Maailma ei ole koskaan ollut yhtä vanha kuin tänään.

sivulauseita

 

Ajattelinkin että niin saattaisi käydä. Eilen kun vihdoin satoi lunta ja kävelin myöhään illalla kotiin, ajattelin että niitä kirjoja on kuitenkin liian paljon, niitä joista haluan kirjoittaa, miten ikinä päättäisin mistä kirjoittaisin, jos kirjoittaisinkin kaikista, kirjoittaisinko enää ikinä mitään muuta. Yritin valita, pysähdyin kulman taakse odottamaan valojen vaihtumista, hetken aikaa lumi satoi ylhäältä alas eikä sivuttain, oli kylmä, kaupunki melkein hiljainen, ja minun tuli siinä ikävä Afrikkaan, Beniniin, kylään jossa olin kaksi kuukautta ennen joulua, muistin siinä sen lämmön ja valon mikä siellä oli ja on, muistin miten siellä lopulta kaipasin kotiin, talvea ja lunta myös, ja miten silloin luin yhden kirjan, yhdessä päivässä ja yhdessä yössä.

Annelies Verbeken Kalanpelastaja (Avain 2011) on ihmeellinen kirja. Se on täynnä kipua ja silti se on kepeä. Se itkettää ja naurattaa, sen huumori on ihanasti vinossa, se putoilee lakonisesti, jotenkin yllättäen. Se on omalaatuinen, omaääninen romaani, ja on hetkiä jolloin sen kirkkaat ja näkevät lauseet kertovat maailmasta, no, enemmän.

Monique Champagne, rakkautensa menettänyt kirjailija, haluaa luopua fiktiosta, kuvitteellisesta maailmasta, ja ottaa tilalle jotain konkreettista. Hän näkee dokumentin maailman kalakantojen ehtymisestä ja hän päättää pelastaa kalat.

Tästä kirja alkaa, tästä yksinkertaisesta ajatuksesta, juuri sitä hän tarvitsi: hän pelastaisi kalat, ja kulkee sen jälkeen loppua kohden täynnä yllätyksellisiä, riemastuttavia käänteitä, sekä surua. Moniquen suru on pakahduttavaa, hyökyvää, ajoittain se huuhtoo tarinan ja henkilöiden ylitse kuin meri jonka äärellä lähes kokoajan ollaan. Se on surua päättyneestä suhteesta ja yksinäisyydestä, mutta samalla, ja oikeastaan hieman yllättäen, se on myös kipua lapsettomuudesta. Se on kalojen kipua; kipua kivusta josta ei tiedä milloin ja miten se ilmenee.

Mutta ennen kaikkea Verbeken taidokas romaani on kuvaus yrityksestä toipua, pelastautua. Päästä kotiin. Monique rämpii halki Euroopan menetysten, salaisuuksien ja kivun aallokossa, ja silti kirja onnistuu säilyttämään jonkin valon, jonkin inhimillisen, naurun ja kyynelten ilmavan rytmin, jonka äärellä on mahdollista tunnistaa itsensä ja maailma.

Hän kääntyi yöpöydällä lojuvan, hiirenkorville kuluneen vihkon puoleen kiihkolla, jonka olisi luullut kohdistuvan pikemminkin rakastettuuun. Hän heitti vihkon tyynylleen, kumartui syvään sen ylle ja selasi sitä ensimmäiseen tyhjään sivuun asti. Sille hän kirjoitti: "Maailma ei ole koskaan ollut yhtä vanha kuin tänään." Piste. Hän käyttäisi virkettä kaloista puhuessaan.

 

Share

Kommentit

Morgenstjerna (Ei varmistettu)

Tulin vierailulle ystäväni vihjeestä. Hänen, jonka ansiosta luin ekan kirjasi. Ilmoittaudun lukijaksesi,merkkasin sivulauseita seurattavien blogien listalle.
Valaanpelastaja

Kalanpakastaja (Ei varmistettu)

Aion lukea. Kiitos Helmi, kiehtova vinkki.

Kommentoi