Pick up the magic of moment and work with that

sivulauseita

Olin unessa, kun hän kuoli. Olin soittanut sairaalaan toivottaakseni vielä kerran hyvää yötä, mutta hän oli vaipunut tavoittamattomiin, morfiinin sumuverhojen taakse. Puristin luuria ja kuuntelin puhelimesta hänen vaivalloista hengitystään. Tiesin, etten kuulisi hänen ääntään enää koskaan.

Joskus käy niin että jo kirjan ensimmäiset lauseet saavat itkemään. Ja joskus käy niin että se sama reaktio tapahtuu joka ikinen kerta kun sen saman kirjan lukee. 

Ja joskus käy niin että se sama kirja tuntuu jollain tavalla olevan aina mukana, mielessä, laukussa tai työpöydällä.

Minulle se kirja on Patti Smithin Just Kids.

Luin sen ensimmäisen kerran monta vuotta sitten ja kokemus oli järisyttävä, hyvin erityinen.

Sitä ennen olin ajatellut, että ehkä on olemassa ihmisiä jotka elävät taiteesta ja taiteelle, jotka eivät vain tee taidetta, vaan hengittävät sitä ja sen kautta. Ovat taide.

Olin ajatellut, että ehkä, ehkä voi olla mahdollista että kahden aikuisen ihmisen välinen rakkaus voi kestää kokonaisen elämän.

Olin ajatellut, että ehkä elämä 70-luvun New Yorkissa oli jotain suurempaa, lähes epätodellista. Ihmeellistä, sykkivää, avaraa, rikasta ja pökerryttävää.

Tämän kirjan jälkeen olin täysin varma että kaikki se on totta ja mahdollista.

Siksipä olen lähes täristen odottanut näkeväni Kiasmassa esillä olevan Robert Mapplethorpe-näyttelyn.

Ja vähän myös tärisin siellä ollessani.

Kuvat olivat upeita. Suosikkini oli huone jossa oli joukko nimettömiä, pieniä, mustavalkoisia polaroid-kuvia.

Parasta oli video jossa Patti Smith kertoo suhteestaan Robertiin sekä näiden kahden kuvaama outo lyhytelokuva. Molemmissa oli läsnä juuri se sama mikä minua Smithin kirjassakin kiehtoo. Nuoruus, rakkaus ja intohimo, se että luottaa varauksetta toiseen ja taiteen merkitykseen, katsoo niin suoraan kohti.

Kulkiessani läpi näyttelyn minua koko ajan vähän itketti ja hymyilytti. 

En tiedä kuinka paljon siinä oli Just Kidsiä, kuinka paljon kaipuuta New Yorkiin ja menneseen, kuinka paljon itse kuvia, kuinka paljon Robertin pehmeää ääntä joka kaikui monessa huoneessa kuin hän olisi yhä läsnä, elossa.

Eikä sillä oikeastaan ole merkitystä. 

Sillä on, että kaikki se myllerrys muistutti siitä mikä hurja ja miten kauas kantava voima sillä on kun joku sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Oli kyseessä sitten Brooklyn vuonna 1968, Munkkiniemi vuonna 1998 tai aurinkoinen aamu taidenäyttelyssä vuonna 2015.

 

Menin myös neljänteen kerrokseen koska olin kuullut kehoituksen. Ja pakahduttavaa oli sielläkin. 

Oli valtava taulu vastasyntyneiden kasvoista, sellainen josta aisti elämän juuri alkaneen. 

Oli surullinen mutta hyvin lempeä Heta Kuchkan video, jossa Alzheimer-potilaille soitetaan tuttua musiikkia. En osaa, enkä halua, kuvailla heidän reaktioitaan, menkää itse katsomaan.

 

Ja seinällä oli kysymys: millainen sinä haluat olla kun olet oikein vanha?

En ole ihan varma, mutta Robert Mapplethorpelta lainattu ajatus kertoo aika paljon.

Pick up the magic of moment and work with that.

Share

Kommentit

Oranssinen

Yksi taiteen hienouksista on se, kuinka eri tavalla jokainen sen kokee. Vaikka ihmisten on mahdollista opiskella taiteen analysointia ja tulkintaa niin se mikä lopulta kuitenkin merkitsee on tunne.

Mapplethorpen näyttely on houkutellut minua heittämään päiväkeikan pääkaupunkiin, mutta edestakainen yhteensä 10 tuntinen junamatka on hillinnyt mielitekoani. Nyt luettuani sinun kokemuksesi näyttelystä houkutus alkaa kääntyä pakkomielteeksi ja joutunen junaan hyppäämään kunhan sopiva päivä eteen avautuu.

Kiitos kun jaoit tuntemuksesi!
 

Helmi K
sivulauseita

Mahtavaa! Ja pitkästä junamatkasta huolimatta suosittelen, ehdottomasti! Enkä tosiaan osannut arvioida näyttelyä ns. ammattimaisesti, ehken edes katsoa, tunnekokemus oli niin suuri. Mutta luulen että menen vielä toisenkin kerran kun mieli on rauhoittunut :)

Ja kiitos kommentista, se oli myös itselleni hyvä muistutus siitä miten hienoa on se että itse saatoin vain kävellä paikan päälle, onnentyttö olen siis.

Oranssinen

Paras ystäväni on tuollainen "ammattimaisen" katsomistavan omaava ihminen ja yhteiset taidemuseovisiittimme ovatkin mielenkiintoisia kokemuksia: siinä kun hän analysoi esim. valoa/varjoa, maalauksien sivellintekniikkaa tai valokuvien rajausta ja valotusaikaa minä tuijotan kyyneleet silmissä mallin katsetta tai hihkun riemusta jostain täysin päättömästä väri-iloittelusta.

Upeinta on se, että kun sitten kerimme auki yhteistä, mutta niin erilaista näkemystämme molemmille avautuu uusia näkökulmia jotka rikastuttavat kokemustamme lisää!

tadaima
Tadaima

Luen juuri ensimmäistä kertaa kyseistä kirjaa. Päällimmäisenä on nimenomaan se tunne, että kaikki onkin mahdollista. 

Ja tuon näyttelyn minä lähden ehdottomasti kokemaan.

 

Helmi K
sivulauseita

Onnentyttö! Olen aina vähän kateellinen kaikille jotka saavat kokea kirjan ensimmäistä kertaa.

Hotelli Hertta (Ei varmistettu)

Mä en ole koskaan lukenut Just Kidsiä, vaikka se on usein keikkunut saatavilla kirjakaupassa ja hehkutuksia on kantautunut korviin. Viime aikoina se on kuitenkin monelta taholta ajautunut jotenkin lähemmäs, ja nyt tämän postauksesi luettuani olen aivan varma että mun täytyy lukea se. Niin että kiitos taas kerran innostavasta ja houkuttelevasta johdatuksesta kirjan pariin! Ootko lukenut ton siis englanniksi? Mapplethorpe-lainaus on ihana. Kiasma kutsuu ehkä jo viikonloppuna.

Helmi K
sivulauseita

Apua! Sun täytyy!!! 

Oon lukenut sen suomeksi ja englanniksi, ekalla kerralla suomeksi joten se on jäänyt paremmin mieleen, mutta alkuperäinen on tietty aina alkuperäinen.

Hotelli Hertta (Ei varmistettu)

Niimpä. Tykkään lukea suomeksi, mutta tän kohdalla tuli mieleen, että pitäiskö lukea alkukielellä. No, tunne varmaan tarttuu kummin tahansa. Ja suomennoksen näkyy tehneen ihku Antti Nylén!

stella maria

Pidän tosi paljon siitä Nylénin suomennoksesta. Ainoa asia mikä siinä häiritsee, on itse kirjan nimen suomennos, "Ihan kakaroita". Se ei vaan jotenkin mielestäni asetu, varsinkaan kun nimellä on yhteys kirjan sisältöön. 

En tiedä olenkohan ainoa jota tämä suominimi häiritsee. Muuten suomennos on mielestäni lukemisen arvoinen.

Helmi K
sivulauseita

Mua ei häirinnyt aiemmin mutta nyt kun sanoit... :)

Just Kids on täydellinen, mutta ei tuokaan nyt huono olo, antaa vaan ehkä vähän hassun kuvan/tunnelman.

stella maria

Apua! Ei pahaa kiertämään, hehe. 

Ehkä juuri kun se Just Kids on mielestäni niin osuva koko kirjalle ja sen tunnelmalle, kuvittelen tuossa "Ihan kakaroissa" jonkun minimaalisen sävyeron.  Huonoksi en itsekään sanoisi.  :) 

Muistaakseni ruotsiksi käännetyssä teoksessa nimeksi oli jätetty tuo Just Kids. Hyvä valinta sekin.

katiaviron (Ei varmistettu) http://piilomajassa.wordpress.com

Luin ton kirjan pari vuotta sitten. Reaktioni aivan sama kuin sinulla. Kohta kirjan lukemisen jälkeen pääsin Pattin keikalle täällä Brysselissä (https://piilomajassa.wordpress.com/2013/06/25/people-have-the-power/). Olisi tehnyt mieli huutaa että kiitos kirjasta, kiitos kaikesta!

Helmi K
sivulauseita

Ihana tuo sun teksti keikasta!!

Ja ahahahaaa, tunnistan niin tuon tunteen kun tekisi mieli huutaa nuo sanat. Mulla on se sama olo jo silloin kun näen esim. Pattin kuvan jossain lehdessä :)

Oranssinen

En ole ikinä ollut Smithin keikalla, enkä tiedä kestäisinkö edes sitä, niin suuresti hänen musiikkinsa vaikuttaa minuun jo levyltäkin ;)

Muistan yhä tunteen kun olin 13-vuotias ja sain Pattin edellisenä vuona ilmestyneen Horses-levyn käteeni ja laitoin sen soimaan levysoittimeeni. Kuuntelin levyä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, pala kurkussa ja sydän hakaten, uskaltamatta uskoa, että joku näin täydellinen voisi olla totta.

Mutta olihan se ja edelleen Rouhea leidi peittoaa äänellään, persoonallaan ja ajatuksillaan useimmat nuoremmista räpeltäjistä ;)

”Jesus died for somebody's sins... but not mine."

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Tuo kirja tosiaan tempaisi mukaan Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen kokemaan maailmaan. Osasit sen niin kauniisti sanoihin pukea. Juuri tuo ajatus, että he todella elivät ja elävät taiteelle. Mapplethorpen retrospektiivistä saa niin paljon enemmän irti, kun on lukenut tuon kirjan :)

Helmi K
sivulauseita

Kiitos. Näyttelyssä oli jotenkin kiehtova just se miten mulla kokoajan meni sekaisin kirja ja kuvat, ja onneksi pian huomasin ettei se mitään haitannut.

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Hehee, tosiaan, sekoittuminen vain parantaa kokemusta :)

saarah
visual diary

Oi, toi kirja oli NIIN ihana.

Otin sen matkalukemiseski kun matkustin ekaa kertaa Amerikkaan kolme vuotta sitten. Olin San Franciscossa ja luin kirjaa aamuisin kun istuin juomassa aamuteetä ikkunalaudalla. Sitä oli vaan pakko säännöstellä, koska muuten sen olisi lukenut kerralla kokonaan. Koko ajan vaan toivoin että olisinkin ollut Nykissä, niinkuin kirjassa. Ja päätin, että seuraava matka suuntautuu sinne.

En oo vielä nähnyt tota Kiasman näyttelyä, mutta innolla odotan :)

Helmi K
sivulauseita

Kyllä tuokin miljöö aika ideaalilta kuulostaa :) mutta mulla oli sama, kokoajan hidastin lukemista kun en kestänyt ajatusta että se loppuu. Onneksi siihen voi aina palata.

MinäKertoja (Ei varmistettu) http://minakertoja.blogspot.fi/

Kun asuin hetken Manchesterissä keväällä 2011, tämä kirja tuli monesti vastaan kirjakaupoissa. Ja usein pyörittelin sitä käsissäni mutta en kuitenkaan ostanut. Olis pitänyt :) Mutta varmasti se tulee vielä uudestaan vastaan. Ja täytyy käydä myös Kiasmassa!

Helmi K
sivulauseita

Olis! Se tulee sua Kiasmassa vastaan, ota se sieltä mukaasi :)

Helmi K
sivulauseita

Siis osta. 

Älä varasta.

MinäKertoja (Ei varmistettu) http://minakertoja.blogspot.fi/

Kiitos vinkistä, sieltähän mä voisin sen ostaa :)

Helmi K
sivulauseita

Niinpä! Ja hei myös, kävin viikolla Otavan kaupassa ja siellä oli semmoinen pokkari myynnissä joka sisältää lipukkeen jolla saa 5€ alennuksen Kiasman sis.pääsylipusta!

MinäKertoja (Ei varmistettu) http://www.minakertoja.blogspot.fi/

Hei hyvä tietää tämäkin, thanks!

Kommentoi