Taivaslaulu (mihin sinä uskot?)

sivulauseita

 

Menetän kokonaan malttini ja raivon vallassa haen lapion. Minun on pakko löytää etsimäni. Lapion iskeytyessä lumeen kuuluu kummallinen kahiseva humahdus. Enkelit nousevat kinoksesta, huiskaisevat minut siivillään kumoon, pöläyttävät hameenhelmoillaan päälleni lumivyöryn ja katoavat korkeuksiin. Lumen alta kaivauduttuani jäljellä on vain möyhitty hanki ja ilkeä kaiku siitä vääristyneestä virrestä, jota karkulaiset huiluillaan ja viuluillaan villisti soittavat.

Päivä on pimennyt. Varjoni näyttää pelottavan pitkältä. Ikkunan lämpimässä valossa äidin kimmeltävät silmäkulmat.

 

 

Tämä kirjoitus käsittelee Pauliina Rauhalan esikoisromaania Taivaslaulu, mutta poikkeuksellisesti en laita kirjasta kuvaa koska ajatukseni ja tunteeni sinkoilevat myös sinne tänne, arvaamattomina ja rauhattomina, enkä vielä tiedä minne kaikkialle teksti vie.

Olin kuullut romaanista paljon hyvää, ylistävää. Kaunis ja raadollinen. Runollinen ja rujo. Koskettava ja synkkä. Valoa, sitäkin, pilkahduksina, kuin säikeinä mustien pilvien lomasta.

Koska päivä, se tosiaan pimenee. 

Lestadiolaisperheen elämää kuvaava romaani on hienosti, elävästi kirjoitettu. Rauhalan ääni on aivan omansa, sekoitus soljuvaa prosaa ja lyriikkaa, raamatullista poljentaa, laulua sydämen pohjasta.

Äidin mieli järkkyy, seinät kaatuvat, taivas romahtaa.

 

Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naisten hoitavat kaiken sen, mitä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. Se on uskonkysymys. Minä en ole selviytyjätyyppi.

 

Ahdistaa.

Ja siitä päästäänkin siihen miksi minun mieleni oli lukiessa ja sen jälkeen sikinsokin.

 

Uskon asiat ovat minulle vaikeita asioita. Minä en ymmärrä niitä. Ja niin, eihän niitä kai pitäisikään ymmärtää, vaan tuntea. En myöskään tunne niitä. En tiedä miltä tuntuu rukoilla, en tiedä miltä tuntuu astua valoon tai tuntea sen lämpö.

En kuulu kirkkoon mutta joskus kirkossa minulla on hyvin rauhallinen olo.

Minä uskon rakkauteen ja joskus minä toivon tärkeitä asioita, hyviä asioita, niin paljon että se melkein sattuu, mutta en ole koskaan liittänyt niitä mihinkään uskontoon.

Toisaalta, Jumala on rakkaus, he sanovat mutta siinä, juuri siinä, se ongelma onkin. Kun minusta se on niin paljon muutakin, ja niin paljon pahaa. Ja toki, varsinkin sen äärimuodoissa.

 

(On vaikea pukea näitä ajatuksia ja tunteita sanoiksi, huomaan.)

 

Rauhalan romaanissa käsitellään paljon, ehkä eniten, sitä, miten lestadiolaisuuteen kuuluu ehkäisyn ja ihan kaiken syntyvyyden suunnittelun kielto. Lapsia syntyy yksi vuodessa, lapsia on neljä, kahdeksan, kymmenen, kolmetoista. Ehkä minäkin siinä vaiheessa jo rukoilisin apua. Ei, anteeksi, noin ei ole reilua sanoa mutta silti, mitä järkeä tuollaisessa on? Ihan totta, mitä?

Toivoin, että romaani olisi antanut minulle vastauksen, että sen luettuani olisin ymmärtänyt enemmän mutta niin ei käynyt. Olin ihan yhtä hämmentynyt. Miten jollekin usko johonkin voi olla niin suuri että sen vuoksi kannattaa kärsiä, voida pahoin, toimia vastoin jokaista aistia ja ajatusta ja tunnetta joka itsellä on? Miten? Miksi?

Yhteisön voima on valtava, vaativa. Siihen on kasvanut, siinä elää, siihen on juurtunut. Minä ymmärrän, enkä kuitenkaan.

Ymmärrättekö te? Uskotteko te? Miltä se tuntuu?

 

Nyt kun kirjan lukemisesta on muutama päivä se on asettunut mieleeni vähän selkeämmin. Minä ajattelen Viljaa, hänen kehoaan ja mieltään, minä ajattelen hänen lapsiaan ja heidän kysymyksiään. Minä ajattelen naisia jotka ovat vahvempia kuin osaan edes kuvitella. Minä ajattelen heitä jotka iltaisin ristivät kätensä ja salaa toivovat toisenlaista elämää. Jotka pyytävät apua siltä jonka nimissä lyötyinä elävät.

Tiedän, nämä(kin) ovat niin kovin monimutkaisia, monisyisiä ja henkilökohtaisia kysymyksiä.

Haluaisin osata muotoilla tämän kaiken oikein mutta en pysty tämän parempaan.

 

Share

Kommentit

Metsästä törähtää

Uskon asiat ovat minulle vaikeita asioita. Minä en ymmärrä niitä. Ja niin, eihän niitä kai pitäisikään ymmärtää, vaan tuntea. En myöskään tunne niitä. En tiedä miltä tuntuu rukoilla, en tiedä miltä tuntuu astua valoon tai tuntea sen lämpö.

En kuulu kirkkoon mutta joskus kirkossa minulla on hyvin rauhallinen olo.

Minä uskon rakkauteen ja joskus minä toivon tärkeitä asioita, hyviä asioita, niin paljon että se melkein sattuu, mutta en ole koskaan liittänyt niitä mihinkään uskontoon.

Toisaalta, Jumala on rakkaus, he sanovat mutta siinä, juuri siinä, se ongelma onkin. Kun minusta se on niin paljon muutakin, ja niin paljon pahaa. Ja toki, varsinkin sen äärimuodoissa.

Nyt osui. Minä kuitenkin rukoilen, viimeksi tänä aamuna. Jumala pysyy silti vaiti. Tahtoisin uskoa, nähdä merkityksen, mutta en pysty. Liityn takaisin kirkkoon, jos Jumala suostuu sanomaan edes yhden sanan, kirkkaan sanan, sellaisen, jota minun ei tarvitse epäillä, kysyä, mistä se tulee.

Minäkin uskon rakkauteen, mutta nykyään enää heikosti. Rakkaus näyttää olevan niin kovin satunnaista. Se valitaan näyteltäväksi ilmiöissä (esimerkiksi maahanmuutossa), mutta käytännön tekoina ja perusvoimana sitä ei näy kuin harvakseltaan.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos kommentista, suoraan ja rohkeasti kirjoitettu.

En ota tässä nyt kantaa maahanmuuttoon, mutta toivon ettei (kenenkään) usko rakkauteen katoa. 

Hymyillen.

Minun juureni ovat vanhoillislestadiolaisuudessa. Erosin liikkeestä hiljattain, siksi koska se tuntui liian ankaralta, ei sellaiselta, jossa on hyvä olla. Ymmärrän sitä yhteisöä, mutta toisaalta en ymmärrä. Ymmärrän miksi siinä ollaan mukana. Siellä on kaikki, ystävät, sukulaiset.  Kun lähtee pois, jättää niin paljon taakseen, on niin yksin.

Ennen se oli minulle kaikki, jaksotti viikot ja antoi kehyksen minkä sisällä sai ajatella ja olla. Oli helppoa olla "uskovainen", sosiaalinen elämä oli vilkasta ja tunsin olevani turvassa. 

Pelottavinta oli sitten se, että uskaltautuikin ajattelemaan. Pohtimaan ja kyseenalaistamaan. Vähitellen kaikki se, mihin olin ennen luottanut ja uskonut, hajosi. 

 Ehkäisystä kieltäytyminen on jokaisen oikeus. Ehkä ulkopuolisella ei ole oikeutta sanoa, että nyt on liikaa lapsia, mutta sellaisissa tilanteissa, joissa perhe voi pahoin, on vaikeaa vain ummistaa silmiään. Jokainen lapsi on ihme ja lahja, mutta mielestäni aikuisten ihmisten on otettava vastuu omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Minä en ainakaan usko sellaiseen Jumalaan joka tekee naisten elämän niin vaikeaksi ja sallii äidin tai isän väsymisen. Ei sellainen voi olla Jumalan tarkoitus. Voiko olla niin, että Jumalan tahto on synnyttää joka vuosi lapsia niin, että pahimmillaan se johtaa terveyden murenemiseen? Ehkä Jumala on antanut ihmisille viisauden vaikuttaa siihen, millloin lapsia syntyy ja milloin ei. Että vanhemmilla on mahdollisuus ottaa lapsia vastaan silloin kun siihen on voimia.

 Taivaslaulu oli kyllä ihan mielettömän kaunis kirja! 

Helmi K
sivulauseita

rilla, suuri kiitos tästä.

Kokemuksesi ja tunteesi poikkeavat omistani mutta ovat myös samankaltaisia. En osaa edes kuvitella kuinka vaikea ja ristiriitainen sinun valintasi on ollut. Toivon sulle hurjasti iloa ja rakkautta, ja juuri sellaista tapaa elää (ja uskoa) joka tuntuu omalta.

Mia K.
Voi taivas

Hyvä postaus! Iso aihe! Kai jokainen näitä asioita miettii, kuka enemmän, kuka vähemmän. Mä en usko ns "uskoon", tai jumalaan konkreettisena mitenkään. Ehkä jotakin "mielen tilaa" tai tilaan ylipäätään, ja kaikkeen hyvään uskon! Pelko, kaikkinainen pelko sulkee pois kaikenlaista hyvää.. Uskon omaan itseeni ja toisiin ihmisiin. Ja onhan takuulla olemassa, täällä kuten koko avaruudessa/universumeissa eritasoisia ja värisiä energioita. Ne ovat, mutta en halua uskoa niihin :) 

Hitsi. Tää on loputon aihe ☆:)

Helmi K
sivulauseita

On, iso ja loputon ja kiinnostava. Mua ei kirja(kaan) jätä rauhaan, yhä pyörii mielessä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Et puhu kirjoituksessasi heistä, jotka kenties ristivät kätensä kiittääkseen, tai heistä, jotka eivät voi ison perheensä takia pahoin, vaan nauttivat sen rikkaasta ja värikkäästä elämästä. Siitä, että perheessä on eri-ikäisiä ihmisiä, aina korvia ja sylejä ja lenkkiseuraa. Siitä, että lähes Suomen jokaisella paikkakunnalla on paikka ja perhe, johon kuulua. Heitäkin on paljon.

En sano, että uskominen ja lestadiolaisena eläminen olisi aina helppoa, ei ole. Mutta koen, että usko tuo elämääni enemmän hyviä ja kauniita kuin vaikeita asioita, muun muassa siksi uskon. Lisäksi uskon siksi, että minusta on hyvä ja turvallista ajatella, että elämääni ohjaa joku fiksumpi kuin minä. Ja jos uskon Jumalaan, en osaa uskoa muunlaiseen Jumalaan kuin jo uskon. Kaikkea en aina ymmärrä, mutta näen, että lestadiolainen elämäntapa tuo elämään niin hyviä asioita, että pakko tässä kaikessa on olla jotakin oikein.

Tiedän ja ymmärrän toki, että ulkoa päin tämä kaikki voi näyttää järjettömältä, eihän tässä järjen asioista oikeastaan olekaan kysymys. Enkä sano, että kaikki voisivat hyvin, jokaista huonosti voivaa pitäisi kuulla. Mutta ajattelen niinkin, että on lestadiolaisten naisten ajattelu- ja toimintakyvyn aliarviointia nähdä meidät kärsivänä ja alistuvana massana. Lestadiolaisessa perheessä kasvamisesta huolimatta meillekin on annettu omat aivot ja vapaus tehdä sellaisia valintoja, jotka itse kokee hyviksi ja oikeiksi.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos paljon kommentistasi!

Totta, en puhu, lähinnä koska ajatukseni syntyivät pitkälti Rauhalan romaanista jonka tunnelma ei ole kovin kiitollinen, rikas tai syleilevä, ja joka sai minut hämmentyneeksi ja surulliseksi. Puhun kuitenkin yhteisön valtavasta voimasta ja rakkaudesta, siitä miten siihen kasvaa.

Enkä todella ajattele että kaikki lestadiolaiset naiset olisivat alistettua massaa, mutta voisin kuvitella että samalla kun yhteisö antaa voimaa, on sen alta vaikea ponnistaa jos ja kun haluaisikin. Ja mitä hauraampi yksilö, sitä vaikeampaa.

Mutta kuten sanoin, tiedän tästä kovin vähän, siksi kysyinkin. 

Minua kiinnostaisi tietää oletko mahdollisesti lukenut Rauhalan kirjan?

Vierailija (Ei varmistettu)

Tarkennukseksi vielä etten ajatellut, että sinä näkisit lestadiolaiset naiset samaa kokevana massana, vaikka aika napakasti ajatuksiani ilmaisinkin :) Tällainen vivahde vain yleensä julkisessa keskustelussa ärsyttää.

Olen lueskellut Rauhalan kirjaa sieltä täältä mutten lukenut sitä kokonaan, kuullut ja keskustellut toki paljon. Se on kauniisti ja hyvin kirjoitettu kirja ja tuo esille yhden kokemuksen lestadiolaisuudesta. Omaa kokemustani se ei vastannut.

Itsekin luin Taivaslaulun vastikään ja se toi myös minulle enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, niin lestadiolaisuudesta kuin uskosta ylipäänsä. Mielestäni tällaisia asioita on hankala, miltei mahdoton ymmärtää ulkoa päin. Sitä näkee tietyn puolen, ehkä pintaraapaisun, eikä koskaan kokonaista kuvaa. Onneksi on Taivaslaulun kaltaisia kirjoja, joiden avulla pääsee tietyn kokemuksen sisälle.

Teologina käsittelen uskoa ja uskontoa aika säännöllisesti (kuka olisi uskonut). Oma uskoni on suuri kysymysmerkki, ja profiloin itseni usein agnostiseksi ihmiseksi. Jotkut opiskelutoverini ovat vahvasti uskossa ja heidän kanssaan onkin ollut puhetta näistä asioista. Minusta tuntuu, että jään jostain paitsi kun en usko Jumalaan, mutta samalla tunnen olevani vapaa. Kaksipiippuinen juttu.

Helmi K
sivulauseita

Hauska että tuntemus kirjasta on sama. Ja minäkin siis suuresti arvostan Rauhalan kirjaa, niin vimmalla hän nimenomaan uppoaa kokemukseen sisälle. Jopa niin että on vaikea uskoa ettei hänellä itsellään ole asiasta kokemusta, vaikka juuri sehän on kirjailijan työtä :)

Ja jos olen ihan rehellinen niin en ole koskaan ajatellut että olisi teologeja ketkä ovat myös agnostikkoja. Omaa hölmöyttäni siis. Tuo kaksipiippuisuus näin ulkopuolisen silmin kuulostaa rikkaudelta, mutta ei varmastikaan ole aina kovin yksinkertaista. Mutta mikäpä nyt koskaan olisi.

Kiitos kommentistasi, todella.

Kommentoi