Lumilapsi

sivulauseita

Ikkunan läpi iltailma näytti tiheältä, jokainen lumihiutale hidasti vauhtia pitkässä, kieppuvassa matkassaan mustuuden halki. Lumi oli juuri sellaista, joka sai lapset kirmaamaan ulos ovesta, nostamaan kasvonsa taivasta kohti ja pyörimään ympyrää kädet levällään.

Mabel seisoi lumoutuneena esiliina edessään, tiskiriepu kädessään. Ehkä se johtui unen muistamisesta tai myllertävän lumen hypnoottisuudesta. Ehkä se johtui Estheristä haalareissaan ja kukkapuserossaan ampumassa karhuja ja nauramassa kovaan ääneen. Mabel laski rievun kädestään ja avasi esiliinansa. Hän sujautti sappaat jalkaan, puki yhden Jackin villakangastakeista ja etsi hatun ja lapaset.

Ulkoilma tuntui puhtaalta ja viileältä kasvoilla, ja Mabel haistoi savupiipusta puutulen tuoksun. Hän antoi lumen leijua ympärillään, ja sitten hän teki saman kuin lapsena: käänsi kasvonsa taivaalle ja työnsi kielensä ulos.

Keski-ikäiset Mabel ja Jack elävät ankaraa, omavaraistaloudelle pohjaavaa elämää keskellä Alaskaa. Pimeä ja kylmä kietoutuvat kovina heidän ympärilleen, mutta eivät suojaa heitä lapsettomuuden tuomalta suurelta surulta. Vaikka he elävät kahden, lähes täysin eristyksissä maailmasta, eivät he saa lohtua myöskään toisiltaan. Kunnes eräänä iltana he rakentavat pihalle lumilapsen.

Lumilapsi sulaa mutta pian pihapiiriin ilmestyy tyttö, villi ja hurja, ja tytön tarina muuttaa kaiken.

Eowyn Iveyn esikoisromaani Lumilapsi vaikutti kirjalta joka ei tosiaan ole minun kirjani. Sanat aikuisten satu saavat minut lähes poikkeuksetta jättämään kirjan kuin kirjan muiden luettavaksi. Mutta tässä oli jotain erilaista. Ehkä se johtui Alaskasta joka kiehtoo minua tavoilla joita en kaikkia edes ymmärrä, lapsettomuuden painavasta teemasta tai siitä miten miellyttävässä rytmissä Iveyn kerronta lähti alusta lähtien kulkemaan, en tiedä, mutta minä luin tätä kirjaa joka ilta myöhään yöhön, ja pidin siitä todella paljon.

Kyllä, siinä on satumaisia piirteitä, jopa fantasiaa, mutta silti se on kokoajan ihan liki toden ja arjen rajapintaa. Kerrottu voi olla totta tai sitten ei, jokainen päättäköön itse. Ja siitä minä pidän, että lukijalle annetaan tilaa tulkita ja ajatella, rauhassa tuntea ja ymmärtää lukemansa.

Voisin kritisoida jokseenkin kliseistä henkilökuvausta, sitä miten tarina loppua kohden alkoi vähän haljuuntua tai puolivälin lievää toistoa, mutta en viitsi. Koska jotain ihmeellistä tässä oli. Levollista, taianomaista ja viehättävää, kaikesta kovuudesta ja surusta huolimatta.

Ja se Alaska, en tiedä voiko kiehtovampaa paikkaa olla. Vaikka rakastan kaupunkia ja elämää jonka se mahdollistaa, huomaan että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tuo valtava ja hirmuinen luonto vetää minua puoleensa. Eikä siis mikään Keski-Suomen peltomaisema tai Lappi, vaan tämä, Yhdysvalloista erillään oleva, luoteisessa Pohjois-Amerikassa sijaitseva tulivuorten, järvien, karhujen, jäisten vuorten ja lumen piirtämä maisema Jäätävää kylmyyttä ja kirkasta lämpöä. Villieläimiä ja tilaa, sivistystä sen verran kun itse haluaa mukanaan viedä.

Vielä jonain päivänä lähden itse katsomaan, sen viimeistään nyt päätin.

Share

Kommentoi