mitä tapahtuu todella

Ladataan...
sivulauseita

Pidän pienistä kirjoista, 100-200 sivuisista, joissa tuntuu että jokainen lause on tärkeä ja hiottu, joissa ei tunnu olevan mitään turhaa. Vielä enemmän pidän Joel Haahtelasta, hänen kielestään ja tarinoistaan. Haahtelan Elena on yksi rakkaimmista kirjoistani, kirja johon palaan usein ja jonka olisin itse halunnut kirjoittaa, jos osaisin. Myös Katoamispisteen ja Lumipäiväkirjan olen lukenut useamman kerran. Jokin niiden kielessä kietoo ja kiehtoo siten, että minun tulee hyvä olla, haikea ja levollinen. Kuin istuisin yksin jossain korkealla, meren äärellä. Yksin mutta en yksinäisenä.

Haahtelan uusin, pienoisromaani Traumbach, oli hyvällä tavalla hieman erilainen lukukokemus. Heti alusta alkaen minulle tuli tunne että rivien välissä ja ihan riveilläkin on jotain jota en vielä näe, jotain jonka luokse haluan päästä. Tapahtumia kuljettavan kertojan ääni on naiivi ja opettavainen, huudahteleva ja ihmettelevä, vanhanaikaisella tavalla viehättävä. Hän kertoo kuinka nuori mies nimeltä Jochen kulkee pienen saksalaisen kaupungin katuja etsien miestä nimeltä Traumbach, taskussaan Frankfurter Allgemeinen toimittajakortti, tarkoituksenaan kirjoittaa miehestä juttu. Jochen tapaa ihmisiä, ihastuu ja tarkkailee, nukkuu puistossa ja jonottaa virastoissa, kyselee ja etsii, mutta Traumbachia ei löydy, ja vähitellen koko kaupunki tuntuu lipuvan ulottumattomiin, rajat hämärtyvät, ihmisten kasvot katoavat ja ainoa kysymys mielessä on mitä tapahtuu todella, mihin voin uskoa, kehen luottaa. Kunnes loppuratkaisu kertoo sen, mitä on alusta asti etsinyt, saa hymyilemään, ja pakottaa aloittamaan kirjan uudestaan alusta.

Tällainen toden ja kuvitelman, muistamisen ja elämisen rajamaastossa liikkuva kerronta viehättää minua. Se kyseenalaistaa kerrotun, sekä lukijan ajatukset kerrotusta. Lisäksi sen kieli ja tarina palvelevat toisiaan hienovaraisesti, humorisitisesti sekä ironisesti Haahtelan laittaessa peliin myös omat maneerinsa kirjoittajana. Minusta se on rohkea teko. Kuin myös se, että Haahtela kirjoittaa romaaneja joiden aiheet, teemat ja henkilöt eivät ole sidottuja aikaan ja paikkaan, ne eivät yritä olla ajan hermoilla ja tarttua vain ajankohtaisimpiin aiheisiin, vaan ne kertovat Tarinan. Kun sen osaa, se riittää. Ja enemmänkin.

" Jochen kaivaa povitaskustaan rutistuneen savukeaskin ja tarjoaa naiselle savukkeen. Hän kysyy asuuko nainen tuossa talossa vai missä hän asuu. Nainen sanoo, ettei asu, hän on vain käymässä, mutta ei hän kaukana asu, kohtuullisen matkan päässä. Sitten he polttelevat ja nainen hypistelee sukkahousujaan, joihin on ilmestynyt reikä. Taivaalla jyrisee lentokone ja sen valot tuikkivat pimeässä. Lentokone tuntuu kantavan heidän molempien ajatukset hetkeksi pois, mutta mihin, sitä emme tiedä. "

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Pekka (Ei varmistettu)

Ah, ihanaa! Arvasin että pidät Haahtelasta. Itse olen lukenut kaikki hänen kirjansa kolme kertaa, paitsi tämän uusimman vasta kerran. (Toki jo mietin, kuinka pian sen kehtaisi lukea uudestaan...)

Helmi K
sivulauseita

Haahtelan kieli on semmoista että kestää monta lukukertaa. Ainoa mistä en tykännyt oli Kaksi kertaa kadonnut. Tosin luin sen vasta sitten kun olin jo lukenut kaikki muut ja rima oli aika korkea, esikoisteokselle ehkä liian korkea.

Kommentoi

Ladataan...