdekuvaus, New York, lähimenneisyys, perhesiteet ja rakkaus, on outoa puolivälissä tajuta että romaani tuntuu lähes yhdentekevältä vaikka kuinka toivoisi asian olevan päinvastoin.

Onneksi, onneksi, loppua kohden jokin tiivistyi koska en kuitenkaan edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Se saattoi olla Beth, jonka hento ja surullinen tarina osui sittenkin, tai Cunninghamin kieli joka on vaan niin sulavaa ja kaunista. Tai ne pienet yksityiskohdat, jotka Cunningham niin upeasti hallitsee, kuten Tylerin mieltymys ikkunoihin, asuntojen ja tilojen kuvaus siten että lukiessa tuntee olevansa niissä sisällä, ristiriitojen New York kaikkine väreineen, hajuineen ja äänineen ja ne pienet, lyhyet hetket joissa jokin nykyinen ja tuleva määrittyy.

Barrett kokoaa itsensä, ryhdistäytyy, valmistautuu yrittämään, jälleen kerran. Perimmältään on kysymys tästä: toivosta joka on luotu murskattavaksi, uutta elämää lupaavasta ajatuksesta joka tuskin on paljon muuta kuin narrimaista optimismia. Hän keskittää kaiken huomionsa vieressään kävelevään, edelleen pitkälti tuntemattomaan mieheen joka odottaa että hän aloittaisi. Hän voisi vaikka vannoa näkevänsä Samin kasvoilla ilkikurisen, hermostuksen sävyttämästä oivalluksesta kertovan ilmeen: ennakkoaavistuksen ettei mikään Barrettin kohdalla voisi olla liian paljon tai liian vähän. Barrett ei katso taivaalle.

Share

Kommentit

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Ikävää, jos kirja ei sytytä niin paljon kuin toivoisi, mutta minäkin olen pitänyt kaikista aiemmin lukemistani Cunninghameista, joten pakkohan tähänkin on tutustua...

Helmi K
sivulauseita

Tämä oli tosiaan minullakin ihan odotetuimpia syksyn kirjoja. Ja vaikka se ei tosiaan tehnyt järisyttävää vaikutusta huomaan ny,t että kirja on yhä mielessä, eli ei se kuitenkaan turha lukukokemus missään nimessä ollut.

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Luin kirjan nyt, minusta se oli aika ihana. Ehkä se oli tuo (talvinen) tunnelma joka piti minut otteessaan loppuun asti. =)

Helmi K
sivulauseita

Mä mietin kirjaa just tänään kun Hesarissa oli arvio, ja olikin tosi samoissa tunnelmissa kuin omani. Pakko myöntää etten muista kirjasta enää juuri mitään, jotain tunnelmia sieltä täältä, ja kertoohan se aika paljon. Mutta kiva ettet joutunut pettymään :)

dyson dc24 (Ei varmistettu) http://nq.st/bpph

Wow that was odd. I just wrote an really long comment but after I clicked
submit my comment didn't show up. Grrrr... well I'm not writing all that over again. Regardless, just wanted to
say excellent blog!

Satu Pakarinen

Tiivistyt kyllä niin hyvin mietteeni Cunninghamin uusimmasta romaanista. Itse olisin niin kovin halunnut pitää kirjasta enemmän, mutta en saanut siitä otetta oikein missään vaiheessa, eikä henkilöhahmot tulleet mitenkään "lähelle" (muuta kuin Bethin osalta). Cunningham on minulle tällä hetkellä hyvin ajankohtainen kirjailija, sillä viimeistelen gradua Tunnit -teosten (kirjan ja elokuvan) intertekstuaalisista suhteista. Joka tapauksessa Lumikuningatar vahvisti edelleen Cunninghamin tyyliä käsitellä eksistentialismia ja kuoleman tematiikkaa - ja kirjailijalle tyypillisesti sijoittuuhan tämäkin romaani New Yorkiin ja kolmen keskushenkilön ympärille. 

Helmi K
sivulauseita

Oi miten kiinnostava Gradun aihe, mikä mahtaa olla nimi?

Ja totta tuo kuoleman tematiikka, kun mainitsit sen tuli mieleeni muutama tosi hieno kohta kirjasta, eli kyllä siinä paljon oli hyvääkin vaikkei Tuntien veroinen ollutkaan, mutta mikäpä nyt olisi...

Satu Pakarinen

Joo, ja minut jotenkin yllätti sitten lopulta Bethin kuolema. 

Gradu kulkee tällä hetkellä työnimellä: "Oodi Mrs. Dallowaylle, oodi kirjallisuudelle".

Helmi K
sivulauseita

Minut myös. En vaan halunnut siitä mainita kun jos joku ei ole kirjaa vielä lukenut... :)

Sissimaaria (Ei varmistettu)

Voi miten samanlaiset tunnelmat! Mielestäni sivullisuuden teema tuli kuitenkin jotenkin enemmän ja hienommin esiin kuin Cunninghamin aiemmissa teoksissa. Lisäksi pidän tätä myös jotenkin kuolemanläheisenä, vähän samalla tavoin kuin edellistä teosta. Ristiriitainen lukukukokemus, mutta kuka niitä iisejä kokemuksia edes kaipaa? Itse asiassa ikävöin kirjaa jo nyt, ennen kuin olen edes päässyt loppuun.

Satu Pakarinen

Hyviä pointteja! Ehkä Lumikuningatar onkin juuri sellainen teos, johon täytyy tarttua uudelleen. Sen sisältö vaatii ehkä enemmän kypsyttelyä kuin aiemmat teokset. Toisaalta lukiessani uudelleen Illan tullen -romaanin, avautui sekin minulle paremmin vasta toisella lukukerralla. 

Helmi K
sivulauseita

Iisejä ei tosiaan tarvita, jotain täytyy lukiessa liikahtaa, mitä enemmän sen parempi. Ja jännä miten nyt päiviä lukemisen jälkeen huomaan usein tarinaa ajattelevani, vaikka lukiessa olikin usein tuo yhdentekevää-tunnelma. Ristiriitaista tosiaan, mutta kuten sanoit, hyvä niin.

Kommentoi