Vailla henkilökohtaista vastuuta

sivulauseita

Ihmistä ei rakasteta koska hänellä on hieno luonne eikä häntä yleensä vihata koska hän on ilkeä. Esteriä ei vetänyt puoleensa Olofin ilkeys vaan se, mikä kimalteli liejun keskellä ja minkä hän voisi kaivaa esiin. Hän ei rakastanut Olofia siksi että Olof kohteli häntä kuin roskaa, vaan siksi että hänestä tuntui niin ihanalta silloin kun Olof ei kohdellut häntä kuin roskaa. Nimenomaan tämä kontrasti oli räjähdysaltis. Tosin totuus saattoi olla niin ikävä, että Olof kohteli Esteriä kuin roskaa juuri siitä syystä että Ester rakasti häntä.

Ester Nilsson, arvostettu kirjailija ja filosofi, rakastuu naimisissa olevaan Olof Steiniin.

Suhde, jota Olof ei missään vaiheessa halua kutsua suhteeksi, kestää melkein neljä vuotta. Sen aikana Ester sekä ajautuu että ajaa itsensä täydelliseen onneen ja epätoivoon, ja kaikkeen siltä väliltä. 

Lukija puolestaan ajautuu lähes raivokkaaseen turhautumisen tilaan, niin epätoivoisesti Ester päätään seinään hakkaa.

Vailla henkilökohtaista vastuuta on Lena Anderssonin edellisen suomennetun teoksen Omavaltaista menettelyä itsenäinen jatko-osa. 

En varsinaisesti ole jatko-osien ystävä (jos kyseessä ei ole Harry Hole tai Vihervaaran Anna), joten suhtauduin tähän hieman varauksella, vaikka sitä loistavan edeltäjänsä jälkeen kovasti odotinkin.

Ensimmäiset sata sivua ajattelin että olen jo lukenut tämän kirjan, niin samanlainen se oli tarinaa ja kerrontaa myöten kuin Omavaltaista menettelyä. Seuraavat sata sivua olin niin ärsyyntynyt edellisestä huomiosta ja Esteristä, että kirja meinasi jäädä kesken, siitäkin huolimatta että se on todella hyvin kirjoitettu. Viimeiset sata sivua olivatkin sitten kirjan parasta antia. Samalla kun Esterin silmät alkoivat (joskin yhä tappavan hitaasti) aueta, alkoi myös tarina saada hieman uusia sävyjä, ja lukiessa herätä toivo, että ehkä Ester ei sittenkään ole aivan sokea lammas.

Andersson on todella taitava kuvaamaan ja analysoimaan ihmismieltä ja -sydäntä. Hän osaa jakaa kokemukset, tunteet ja ajatukset sataan osaan, tarkastella niistä jokaista, näyttää sen miten ihanaa ja hirveää rakkaus voi olla. Miten sekopäiseksi ruikuttajaksi se voi tehdä älykkäimmänkin ihmisen. Miten sitä voi jahdata kuin omaa varjoaan, juosta aukottomassa kehässä niin kauan kunnes sydän räjähtää.

Kiehtovinta kirjassa olikin se, miten rauhallisesti, analyyttisesti ja silti inhimillisesti Andersson kirjoittaa. 

Rakkauden tunne noudattaa evoluution järkähtämättömiä periaatteita aivan kuten kaikki muukin. Paineen alla se mutatoituu selvitäkseen muuttuvista olosuhteista, ja kaiken elävän tapaan se haluaa ennen kaikkea säilyä. Ihmiset haluavat rakastaa. Se on tärkeämpää kuin rakastetuksi tuleminen. Ester Nilsson teki mitä tahansa ja ummisti silmänsä kaikelta miltä oli pakko jotta voisi jatkaa Olof Steinin rakastamista.

Luulen että tämä romaani olisi toiminut paremmin jos en olisi lukenut edellistä. Koska siinä missä se oli huikea, haikea ja jotain ihan uutta, oli tämä lopulta "vain" hyvä ja ajatuksia herättävä.

Sitten tunnustus.

Minä olen elämässäni rakastanut vain hyviä ihmisiä. En tunnista Ester Nilssonin rakkautta. En tiedä millaista on rakastua kusipäähän. Uskon että se on mahdollista, mutta en tiedä miten.

Tiedän miltä tuntuu yksipuolinen rakkaus, miltä se suru ja kipu kun suhde vetelee viimeisiä hengenvetojaan, mutta kukaan ei ole rakkaussuhteessa kohdellut minua kuin roskaa.

Siksi minun on hyvin vaikea ymmärtää tai sympata Esterin kaltaista naista (tai miestä) joka unohtaa aivan kaiken ylpeyden ja omanarvontunnon, joka antaa toisen kävellä itsensä ylitse uudestaan ja uudestaan. Vaikka se toinen vasta sietämätön ja epäsympaattinen onkin. Tai ehkä juuri sen takia. Lukiessani halusin joka toinen hetki karjua ääneen että mitä jumalauta, lopeta se suhde, lopeta odottaminen, anna olla, ryhdistäydy, se ei vaan rakasta sinua, tajuatko helvetti!! 

Koska senkin uhalla että olen nyt itse ihan kusipää, niin minun on melkein, melkein helpompi ymmärtää sitä joka on suhteessa vailla tulevaisuutta, pitämässä vain hauskaa, koska helppoahan, vaikkakin myös hyvin itsekästä ja julmaa, se on jos toisesta on viehättätynyt eikä lopputuloksella ole itselle väliä, kuin sitä joka tietoisesti asettaa sydämensä revittäväksi kerta toisensa jälkeen, vailla mitään takeita paremmasta, jos ja kun kaikki merkit viittavat siihen ettei tilanne kuitenkaan tule ikinä koskaan muuttumaan. Että eihän se oikein ole, tietenkään, mutta sitä saa mitä tilaa.

Ja siitähän tässä on juuri kysymys, vastuusta. Missä kulkee vastuun raja suhteessa jossa jo lähtökohtaisesti toimitaan valheellisesti, petetään jotain? Kuinka paljon siltä voi vaatia? Kuinka paljon kummallakin osapuolella on vastuuta itsestään ja kuinka paljon toisistaan?

Oletteko lukeneet kirjan, tai edellisen? Mitä muuten ajattelette aiheesta? Kiinnostaa!

 

Share

Kommentit

Oranssinen

Hahahahahah - tämä oli yksi miun alkukesän kirjakasastani, josta kirjoitin aamulla!

Tässä kommenttini opuksesta: "Ester oli niin raivostuttava naishahmo, että tämä opus lensi kerran jos toisenkin seinään.
 JÄTÄ SE JÄTÄ SE JÄTÄ SE!!!"

 

 

Helmi K
sivulauseita

Hahahaaaa! Mä en sentään heittänyt vaikka mieli tosiaan teki ;D

 

Noo (Ei varmistettu) http://jalkiki.blogspot.fi

Lena Andersson! Nimi jonnekin unohtuneelta listaltani. Pitääpä hakea tuo ensimmäinen käsiini.

Helmi K
sivulauseita

Häntä ei tosiaan kannata unohtaa. Hurjan älykäs ja hyvä kirjoittaja.

Toimitus
Toimitus

Uusinta en ole vielä lukenut, mutta ensimmäisen luin ratikassa työmatkoilla ja pariin otteeseen kiroilin ääneen niin, että kanssamatkustajat hämmästelivät. :) Pidin siis kovasti. -Laura-

Helmi K
sivulauseita

Tämä aiheuttaa tuplasti enemmän kiroilua :) 

Toimitus
Toimitus

Hurraa! Lukuun siis! :) -Laura-

Kommentoi