maailma kutsuu

sivulauseita

 

Neljä pitkää päivää ja yötä, ja vatsatauti alkaa vihdoin väistyä.

Istun sängyllä lapsen pinkit Peltorit korvissani ja teen viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen.

 

En ole avannut sanomalehteä, kirjaa tai tietokonetta torstai-illan jälkeen. Tauti on ollut hirveä ja vaatinut yhden vuorokauden aikana kolme ikean säkillistä pyykkiä, mutta silti, nautin tästä irrallaan olemisesta, vapautuksesta jättäytyä maailman ulkopuolelle. Kukaan ei odota vastausta tai puhelua, kukaan ei odota yhtään mitään. Paitsi lapsi, tietenkin, mutta tauti on uuvuttanut hänetkin eikä ruokaa tarvitse tehdä, ei keksiä leikkejä tai tarinoita, olemme nukahdelleet sinne sun tänne, pitäneet käsistä kiinni ja toivoneet olon vain helpottavan.

Mutta tauti hellittää ja maailma kutsuu.

 

Muutaman tunnin jälkeen olen jo ihan täynnä. En kestä tätä informaatiotulvaa, en kestä enkä ymmärrä sitä miten avoimesti, välittömästi ja vailla mitään estoja ihmiset jakavat elämänsä, sen yksityisimmät hetket ja kohtaamiset. Omansa ja vastasyntyneiden lastensa kuvat, eronsa ja vartalonsa, tauotta, ympäri vuorokauden.

Vain muutama päivä ja olin jotenkin ehtinyt unohtaa sen.

 

Jokaisella on oikeus, tiedän minä sen ja ehkä minun ei pitäisi olla näin herkkä, ehkä tämä onkin vain minun ongelmani, mutta en silti ymmärrä. Jossain blogissa näen kommentin joka ihmettelee samaa, että mistä kumpuaa tämä oman aikamme tarve jakaa juurikin kuvina kaikki, näyttää kaikki, paljastaa kaikki. Miksi? Mitä siitä saa? Miksi asioista tuntuu tulevan totta vasta kun ne ovat netissä, jaettuna, kerrottuna, retusoituna ja tykättynä, ja mitä nopeammin sen parempi? Niistäkin joissa on kysymys elämästä ja kuolemasta, sydmäen lyönneistä, oman olemassaolon ehdoista ja sävyistä.

Tiedän, tiedän, tämä on ikuisuusaihe, mietin tätä usein, (ehkä) liikaa.

Ehkä pitäisi vain antaa olla.

Eläkööt muut elämäänsä, minä omaani.

 

Käyn läpi tekstiä ja toivon että saan päivän aikana syötyä muutakin kuin kaurapuuroa, toivon sydämeni pohjasta että saan tämän työn kunnialla päätökseen, että voin juhannuksena sulkea tämän koneen moneksi viikoksi, antaa vain ja ainoastaan ajatusten liikuskella vapaasti, ehkä kirjoittaa käsin jotain jos siltä tuntuu, tai sitten vain lukea ja ottaa kuvia kameralla joka on jo liian kauan kerännyt pölyä yllensä.

Tuntea ja muistaa.

Hengittää. Sisään, ulos.

Olla vain, ihan rauhassa, auringossa, vähän piilossa.

 

 

Share

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Aika ajoin ihmettelen minäkin, mutta sitten ymmärrän. 

Ihminen tahtoo olla näkyvä, edes jollekin. Kuuluva, edes kirjoituksensa kautta. 

Sitten minä taas vähän ihmettelen ja taas ymmärrän. 

Helmi K
sivulauseita

Tuon ymmärrän, tietenkin, mutta omassa mielessäni on olemassa jokin raja, jokin yksityisyyden ja ihmisyyden pyhyys jonka pitäisi saada olla rauhassa, ulkopuolisten katseilta suojassa. Mutta toki, mikä kenellekin on ulkopuolista, riippuu varmaan ihmisestä. Taidan olla vähän outojainen ajatusteni kanssa mutta minkäs teet.

Naislaif
Naislaif

Et ole outojainen :)

Yritän suojata ulkopuoliset ihmiset, siksi ei kuvia, nimiä ym. Kun menen oikein syvälle, niin menen itseeni. Seksuaalisuus, yms. ovat herkkiä, joten siksi vain sivallan pintaa. Riitoja ja liikoja ajatuksia muista, suojaan ja rajoitan. Luvan kysyn, jos kerron esim. miehestäni.

Vaikea asia. Myönnän, että kukkahattutäti minussa nostaa aika ajoin päätään. Osa asioista voisi jäädä kertomatta. 

Ihanaa kun pohdit tätä. 

Kommentoi