Musta satu

sivulauseita

Ja sitten kuu purjehtii esiin pilven takaa, se katselee alas korkeuksistaan kuin yöpuolen paha silmä, vaanien kaidalta tieltä eksynyttä kulkijaa. 

Tuuli kulkee kuin synkkä sivellin läpi öisen koivikon ja laittaa sen humisemaan kauan sitten kadonnutta hymniä. Ääni tulee yhä lähemmäs, ja pian Heino tajuaa, että joku on tosiaan tulossa.

Helppo tämä ei ole. Mutta miksipä olisikaan.

On vaikea kirjoittaa mitä ajattelen koska en ole ihan varma siitä mitä luin.

Aki Ollikaisen muutaman vuoden takainen esikoisromaani Nälkävuosi on minusta yksi parhaista kotimaisista romaaneista koskaan. Tämä toinen, Musta satu, on aivan erilainen mutta silti sen tunnistaa Ollikaisen kirjoittamaksi. En tällä hetkellä tiedä toista joka kirjoittaisi näin hiottua, kaunista ja oivaltavaa lausetta jossa ei ole mitään turhaa.

Se on ankaraa ja synkkää mutta silti se loistaa. Se uppoaa syvälle, usein jonnekin hyvin pimeään, mutta ihmeellisellä tavalla kevyesti. 

Mutta tämä romaani, se on satu, sen on pakko olla. 

Nykyhetkessä tarinaa kertoo mies jonka perhe on hajoamassa, jonka mieli täyttyy sukutragediasta ja sukupolvien painosta, tulvii yli.

Toisaalla on muuan Heino, pirtun salakuljettaja 1930-luvun Helsingissä.

Ja kaiken alku ja loppu on Tattarisuon pimeässä silmässä.

Tarinalinjat sekoittuvat ja kohtaavat, itsekkyys ja ahneus ajavat yhden jos toisenkin tuohon tielle, ja lopussa kaikki tuntuu olevan yhtä. Vai onko?

Minulle tulee hyvin harvoin tunne että haluaisin lukea romaanin heti uudestaan. Nyt kävi niin. Mutta en aio sitä tehdä, annan sen liikuskella mielessäni, ehkä tartun siihen joskus syksyllä uudestaan. Koska tuntuu myös siltä ettei kaikkea olekaan tarkoitus ymmärtää. Elämä ja kuolema sekoittuvat joka tapauksessa, joskus tosi on tarua ihmeellisempää ja toisinpäin.

Helsingin Sanomien kritiikissä sanottiin hyvin: "Vertaan Mustaa satua kaleidoskooppiin. Pienellä liikkeellä ihmiset vaihtuvat toisiksi, palaavat takaisin, muuttavat tyystin ilmettään, hurmaavat ja hirvittävät – sulautuakseen lopulta yhdeksi jakamattomaksi ihmisyydeksi, josta voi ottaa esiin niin rujot kuin lempeätkin kasvot."

En osaa edes kuvitella kuinka vaikea Ollikaisen oli Nälkävuoden huikean ja täysin ansaitun menestyksen jälkeen aloittaa uusi romaani, kirjoittaa yhtään mitään. Ja miten kohtuutonta on sitten sitä toista verrata ensimmäiseen. Joten anteeksi kun sen teen, mutta siinä missä Nälkävuosi osui minua suoraan sydämeen, sai minut pakahtumaan, jopa itkemään vuolaasti ja pitkään, jättäen lähtemättömän jäljen, osui tämä Musta satu jonnekin mielen syvyyksiin, haastoi ja esitti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta niin vimmaisesti ja silti levollisen kauniisti ja hallitusti Ollikainen tämän sadun kirjoitti etten sitäkään unohda.

Valo tanssittaa pölyhiukkasia, minun nauruni kiertää niiden seassa. Minä istun isän sylissä, tai makaan, pääni lepää isän vasemman kyynärtaipeen tukemana. Isä on ajanut parran, mutta minä näen mustat pisteet isän leuassa, sieltä parta kasvaa takaisin. Isällä on viikset kuin linnunsiivet.

"Isi, tee haukka lentää..."

Minä kiherrän naurua ja seuraan isän kämmentä, se on haukka, joka liitää kasvojeni yli, kaartaa kohti vatsaa, minä laitan käden suojaksi, nauru katkeaa jännityksestä, alkaa taas uudestaan, kun haukka kaartaakin takaisin taivaalle.

 

Share

Kommentoi