Tracks

sivulauseita

And there are new kinds of nomads, not people who are at home everywhere, but who are at home nowhere. 

I was one of them.

Tässä on nyt kyllä nähtävissä jokin jatkumo. Ensin oli Alice, sitten Cheryl ja nyt Robyn. Kaikki naisia jotka, syystä tai toisesta, menettävät kosketuksen itseensä, kadottavat paikkansa heitä ympäröivässä maailmassa.

Näistä kolmesta naisesta tämä viimeinen ylitti minussa jonkin rajan. Osui.

Vuonna 1977 27-vuotias Robyn Davidson vaelsi Australian Alice Springsistä aavikon halki Intian valtamerelle. Matka oli noin 3000 kilometriä pitkä, ja kesti yhdeksän kuukautta. Seuranaan hänellä oli koira ja neljä kamelia. Muutamaan otteeseen matkan varrella hän tapasi National Geographicin valokuuvajan Rick Smolanin, jonka tehtävä oli dokumentoida matka.

Nuoren naisen hyvin yksityinen matka sai runsaasti julkisuutta, kuten myös sitä seurannut kirja Tracks, johon taitavan John Curranin ohjaama elokuva perustuu. Mutta julkisuus, muut ihmiset ja oikeastaan koko muu maailma, oli pelkkää taustahälyä, kaikuja asioista joilla ei ollut itse matkalle mitään merkitystä. Jopa se, mikä lopulta sai Robynin lähtemään, jäi pimentoon ja hyvä niin. Mitä se kenellekään kuuluu. Tärkeintä on itse matka. 

Tracks on hyvin yksinäinen ja karu elokuva, maisemiltaan kaunis, näyttelijäsuorituksiltaan upea. Mia Wasikowska on sukupolvensa yksi kiehtovimmista näyttelijöistä, ja hän rakentaa Robynin tarinan ylväästi ja varmasti, antaa sille kasvoillaan ja ruumiillaan sielun.

Ja tätä katsoessani ymmärsin myös mikä sen edellisen, Wildin, ongelma minulle oli: sen johtotähtenä oli päästä perille, Cheryl halusi kävellä siksi naiseksi joksi hänen äitinsä oli hänet kasvattanut, että kävelyn jälkeen hän tietäisi kuka on. Robynin johtotähtenä oli matka, suunnaton aavikko ja sen hiljaisuus.

Tämä elokuva ei jäänyt kiinni kysymykseen miksi, vaan kysyi miksi ei, ja se on minusta (kerrankin) kiinnostavampaa.

Robynin rohkeus on elokuvassa alati läsnä, samoin jokin sisäinen vimma joka saa hänet uhmaamaan kaikkia naiselle asetettuja odotuksia ja rajoja. Hän kävelee kolmetuhatta kilometriä, koska voi. Se melkein murtaa hänet, melkein, mutta lopussakaan ei tarjota mitään tyhjentäviä selityksiä että mitä sitten. Hän käveli aavikon halki koska hänen täytyi. Hän selvisi koska jotkut meistä selviävät sellaisesta.

Elokuva muistutti myös siitä mistä ihmisyydessä on lopulta kysymys: selviämisestä. Me kaikki täällä haluamme vain pysyä hengissä. Näinä päivinä se on enemmän kuin tärkeä muistutus.

 

Share

Kommentit

tillinen (Ei varmistettu) https://rajatonmaailma.wordpress.com/

Olipa hyvä kun tuli puheeksi tämä. Tuli sellainen olo, että voisi katsoa uudelleen (enkä oikeastaan koskaan katso leffoja toistamiseen ihan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta).

Kommentoi