Ne jotka jäävät

sivulauseita

On tiettyjä toistuvia elementtejä. Esimerkiksi meri, ja suljettu huone, jossa on ikkuna. On koteja, joissa kielletään puhe, ja koteja, joissa kielletään musiikki. On äitejä, jotka toivovat pojastaan enemmän kuin poika voi koskaan olla.

Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme.

Luulen, että tämä tarina alkaa naisesta, joka teki nuo molemmat virheet.

 

On Frida, on Fridan isä Raimo ja Raimon isä Poju.

Frida tapaa Emilin, rakastuu ja alkaa kertoa elämänsä ja sukunsa tarinaa, itselleen ja Emilille. Samalla heidän suhteestaan muodostuu rihmastoinen peili menneisiin aikoihin, toisiin tarinoihin.

Toiset ovat lähteneet, toiset jääneet, eikä Frida lakkaa kysymästä miksi juuri lähteneistä me haluamme tietää.

Tarinan rinnalla kulkee Leonard Cohenin laulut, hetkittäin ehkä turhankin alleviivaten, turhan romantisoidusti, mutta useimmiten kauniisti.

Tua Harnon paljon kehuttu esikoisromaani Ne jotka jäävät on kehujensa arvoinen, ehdottomasti. Kolmen sukupolven tarina liikkuu Helsingistä San Fransiscoon ja New Yorkiin komeasti ja rönsyten, ja silti hallitusti. Vaikka kieli ja kerronta lepattaa (ihanan) levottomasti ja omassa rytmissään (kuten henkilötkin), pysyy se silti ehjänä ja kokonaisena, luo tarinan joka jää mieleen, jonka yllä kertojan epäluotettavuus häilyy.

Se on koskettava olematta pateettinen, rikas ja monisyinen, ja sen kuvat ovat kirkkaita, ja monesti minulle tuli mieleen (rakas ja tärkeä) Kjell Westön Leijat Helsingin yllä.

Kirkkaana, huikaisevan kylmänä talvipäivänä Helsinki hohti nimikkokeltaistaan ja Siristä leikattiin ulos keskosvauva. Herätessään Siri pyysi nähdä lapsen, ja hänet saatettiin vastasyntyneen luo. Kelmeästä norsunluusta tehty lapsi oli taskukamman mittainen. Siri purskahti itkuun, tyttö oli epäinhimillisen kaunis. Vauva pysyi hengissä ja Siri ymmärsi, että olisi äitinä vielä seuraavat kaksikymmentä vuotta.

Romaania olisi voinut vähän tiivistää, varsinkin loppua kohden ponne hieman laski, ja jostain syystä Raimon tarina, hiipivä mielisairaus ja elämän hidas hiipuminen, jäi minulle etäiseksi, enkä ihan tavoittanut siitä sitä koskettavuutta mikä siinä olisi voinut olla.

( Ja toisaalta, loppu onnistui yllättämään, ja oli kaikesta huolimatta kaunis. Itse tosin olisin jättänyt sitaatin pois, lopettanut hienoon omaan lauseeseen.)

Mutta kaiken kaikkiaan hyvä romaani, ja kiinnostava uusi ääni. Sellainen jonka äärellä on rauha. Näin.

Mutta talvella ikäväni kuljettaa minut jään yli Uunisaareen, siellä olen yksin.

On Uunisaaren ranta ja minä mietin, että tämän vuoksi rakastan merta. Vaikka edessä on vielä Suomenlinna, saaristo, kaikki Itämeren etelärantojen maat ja lopulta Tanskan salmet, niin meri jatkuu iäisesti. Minä askellan paljaalta kalliolta toiselle, lumi kantaa askeleet. Minä istun ja katson merta, joka on maan kiertävä sormus, ikuinen lupaus siitä, että sitä pitkin voi lähteä kulkemaan.

 

Share

Kommentoi