the objects in the mirror are closer than they appear

sivulauseita

Varhain aamulla syvän unen jäljiltä juon mustaa kahvia, en tunnu heräävän, mutta perillä meitä odottaa uusi ihminen, pienet kädet ja varpaat, pidän häntä sylissäni ja muistan kun tyttö oli yhtä pieni, se yninä ja tuhina, alati vähän kippuralla, paikkaansa etsimässä, ihan alussa ja jossain vatsanpohjassa sykähtää, minä tunnen sen.

Tämä on tärkeää.

Kotimatkalla jään tuijottamaan sivupeilissä olevaa tekstiä, the objects in the mirror are closer than they appear, se jää kieppumaan ja synnyttää mielen liikkeitä, sydämen rytmi on tasainen, on hieman haikea ja surumielinen olo mutta helppo hengittää.

Paina mieleesi tämä hetki, tämäkin onni.

 

Kotona koneen äärellä, myöhäinen ilta, luen tekstejä joista en saa kiinni, joita en ymmärrä, onko some-kuvasi lavastettu ja jos niin miten, oletko koukussa tykkäämisiin, oletko kokeillut some-lakkoa, mitä helvettiä, oikeasti. 

Kunpa joku joskus selittäisi minulle tarpeen olla alati ja kaikkialla läsnä, mukana, pidetty, kysytty. Eikö se riitä että vaan on eikä ota yhtään kuvaa eikä kerro kenellekään? Eikö se riitä että sydän lyö ja ajatukset rakentuvat? 

Miksi kaikki pitää jakaa ja esittää? Miksi? Miksi mikään on enemmän totta vain koska se on kerrottu ja kuvattu?

Olisiko tämä blogi, tämä teksti tai joku toinen, parempi tai kiehtovampi tai rehellisempi jos laittaisin joukkoon kuvia itsestäni?

Näin. Että tällainen minä olen. Tämä tyyppi kirjoittaa ja ajattelee näin. 

 

 

Ja ehkä ystävistäni, kodistani, lapsestani.

Ei voi olla niin.

Olkoon tätä aikaa, se on epäkiinnostavaa, koko sosiaalinen media, se lipuu kokoajan kauemmaksi sellaisesta minkä tunnen omakseni. Haluaisin keksiä keinon pitää siitä mutta en enää usko että se on mahdollista ja se on ihan vähän surullista vaikka en ole ihan varma miksi, niin kuin en ole varma siitäkään että mitä nyt haluan sanoa.

 

Mutta yöllä, vihdoin, luen Patti Smithin Elämäni tiekarttaa heikossa valossa, silmiä kirveltää mutta tyttö nukkuu nyt samassa huoneessa koska koti on kaaos, putkia ja muovia siellä täällä, missä ei pitäisi mutta on kuitenkin, luen koska tässä ei ole mitään epäkiinnostavaa.

Elämää, elettyä ja nykyistä, kirjoittamista ja lukemista, kahviloita ja kohtaamisia, jossain alun ja lopun välimaastossa, niin monen äärellä, niin totta.

Huomaamattani vajoan lievän mutta sinnikkään alakulon valtaan. Masennusta se ei ole, pikemminkin viehtymystä melankoliaan, jota pyörittelen käsissäni kuin pientä planeettaa, varjojen juovittamaa, luonnottoman sinistä.

Rakkaudesta elämään ja kirjoittamiseen. Ja melankoliaan. Siitä on kysymys.

 

 

 

Share

Kommentit

Pax
Liikehdintää

Viehtymys melankoliaan. Tätä jään miettimään.

Helmi K
sivulauseita

Minä myös. Kevyt, painava lause, ja tunnistan itseni siitä täysin. Mutta mistä kaikesta se koostuu, sitä voi pohtia aika kauan :)

Pax
Liikehdintää

Kyllä, pohdinta jatkuu. Yritän olla kirjoittamatta romaaneja kommenttikenttiin, koska siihen on nähtävästi taipumusta. Halusin palata myös siksi, että luin tekstisi vähän kiireessä, ja monesti herää paljon mietittävää ylipäänsä... 

Kommentoi