Norwegian Wood

sivulauseita

Lentokone rullasi portille. Sillä aikaa kun muut matkustajat availivat turvavöitään ja nostivat tavaroita säilytyslokeroista, minä olin keskellä niittyä. Hengitin ruohon tuoksua, tunsin tuulen kasvoillani, kuulin lintujen laulavan. Oli syksy 1969 ja täyttäisin kohta kaksikymmentä.

Mies kuulee kaiuttimista The Beatlesin kappaleen Norwegian Wood, ja palaa ajassa taaksepäin, ensirakkauteen, opiskeluvuosiin, levottomuuteen; tunteeseen jossa omaa paikkaa ei vielä ole ja kaikki on niin kepeää ja raskasta yhtä aikaa.

Kaksikymmentävuotiaana Toru Watanabe on rakastunut kahteen tyttöön, hauraaseen Naokoon ja räiskyvään Midoriin, luovii siinä välissä, yrittää ymmärtää ja pysyä pinnalla, auttaa ja selvitä itsekin, elää sellaisella aistivalla, hapuilevalla, hauskalla ja melankolisella tavalla joka on mahdollista vain kaksikymmentävuotiaana.

Tarina syntyy kohtaamisista ja keskusteluista, diaolgin kautta lukijalle avautuu näiden ihmisten mielenmaisema, alati etsivä ja surullinen, mutta myös ilmava ja eloisa.

Taidan olla aikalailla viimeisiä Murakamin löytäneitä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Koska jokin veikeä taika hänen kirjoissaan on (tai siis ainakin tässä ja Sputnikissa, muita en ole vielä lukenut). Hän kirjoittaa sulavasti ja tarkasti, havainnoi maailmaa ja ihmismieltä sopivan rennolla otteella, siten että suru, ilo ja ironia yhdistyvät. Ja sitähän se on, elämä. 

Pidän valtavasti siitä miten pienenpienillä asioilla on mahdollista kuvata ihmistä, sitä jota katsotaan ja sitä joka katsoo. Siitä tulee intiimi olo, tunne että pääsee ihan lähelle, iholle, osaksi tarinaa.

Ja siitä miten lopussa kaikki oikeastaan vasta alkaa.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Sehän on vain hienoa, että on löytänyt Murakamin myöhässä. Paljon hienoja kokemuksia vielä edessä!

Itselläni on lukematta Sputnik ja Suuri lammasseikkailu.

Helmi K
sivulauseita

No niinpä! Ehkä se olisi sitten Kafka rannalla seuraavaksi.

Kommentoi