Palatkaa perhoset

sivulauseita

 

Joitain tilanteita yrittää kuvitella etukäteen. Näkee niistä unia ja valveilla ollessaan toisinaan ajattelee, kuvittelee mielessään tuhat erilaista mahdollisuutta. Ja lopulta todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta, sitä on paikassa jota ei koskaan olisi osannut kuvitella, paskanhajuisella pellolla keskellä aavaa Amerikkaa.

 

 

 

Lukiessa minä mietin että mikä se on, miten hän sen tekee, miten se on mahdollista. Sitten löysin tämän Savon Sanomien kritiikin:

"Itkonen ei pakota lukijaa mukaan rakentamaan tarinaa. Hän ei yritä uskotella, että asiat tapahtuisivat nyt, yhtä aikaa lukukokemuksen kanssa, mikä aina vähän vieraannuttaa: vain fiktiossa tarinat tapahtuvat tässä ja nyt. Tosielämässä yksittäisistä tapahtumista syntyy tarinoita vasta jälkeenpäin. Ne kertovat jostain vasta, kun tiedetään, mitä niistä seurasi. Itkonen kertoo asioista juuri näin ja kuten ihminen itselleen ja toiselle tarinoita kertoo; takaumien kautta, reflektoiden, kommentoiden niiden merkityksiä kesken tarinaa ja selittäen niiden merkityksiä tapahtumahetkeä myöhemmän tiedon kautta."

Noin hän sen tekee, ja minusta se on aivan mahtavaa. 

Ja tekee hän senkin, että kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja rennosti ja silti viiltävän kipeästi. Kuvaa sitä miten paljon ja usein me elämme jossain toisaalla, jotain alati odottaen, emmekä siinä missä olemme. Hän kyseenalaistaa valintoja, ehdottaa ja kysyy, ymmärtää että jokaisella meistä on omamme, elämämme joita yritämme parhaamme mukaan elää.

Ja kirjoittaa, niin kauniisti, niin helvetin hyvin.

 

Yhtenä aamuna Venicen talossa minä seurasin sivusta poikani heräämistä. Joskus aamuyöllä hän oli tassutellut omasta sängystä viereeni, kieriskellyt siinä aikansa ja nukahtanut sitten uudestaan. Oli aamu, Los Angeles-aamu, kirkas aurinko luikerteli sisään sälekaihdinten välistä; Niilo makasi parisängyn Elisan puoleisella laidalla Star Wars-pyjamassaan auringonsäteiden täplittämänä. Silmät auki, yhä täysin liikkumatta, unen ja valveen rajamailla, hitaasti hänen katseensa terävöityi ja kohdistui valaisimeen sängyn yläpuolella; hän katseli kattoon ja ajatteli jotain (...) en tiennyt mitä, minulla ei ollut aavistustakaan, ja hän oli herkkä ja hauras ja peruuttamattomasti minusta erillinen, parinkymmenen sentin päässä mutta silti kaukana, se sattui, jumalauta miten se sattui. Se oli väistämätöntä mutta olin myös itse sitä edesauttanut, en ollut pysynyt hänen luonaan vaikka hänen syntyessään olin niin vannonut.

 

Jos joku ei vielä tiedä, niin tämä Palatkaa perhoset on jatko-osa vuonna 2005 ilmestyneelle romaanille Anna minun rakastaa enemmän. Aikaa on kulunut kymmenen vuotta. Missä he ovat, Antti Salokoski, Leena Vaahtera ja Summer Maple? 

Kaukana toisistaan, mutta silti lähempänä kuin koskaan. Los Angelesissa ja Lontoossa, Helsingissä ja Espoossa. Päiväkotien pihalla ja kouluissa. Hiipuvana tähtenä puolityhjillä areenoilla ja sateisilla kaduilla, vanhemmuuden ja onnen ehtoja etsimässä.

He kaipaavat ja hapuilevat. Löytävät onnen ja kadottavat sen. Takertuvat toisiinsa ja vihaavat toisiaan. Soittavat levyjä puhki ja rakastavat niin että hulluiksi tulevat.

Nämä unelmiinsa kompastuneet ja sieluiltaan vioittuneet.

 

Mutta sydän, niin se vaan lyö ja antaa anteeksi. Luojan kiitos. 

Ja luettuani kirjan loppuun (hyvä on, lopun jota olisin vähän tiivistänyt, varsinkin Leenan osalta) minä yllätyin, ja itkin. Miksi, en kerro, lukekaa itse.

 

(Ja vielä: ajattelin etten sanoisi tästä mitään mutta sanonpa kuitenkin, koska aika moni tätä blogia lukeva on varmaan siihen törmännyt. Palatkaa perhoset sai jokseenkin tylyn kritiikin Helsingin Sanomissa, ja poikkeuksellista kyllä, Itkonen vastasi julkisesti tähän kritiikkiin, joka puolestaan synnytti kiinnostavaa palautetta ja keskustelua kritiikkien roolista ja vaikutuksista, siitä miksi, miten ja kenelle kritiikit on kirjoitettu ja tarkoitettu. Kaikki keskustelu kirjallisuudesta on aina hyvästä, siitä Hesarin arviolle kiitos.

Mutta olen kyllä samaa mieltä Itkosen kanssa siitä että siinä arvioidaan jokin ihan muu kirja kuin minkä minä luin. Näin toki saattaa käydä, ja usein käykin, mutta koska tämä ammatti on sellainen jossa palute työstä on julkista, on täysin ok ja inhmillistä vastata siihen julkisesti. Ei ole mitään syytä siihen että kirjailijan pitäisi vaan ottaa vastaan kaikki mikä päälle kaadetaan koska on tiennyt työnsä ja siitä tulevan palautteen olevan "aina vain yhden ihmisen mielipide josta ei pidä loukkaantua". Eikä minusta Itkonen oikeastaan edes loukkaantunut. Enemmänkin hämmentyi, kuten minäkin arvion sekä kirjan luettuani.

Itkosen romaanissa ei ole minun mielestäni mitään pakotettua, rusentavaa tai banaalia. Se koskettaa mutta myös nauraa itselleen ja elämän ainaiselle vakavuudelle ja ehdottomuudelle. Se on vapautunut, kaunis ja eloisa. Mutta niin, tämä(kin) on toki vain yksi mielipide. Jokainen muodostakoon omansa.)

 

 

 

 

Share

Kommentoi