Maailman kapteeni

sivulauseita

 

Haloo, kuuleeko kaikki, täällä puhuu maailman kapteeni!!!

 

Lapsen itsevarmuus ja luotto on uskomatonta ja ihanaa katseltavaa.

Hän uskoo pystyvänsä oikeastaan mihin vain, ja jos ei nyt ihan vielä niin viimeistään aikuisena. Olemaan maailman nopein, kovaäänisin ja nauravin. Hyppäävänsä ainakin melkein taivaaseen asti, sukeltavansa meren poikki, hakevansa kuun unikaveriksi ja saavansa auringon syntymäpäivälahjaksi.

Kaiken tämän rajattomuuden on särkenyt oikeastaan vain yksi asia (tai no kaksi, jos haarukan ja veitsen yhtäaikainen käyttö lasketaan mukaan, se on kuulema aivan täysin mahdotonta): hän ei voi leikkiä päiväkodissa star wars-leikkejä koska ne ovat vain pojille.

Miksi?

Koska se on sääntö. Koska pitää osata miekkailla, mennä piiloon, juosta kovaa ja pukea naamari.

Ja mikset sinä voi tehdä näitä kaikkia? (Ja hän tekeekin, kotona.)

Koska minä olen tyttö. Vähän niinku pojatkaan eivät voi kaunistautua tai pukea hametta. Siinä ei ole mitään poikalaista.

Syvä huokaus.

 

Miten on mahdollista että kolmevuotiailla on jo niin vankka käsitys siitä mitä tytöt tekevät ja pojat ei ja toisinpäin? Tiedän että tästä on puhuttu ja kirjoitettu vaikka kuinka mutta ei se silti lakkaa hämmentämästä, yllättäen varsinkaan silloin kun se osuu omalle kohdalle. Tyttö on koko elämänsä leikkinyt autoilla, legoilla ja junilla, mutta yhtä lailla nukeilla ja pehmoleluilla. Hän rakastaa koruja, kynsilakkaa ja käsilaukkuja, kuin myös jalkapalloa, kiipeilyä ja taskulamppuja. Emme ole tuputtaneet emmekä kieltäneet mitään. (Sain kyllä itseni eräänä päivänä kiinni ajatuksesta että nyt ei kyllä hetkeen mitään pinkkiä tai kimaltavaa vaikka tyttö kuinka pyytäisi, enemmän sinistä ja harmaata. Miksi? Ihan samanlaista rajoittamistahan sekin on.)

Silti hänen mieleensä on rakentunut käsitys, että star wars-leikki on vain pojille. Että se on sääntö.

No, syitä tähän on varmasti monia aina päiväkodista puistoihin, puolittaisiin lauseisiin ja ajattelemattomiin heittoihin, toisiin lapsiin ja aikuisiin kuin myös ihan minuun itseeni (oletko hei varma että Lauri tykkää tuosta prinsessakirjasta, olisiko palomieskirja kuitenkin parempi lahja?), mutta tämä on asia jonka koen vanhempana todella todella tärkeäksi, lapseni kasvattamisen tasa-arvoisesti sekä omien tekojeni ja sanojeni muodostamisen kohti mahdollisimman tasa-arvoista maailmaa.

Ettei tyttöys ole este.

Ei ole, vaikka se tuokin mukanaan haasteita. 

 

Mietin näitä tuhannen kerran koska luin eilen uusimman Lenny-kirjeen, josta on tullut viikkojeni ilo. 

Lena Dunhamin ja Jenni Konnerin luoma kirje on feministinen alusta uusille ja tutuillekin äänille puhua vapaasti oikeastaan mistä tahansa. Juttuja on Hillary Clintonista Tori Spellingiin, kuukautisista moderniin taiteeseen, ihmissuhteista uraan ja väkivallasta rock-musiikkiin.

 

 

Kirje ilmestyy sähköpostiin mukanaan saate, johon tässä nyt viittaan. Tämän viikon saate sai alkunsa Lena Dunhamin instagram-ilmoituksesta, jossa hän kertoi joutuvansa jäämään sivuun Girlsin viimeisen tuotantokauden markkinointikiertuuesta pahaksi äityneen endometrioosin takia. Lääkärin määräyksestä huolimatta hän tunsi asiasta huonoa omaatuntoa, jopa häpeää. 

 

Koska:

"There is a pernicious notion that being honest about how hard it can be to have a female body somehow makes all women look weak, like we’re revealing to men that we don’t really belong in important jobs."

 

Mutta:

"But there shouldn’t be anything shameful about admitting that sometimes your body gives out; that you can’t be a perfect worker-bot every day of your life. There shouldn’t be any more stigma to needing time to get an ovarian cyst removed than there is for knee surgery."

 

Myönnän. Minä tunnistan tuon tunteen täysin. Aina jostain hiipivän ajatuksen, että fyysinen sekä henkinen haavoittuvuus on heikkoutta. Että heikkous on pahasta. Että ollakseen kova tekijä maailmassa ei voi olla heikko, tai ainakaan näyttää sitä. Minä tappelen sitä vastaan lähes päivittäin, muistutan itseäni siitä että asia on juuri toisinpäin. Olemalla rohkeasti heikkoja ja haavoittuvaisia, oli syy mikä tahansa, me olemme yksilöinä ja yhdessä paljon vahvempia ja kunnioittavampia, hyviä maailman kapteeneja. Kuuntelemme ja näemme enemmän. Ei ole montaa lausetta jonka voima olisi yhtä suuri kuin "minä tiedän miltä sinusta tuntuu."

 

Se, mihin tällä kaikella pyrin, tai ainakin yritän pyrkiä, on se, että vaikka naiseuden tai miehuuden ei tulisi olla este millekään, ei niiden sävyjä, vaikeuksia tai haasteita tule myöskään väheksyä, sivuuttaa tai unohtaa. 

Me olemme ihmisiä kaikki. Me onnistumme ja epäonnistumme, saavutamme ja menetämme, sairastumme ja paranemme. Kaikkia joskus sattuu, itkettää, pelottaa ja turhauttaa. Se on elämää.

 

Tytöt voivat leikkiä star warsia ja pojat pukea hameen, jos haluavat. (Ja siis oikeasti, voiko joku oikeasti olla sitä mieltä että pojan tai miehen ei ole ok pukea hametta tai mekkoa? Ja jos on niin miksi? Miksi? Mitä väliä sillä on? Mitä väliä sillä mitenkään voi vuonna 2016 kaikkien maailman asioiden, kysymysten ja ongelmien rinnalla olla?) 

Kuukautiskipu on yhtä luonnollinen asia kuin migreeni.

Kolmikymppinen nainen ei välttämättä ole yhtään sen halukkaampi saamaan lasta kuin kolmikymppinen mies, ja toisinpäin.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin mutta varmaan ymmärrätte pointin.

 

Näin tänään. Tilaa olla ja ajatella, itseluottamusta ja kunnioitusta, ihania naisia ja fiksuja kirjeitä.

 

Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.