Maihinnousu (sade lakkaa rannassa dyynien takana)

sivulauseita

 Tekee mieli halata Alicea, en halaa, suklaa maistuu suussa, en ole surullinen, en ahdistunut, tauti touhuaa aivan muualla, minä en hautaa tytärtäni, koirat eivät louskuta aitojen takana, ketään ei haudata, ketään ei kaiveta kirkkomaahan.

Pienessä normandialaisessa merenrantakaupungissa nelikymppisen Julien 8-vuotias tytär sairastuu leukemiaan samalla kun avioliitto ja koti hajoaa ympärillä, tappavan hitaasti ja varmasti. Nykyhetken "sota" rinnastuu Normandian maihinnousuun, johon Julie on ammatissaan perehtynyt.

Hän on surullinen, uupunut, ahdistunut, katkera ja nurkkaan ajettu. Hän on myös vaimo ja äiti, molemmissa rooleissaan rimpuileva, petetty ja jätetty. Hän on menettänyt miehensä nuoremmalle ja Emman sairaudelle. Hän ei osaa eikä pysty auttamaan, ei parantamaan, hän voi vain katsoa vierestä, pitää kädestä kiinni, vartioida. Hän jää lääkäreiden ja sairaalan armoille, oudolla tavalla ulkopuoliseksi.

Julie ei kuitenkaan anna periksi, ei muserru. Ei silloinkaan kun voimat loppuvat, ei yksinäisimpänä hetkenä, ei silloinkaan kun näkee lapsen maailman värien muuttuneen, kadonneen.

Emma ja Léa seisovat vastatusten, he eivät ole tavanneet pitkään aikaan. Miten susta on noin ruma tullut, Léa sanoo. Emma kääntää katseensa rantahiekkaan. En näe hänen ilmettään. Ei ruma ollenkaan, alan hämmentyneenä selittää. Mutta Emmalla on välillä niin paha olo, että naama saattaa hetkeksi rytistyä. Kun tauti on ohi, Emma näyttää taas entiseltä. 

Miten kahdeksanvuotiaalle voi selittää asioita niin ettei valehtelisi.

No tule jo leikkimään, Léa hoputtaa Emmaa.

Sanon ettei Emma voi tulla, ei Emma saa olla nuhaisten kanssa. Nähdään joku toinen kerta sitten, Léa sanoo ja katoaa dyynin taakse. En uskalla katsoa Emman ilmettä.

Mennään kotiin, Emma sanoo laimeasti.

Tässä Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu on parhaimmillaan. Kuvatessaan sitä katsetta, jolla äiti katsoo sairauden heikentämää mutta urheasti taistelevaa lastaan, ja sen lävitse näkyvää maailmaa. Teksti tulee lähelle, voimalla ja tunteella.

Mutta. Aviolitto ja sen hajoaminen, suhtautuminen aviomieheen Henriin ja tämän uuteen naisystävään, suhde omaan äitiin, suhde kotiin; en uskonut siihen miten Julie kaikkeen suhtautui, liian usein vain todeten, surun ainoastaan läikähtäessä taustalla. Kaikesta Julien väsymyksestä huolimatta olisin halunnut edes yhden raivokohtauksen, yhden todellisen kivun ja vihan purkauksen. Koska hän kuitenkin miettii Henriä kokoajan. Ihan kokoajan. Alussa se toimi tehokkaasti mutta sitten se muuttui enemmän mekaaniseksi toistoksi. Teki mieli sanoa ääneen että lopeta se valitus ja tee jotain, potkaise se pihalle, huuda. Harmittaa koska pidin alusta ihan valtavasti.

Toisin sanoen: mitä pidemmälle luin sitä vähemmän pidin Juliesta ja siksi myös koko romaanista.( Ja oikeastaan kaikista kirjan aikuisista.)

Tähän vaikuttaa toki myös kerronnallinen ratkaisu, sillä tämä on ehdottomasti Julien tarina, ei muiden, ei edes Emman. Mutta juuri siihen olisin kaivannut hetkittäistä vaihtelua, olisin halunnut kuulla Henrin äänen, ja nähdä kuvan muutenkin hieman laajempana kuin vain Julien silminä nähtynä. Tällaisena avioliiton juoni ja tarina tuntuu liian moneen kertaan kuullulta. Todelta, mutta silti.

Kerronnallisesti romaani oli muutenkin kaksijakoinen. Pidin pelkistetyn tiiviistä tyylistä kovin, mutta hetkittäin kohtauksia ja kuvakulmia olisi voinut laajentaa, moni hetki jäi jotenkin kesken. Samalla se mahdollisti yksinkertaisuudessaan hyvinkin kauniiden ajatusten ja lauseiden syntymisen.

 

Avaisit silmäsi, Alice usein sanoo. Valoa tulee kun avaat silmät.

 

Tämä on Ala-Harjan kuudes romaani, ensimmäinen jonka luin. Tämä ei saa minua tarttumaan edellisiin mutta ehkä seuraavaan kuitenkin.

(Luin kirjan vasta nyt koska halusin unohtaa sen ympärille nousseen "kohun". Onnistuin ja hyvä niin. Romaani on romaani on romaani. Piste.)

 

 

Share

Kommentit

Maria/Sinisen linnan kirjasto (Ei varmistettu)

Koin tämän kirjan aika lailla samoin kuin sinä. Odotin koko ajan, että milloin Julie räjähtää sille Henrille, no, heitti se kerran jonkun vaasin kivetykseen - kun mies ei ollu paikalla, ja lakasi sirpaleet äkkiä pois.

Toinen juttu oli toi, että näkökulmia oli vain yksi. Mietin just näitä F-ehdokkaita ja niitä syitä, miks rakastan Lundbergin Jäätä niin paljon. Siihen on tietysti monia syitä, mutta yksi on se, että siinä eläydytään vahvasti monen eri henkilön sisäiseen maailmaan, nähdään Luodot monin silmin.

Helmi K
sivulauseita

Maria, kävin lukemassa sun jutun, samoilla linjoilla ollaan. Paikoitellen Emman sairauden kuvaus oli musta aika rankkakin, mutta tiiviis tyyli vaikutti siihen eniten, välillä se oli musta hyväkin, lapsen sairaus kun itsessään on jo niin rankka aihe, mutta jotkut tuntemukset ja tilanteet jäivät pinnallisiksi. Ja tuo vaasi-kohta, melkein ärsytti vaan enemmän että mitä sä siellä nyt melskaat kun kukaan ei näe eikä kuule :)

Lundbergin romaani oli mulle ennen torstaita ihan tuntematon mutta kuulostaa kyllä hyvälle.

Kommentoi