Vatvojat

sivulauseita

 

Olen jo mennyt sekaisin laskuissa siitä kuinka monta vartaloon, ruokavalioon, ulkonäköön ja kehonhallintaan liittyvää juttua olen pelkästään tällä viikolla lukenut.

Yritän olla välittämättä, mutta alkaa kyllästyttää.

 

Monet teksteistä ovat olleet kivoja ja lempeitä. Ole hyvä itsellesi, ole armollinen, älä stressaa, kuuntele kehoasi, luota siihen miten juuri sinun vatsasi sinulle kertoo, nauti elämästä, syö jäätelöä, muista liikkua, muista nukkua, muista siivota mutta vain jos haluat siivota, jokaisen ei ole pakko olla hoikka, unelmavartalo on sellainen joka on terve ja vahva, todellinen kauneus tulee sisältä...

Kaikki arvokkaita ja hyviä juttuja, mutta itse en pääse irti ajatuksesta että jotain tässä ajassamme on ihan kummallista ja vähän karmivaakin kun kaikki tämä, kaikki nämä aivan jumalattoman kirkkaat itsestäänselvyydet, täytyy kokoajan, kerta toisensa jälkeen sanoa ääneen. Kun ihan tavallisista ja jopa tylsistä jutuista (jos haluat syödä suklaata, se on ihan ok) on tullut kuin jotain ihmeellisiä mantroja ja elämän johtotähtiä, joita täytyy hokea jatkuvasti. 

Ja varsinkin kun lähes aina niiden perässä on liuta mutta jos et halua olla löysä läski niin käy siellä salilla, älä kuitenkaan liikaa laiskistu, raskauskiloja ei ole pakko karistaa heti mutta parissa kuukaudessa kuitenkin, joo itsekin syön kerran vuodessa jäätelön, armollisuus on hyvästä mutta vain sopivissa määrin - juttuja.

Miksi? Miksi? Miksi kokoajan täytyy kiinnittää niin helvetin paljon huomiota siihen mitä syödään, miten liikutaan, mikä on paras vilja, onko papu paha, onko avokado sittenkään tarpeeksi terveellistä, kuinka paljon liikuntaa on liian paljon liikuntaa, kuinka paljon raskauskiloja kenellekin tuli ja jäi (ja tämä aivan kun unohdettaisiin se etuliite "raskaus" siitä kokonaan, miten luonnollinen asia se on että niitä kiloja on), ja hokea päälle että me olemme ihan hyviä ihmisiä vaikka syömmekin silloin tällöin sokeria?

Miksei voi vain elää sitä elämää?

 

Samalla tiedän, että olen itsekin vatvoja. Tarkkailen, analysoin, pohdin ja mietin ihan kokoajan, mutta vaan toisenlaisia asioita. 

En mieti juurikaan mitä syön mutta mietin jatkuvasti sitä mistä kaikki tarinat tulevat ja millaisia käyttäytymismalleja ihmiset toistavat. En ole ikinä, koskaan, kiinnostunut kenenkään rasvaprosentista tai ruokavaliosta mutta olen kiinnostunut jokaisen lapsuudesta. En halua tietää millä salilla kukaan käy mutta haluan tietää mistä kaikki tulevat.

Ja ehkei se ole yhtään sen parempi. En tiedä. Tai siis omasta mielestäni varmaankin on koska niin toimin, ja koska koen että ihmisen psyyke, historia, lapsuus ja haaveet, mielenmaisema, on kiinnostavampaa ja oleellisempaa kuin se mitä hänen lautasellaan on tai miltä hän näyttää. Mutta en silti pidä itseäni parempana ihmisenä. Erilaisena kylläkin, ja varsinkin koska tämä aika on mitä on. (Ehkä olisin ollut 1920- tai -70-luvulla onnellisempi, en tiedä.)

En ymmärrä, että yhdessä postauksessa on kymmenen lähes identtistä kuvaa samasta ihmisestä ja sen uusista aurinkolaseista tai treenivaatteista. En ymmärrä miksi kaikesta ruokaan ja liikuntaan liittyvästä vedetään linkki johonkin trendiin ja suuntaukseen. En ymmärrä miten paljon ihmisillä on varaa ja halua sijoittaa meikkeihin, laukkuihin, kenkiin, vitamiineihin, askelmittareihin ja jauheisiin joista tulee jotain juomia jotka ovat ateria samalla. Miten paljon aikaa ja halua on niin monella ottaa kuvia itsestään, kuvia itsestään peilin kautta ja katsoa kuvia toisten peilin kautta ottamista kuvista, kuvia kasvoista, tunti ja päivä ja viikko toisensa perään. Miten paljon kokoajan pitää olla jotain, jossain, esillä, vauhdissa, kunnossa, pinnalla. Kuinka moni ihminen ennen jotain Kon-Maria ei ole ihan oikeasti tajunnut, että jos et tarvitse jotain tavaraa niin, 1) älä osta sitä tai 2) anna se pois.

En ymmärrä. 

 

Mutta on selkeästi valtava määrä ihmisiä jotka eivät ainostaan ymmärrä vaan myös tykkäävät ja saavat siitä virtaa ja iloa ja inspiraatiota. Varmaan samalla tavalla kun minä saan hienoista elokuva-arvosteluista, yhteiskunnallisista kannanotoista, feministisistä puheenvuoroista, huumorista ja rakkaudesta.

Ja ei, nämä eivät tietenkään sulje toisiaan pois, että vaan toisista voi nauttia, mutta aika harvoin näitä kahta näkee käsi kädessä.

Ja uskon, että suurella osalla taustalla on sama ajatus ja toive. Voida hyvin, avartaa omia ajatuksia, rikkoa tuttuja kaavoja, tulla ehjemmäksi ja onnellisemmaksi.

Mutta olen myös sitä mieltä, että taustalla on paljon pelottavaa ja ahdistavaa kurinalaisuuden, hoikkuuden, vahvuuden, kauneuden, nuoruuden ja täydellisyyden ihannointia, joka ei ole sama asia kuin perusterve ja tasapainoinen, itsensä ja maailman kanssa suht sinut oleva aikuinen ihminen, kenelle ei tarvitse, ja kenen itsensä ei tarvitse erikseen sanoa, että voin olla menemättä jumppaan jos siltä tuntuu ja että on ihan ok syödä joskus pala suklaata (varsinkin jos se on tummaa). 

 

Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, tuomitseva eikä ylimielinen. On asioita joita ymmärrän vaikka kokisin ne itselleni vieraaksi.

Ymmärrän, että jollekin oikean ruokavalion löytäminen on yhtä kuin onnellinen mieli. Että jollekin kuntosalitreeni tuo saman vapautumisen tunteen kun toiselle lukeminen. Että jollekin instagramin selailu voi tarjota yhtä ihana kokemuksen kun toiselle taidenäyttelyssä käyminen. Että jonkun mielestä taateli on yhtä hyvää kuin maitosuklaa.

Mutta jos elämä pyörii näiden asioiden ympärillä siksi, että kaikessa on joka päivä kysymys jatkuvan maksimaalisen fyysisen voiman ja kauneuden ja henkisen hyvinvoinnin tavoittelusta, ei se ole kovin elämänmyönteistä tai edes järkevää, ja sillä saattaa olla toinenkin nimi: omien ajatusten ja tunteiden pelko.

Elämän kuuluukin olla hieman epävarmaa ja vähän ajelehtivaa. Sen kuuluu olla epätäydellistä. Meidän kuuluu joskus sairastua, pettyä, epäonnistua ja kaatua, tehdä virheitä ja olla nöyriä, kokea fyysisiä  ja henkisiä murroksia ja muutoksia.

On todella ok, ja joskus jopa suotavaa, tuntea negatiivisia tunteita, surua, kiukkua, raivoa ja väsymystä. Vaikka luovuttaa jos tuntuu siltä. Ei maailma, eikä edes yksi elämä, siihen kaadu. Ja se, ettei tarvitse aina tai edes useimmiten onnistua, menestyä, laihtua ja käydä lenkillä, ei ole sama asia kuin luovuttaminen, laiskuus ja tavoitteiden puute. 

 

Me kaikki kaipaamme yhteistä ja ääneelausuttua tukea ja tunnetta siitä että emme ole yksin. Minunkin piti kaikesta itsereflektoinnista, terapiasta, keskusteluista ja kirjoista huolimatta kuulla joltain toiselta että introvertti ihminen voi myös olla hyvä äiti. Käperryn usein todella syvälle omaan lapsuuteeni, parisuhteeseeni, kirjoittamiseeni ja tunteisiini. Toisinaan liian usein ja liian syvälle.

Siksi joskus itseään, omia tottumuksia, tapoja ja näkökulmia, on hyvä vähän tuulettaa ja kehittää.

 

Joten ehkä se mitä haluan sanoa on se, että rajansa kaikella. Myös vatvomisella. Ihan oikeasti.

 

 

Share

Kommentit

Kiti
Katso tarkemmin

Mahtava teksti! Oon välillä miettinyt, että johtuuko tämän sukupolven omaan napaan tuijottelu siitä, ettei ole oikeaa elämää tai oikeita ongelmia, vai onko päinvastoin niin paljon ongelmia, että niitä halutaan paeta oman hyvinvoinnin vatvomiseen?

Tästä on tullut maailma, jossa koiran kanssa lenkkeilyä kutsutaan aamutreeniksi, ja hauiksen pullottavat verisuonet tai ensimmäinen onnistunut leuanveto ovat elämän merkkipaaluja.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos!

Luulen että kyse on vähän molemmista, sekä siitä kummallisesta illuusiosta että ollakseen mahdollisimman elossa kaikesta pitää olla tietoinen, perillä ja täydellisen varma. 

Taina – Maaginen realismi

Amen! Hieno teksti!

Luin joskus gradua tehdessä aika paljon sosiologiaa ja inspiroiduin joistain individualisaatiota käsittelevistä teorioista. Esim. Bauman kirjoitti, että ihmiset ovat yksilöllisyyden vankilassa mutteivät huomaa sen olevan joukkotuomio.

Vähän kuten Kiti tuossa yläpuolella sanoo, niin tuskin ongelmat ovat mihinkään kadonneet ja tässä vaan pullamöllöteltäisiin. Koska yhteisöjen ja perinteiden tuomaan lohtua tai tukea ei ole enää yhtä paljon saatavilla kuin aiemmin, yksilöt hakevat kontrollin tunnetta treenistä tai ruokavaliosta. Eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa, mutta niin, rajansa toki kaikella.

Helmi K
sivulauseita

Siis näin, kiitos. Ei ole pahaa, mutta rajansa kaikella.

Hurja tuo Baumanin kommentti...

Jossain oli juttua siitä, että kun maailma on monimutkainen ja vaikeasti hallittava, niin sitten hallinnan tunnetta haetaan omaan itseen keskittymisestä. Ja äh, en löydä sitä linkkiä. Ja en osaa nyt sanoa miten se oli. Mutta jännä näkökulma silti.

t. Vatvominen 4ever

Hevivaimo

Olin itse tulossa kommentoimaan just tätä samaa! Ja tunnistan tilanteen omalta kohdalta: kun maailma kaatuu niskaan, alkaa oma rasvaprosentti, aterioiden ylöskirjaaminen ja jumpista stressaaminen yllättävästi kiinnostaa. Ne asiat asettuvat huomattavasti pienempään mittakaavaan silloin, kun yleinen maailmantuska ja stressi hellittävät.

Helmi K
sivulauseita

Totta, ja ymmärrän. Mutta just sitä mietin, että ehkä sen vaikeasti hallittavuuden ja monimutkaisuuden voisi joskus, hetkittäin, vain antaa olla, ja elää.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos. Tämä oli timanttinen kannanotto. Ja todella hyviä kommentteja.

Niin kuin Taina jo kommentoi, ehkä kaiken individualistisuuden keskellä ihminen kaipaa jotain yhteisöä, jotain kuulumista. Vaikka liimana ihmisten välillä sitten toimisikin itse individualistisuus. En tiedä.

Ristiriitaista.

Helmi K
sivulauseita

On, ja varsinkin kun siitä liimasta aika helposti tulee myös kilpailua ja lisää suorittamista ruokkiva tekijä.

Oranssinen

Olipa loistava teksti.

Olen itse miettinyt aivan samoja mietteitä ja (okei, pian soi korvat kaikista inhoavista ajatuksista joita suuntaani lähtee) pohdiskellut kuinka näiden totaalisen kehokeskeisten ihmisten käy sitten kun (aivan, KUN) mikään ei enää autakaan?
Toki voi pysyä ihan timminä kun jaksaa lopun ikänsä veivata vääntää ja kääntää, mutta vuodet ei säästä ketään. Eräänä päivänä peilistä katsoo kurppa teki mitä hyvänsä ;)

Tai voihan se olla niinkin, mitä tuossa jo heitettiin, että koska elämää laajempana käsitteenä ei pysty hallitsemaan niin sitä lankojen käsissä pysymistä haetaan ruokavalioilla ja treenaamisella. Anoreksiassakin on alkuvaiheessa osaltaan kyse siitä, että on joku osa-alue elämässä mitä voi itse hallita. Tokihan treenit ja vaihtuvat trendiruokavaliot ovat kuitenkin parempi vaihtoehto.

Onko kaikki ollut sen arvoista? Katuuko ihminen enemmän väliinjäänyttä salipäivää vai näkemättä jäänyttä kurkiauraa taivaalla? Onko muisto täydellisestä kyykkysarjasta parempi kuin muisto bileillan jälkeisen grilliannoksen tahrimista nauravista suupielistä?

Helmi K
sivulauseita

Treeni ja vaihtuvat ruokavaliot ovat toki parempi, mutta anoreksia on kuitenkin hengenvaarallinen sairaus jossa on toki usein taustalla monia ja myös erilaisia laukaisevia tekijöitä, mutta jossa tarve hallita elämää alkaa hallita ihmistä, ja juuri se on taustalla myös siinä mistä kirjoitin. Että tässä ajassamme on hirveän usein ja laajalti kysymys täydellisestä hallinnasta, täydellisestä suoriutumisesta, täydellisestä onnistumisesta. Kokoajan mietitään sitä millä keinoin elämä olisi mahdollisimman täydellistä. Se on musta arveluttavaa ja jopa vähän pelottavaa.

Miksi kaikkea pitää hallita? Miksi kaikki langat on oltava kokoajan käsissä? Miksi meidän aikamme on muovautunut sellaiseksi jossa yksilönä onnistuminen (ei selviytyminen, ei pärjääminen, ei ihan vaan eläminen) on tärkein asia? 

Pieniä kysymyksiä :)

Tuokiokuvia

Aijjuma. RAKASTAN SINUA, KIITOS!

Helmi K
sivulauseita

Miten kiinnostavia ja hyviä kommentteja täällä, ah! Palaan pian.

Mutta tää on kyllä ehkä paras ikinä :D

ReettaM
Harharetkiä

Kiitos tästä. Olen itsekin pohtinut usein samaa, mutta sitten en kuitenkaan osannut tai uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ei onneksi tarvitsekaan, kirjoitit siitä niin hyvin!

Usein tuntuu, että nykyajan rajattomien valinnanmahdollisuuksien keskellä moni haluaa löytää jostain äänen, joka kertoo, miten tulla onnelliseksi. Kun kaikki on niin kaoottista ja edes parisuhteet tai työpaikat tai oma koti eivät ole varmoja, niin on helpompaa yrittää etsiä hallinnan tunnetta omasta itsestä tai jostain kurinalaisesta harrastuksesta. Individualistisena aikana onni löytyy omasta itsestä ja "henkisestä kasvusta", eikä suhteesta muihin ihmisiin, mikä on jotenkin tosi surullista. Nykyaikana rassaa myös se, että meitä kehotetaan jatkuvasti vatvomaan omia tunteitamme, vaikka ei liika itseensä ja tunteisiinsa käpertyminen oikeasti tee hyvää. Omia tunteitaankin voi joskus tarkastella vähän ulkopuolisena, ottaa ne vastaan ja mennä eteenpäin. 

Pääsinpäs oikein vatvomismoodiin tästä itsekin :D

Helmi K
sivulauseita

Siis nimenomaan. Mun tarkoitus oli sanoa juuri tämä, ettei se loputon tunteiden ja ajatusten tai vaikkapa kirjojenkaan vatvominen hyväksi loputtomiin ole.

Että oli se vatvonnan, intohimon, kiinnostuksen tai elämänhallinnan kohde ja tapa mikä tahansa, niin välillä on ihan hyvä vähän vaihtaa sitä kohdetta ja tapaa ja näkökulmaa.

Ja kiitos sanoistasi, taas :)

Pau
P.S C'est moi!

Loistava teksti!

Olen myös miettinyt näitä samoja asioita ja sitä että on ehkä vähän outoa, että juuri itsestäänselvät asiat täytyy toistaa ja niitä pitää vatvoa. Ja todeta juuri noita juttuja, että on ok jos syöt vähän suklaata ja sitä rataa tai että on ok jos olet tyytyväinen vartaaloosi juuri tuollaisena. Kun ei sitä pitäisi tarvita todeta tai vatvoa.

Toisaalta oma olo on näiden keskellä hieman ristiriitainen, sillä aina ei ole helppoa olla tyytyväinen omaan vartaloonsa. Varsinkaan kun jatkuvasti siitä puhutaan ja asetetaan jopa normiksi se, että ei ole mahdollista että olet tyytyväinen vartaloosi sellaisena kuin se on. Kun eihän se voi olla täydellinen. Ja sen jälkeen mediassa esitellään (useasti muokattuja) kuvia, millainen se täydellinen vartalo sitten on. (Mietin myös, että milloin on tällainen täydellinen vartalo määritelty ja kuka sen on määritellyt. Miten voi edes osoittaa minkään vartalon täydelliseksi? Tietenkin se on varmaan näitä ajan kauneusihanteita, joita on ollut kautta aikojen. Aina on ihailtu tietyn tyyppistä vartaloa.) Luulen, että osittain myös tämän vuoksi monilla ihmisillä on omat pienet tyytymättömyyskohteensa vartalossa, mutta sitten on eri asia että vatvoako sitä ja miettiäkö niitä omia "virheitä" sitten kokoajan. Ja hyväksyykö kuitenkin itsensä niiden kanssa. Sillä ne ovat osa sinua ja se, mitä olet. Ja täyttääkö ne ajatukset koko mielen, joka päivä ja vaikuttaa siihen mitä siellä kielellä on. 

Itse olen ajatellut, että ei ole mitään järkeä kuluttaa koko energiaansa ja aikaansa painon, ruokavalion ja treenauksen vahtimiseen. Siinähän vain kadottaa kaikki elämässä oikeasti tärkeät asiat. Ei enää muista, mikä on tärkeää. 

Ei meitä ihmisiä ole tarkoitettu käyttämään aivokapasiteettiamme oman navan tuijottamiseen.

 

Pau
P.S C'est moi!

Piti vielä tulla lisäämään (joo, mulla on usein hankaluuksia tiivistää :D) että tuo individualistisuus (huh, vaikea sana) on kinkkinen juttu. Kun toisaalta esimerkiksi individuaatioprosessi, yksilöityminen, itsensä löytäminen yksilönä, omana itsenään on kaikille hyvin tärkeä ja tärkeää. Sehän on edellytys henkiselle kasvamiselle ja oman itsensä löytämiselle. 

Ja tässä kun asiaa pyörittelin ja pallottelin, tajusin (ei nyt mikään maata järisyttävä huomio) että kyllähän todella moni kirjoittaa blogissaan esimerkiksi paljon itsestään. Myös minä. Siitä kai siinä on myös jollain tavalla kyse. Ehkä blogi on myös apuväline oman itsensä jäsentämisessä, en tiedä? Tai ainakin oman pään ja ajatusten jäsentämisessä. Niin kuin itse koen. Toisaalta se päätyö pitäisi kyllä ehkä tehdä muualla.

Kai se myös riippuu siitä, että pyöriikö koko elämä vain siinä omassa yksilöyden kuoressa, sen oman navan tuijottelussa. Hyvähän sinne on välillä tuijotella ja kysyä mitä kuuluu ja olla siitä tietoinen, mutta ei kokoajan. 

Kiva Helmi, jos jaksat tämän mun romaanikommentin x 2 ;)

Pau
P.S C'est moi!

siis jos jaksat lukea tarkoitin. Huoh, mun ajatukset poukkoilee.

Helmi K
sivulauseita

"Kai se myös riippuu siitä, että pyöriikö koko elämä vain siinä omassa yksilöyden kuoressa, sen oman navan tuijottelussa. Hyvähän sinne on välillä tuijotella ja kysyä mitä kuuluu ja olla siitä tietoinen, mutta ei kokoajan. "

Just tämä. Just tätä tarkoitin sillä että välillä voi vähän tuulettua ja että rajansa kaikella. (Ja se ei tietenkään ole sama asia kuin se, että jos oma pää hajoaa jos ei urheile niin välillä vaan pitäisi olla urheilematta koska pitää tuulettaa.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos niin paljon tästä.

Tärkeä aihe itselleni, koska masentuneena yritin jatkuvasti löytää kadonnutta onnellisuutta hyvinvointiblogeista ja turhauduin, kun niiden neuvot tuntuivat niin totaalisen riittämättömiltä. Mitä ne tietysti olivatkin.

Nykyään voin psykoterapian ansiosta paremmin, mutta blogien latteat elämänohjeet ja itsestäänselvyydet tuntuvat edelleen jotenkin irvokkailta. Ainakin minä odottelin niiden äärellä toiveikkaasti "hyvinvointia" ihan liian kauan, ennen kuin hakeuduin oikeasti saamaan tarvitsemaani apua.

Kiitos kun sanoitit kokemustani. Olen miettinyt tätä paljon. Ehkä toivoisi jotenkin, että kaikkien tunteiden ja oikean elämän näkyminen olisi blogeissa sallitumpaa. En tiedä. Ehkä en vain kuulu kohderyhmään.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos, tärkeä kommentti.

Ja niin, ongelma voi tosiaan olla siinä että mulla on tosi usein tunne etten kuulu kohderyhmään :)

Toimitus
Toimitus

Aivan loistava teksti ja kiinnostavaa kommentointia, nostamme tämän vielä näkyvämmälle paikalle etusivulla ja somessa!

marile

Hmm... Täytyy kommentoida, koska olen itse juuri kirjoittanut juurikin tuollaisen tekstin johon viittaat. Paitsi, että siinä ei ole mitään armollista. "Armollisuus" kun on hyvinvointiyhteiskunnan uusi trendi. Ymmärrän toki, että tämä ruoka-ja liikuntahössötys tympii jos siitä ei ole kiinnostunut. Toimin liikunta-alan lisäksi myös yliopistoympyröissä, joissa tällainen kehoon keskittyminen on varsin epäsuosittua. Itselleni kehollisuuten keskittyminen on kuitenkin ollut pelastus.

Blogini on sekä hyvinvointi- että pahoinvointiblogi ja se pyörii pitkälti kehollisuuden ympärillä. Vuonna 2011 sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Siitä ja sen aiheuttamista fyysisistä stressioireista selvitäkseni puhuin psykiatrin kanssa lukemattomia tunteja ja mitä enemmän puhuin, sitä vähemmän se auttoi. Liikunta auttoi, mutta ei tarpeeksi. Vuosi sitten sain Kelan tukea terapiaan ja valitsin kehopsykoterapian. Kehopsykoterapiassa ihminen nähdään kokonaisuutena - keho ja mieli ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Siellä puhutaan, mutta tehdään myös kehollisia harjoituksia. On ollut vapauttavaa ja todella hyödyllistä saada työskennellä tavalla, joka sopii mulle. Olen vahvasti kehollinen ihminen. Elän ja tunnen kehoni kautta niin, että koen selkeinä fyysisinä kokemuksina ja oireina niin hyvät kuin pahatkin kokemukset. Tämä pätee myös ravintoon. Pysyäkseni terveenä mun on syötävä niin, että verensokeri ei heilu. Kun verensokeri ei pompi, myöskään mielialat eivät pompi. Terapian ja liikunnan avulla olen oppinut, että keholla, joka on herkkä regoimaan, on kyky oppia myös uusia, positiivisia reagointitapoja. Ja että on ok ajatella kehoaan koko ajan jos se auttaa. Ja, että jos on niin kuin mä, kannattaa opetella kuuntelemaan kehoaan.

Ja se kuuntelu ei aina tarkoita sitä, että elää vaan elämäänsä ja on syö mitä haluaa. Mä ajattelen syömistä ja liikkumista paljon, koska mun on pakko kiinnittää huomiota siihen miten liikun ja miten syön. Kun en niin tee, sairastun. 

Viimeisimmän postaukseni julkaiseminen hävetti, koska tiesin miten sitä luetaan. Kirjoitin sen silti, koska mua tympii valaistunut hyvinvointipuhe. Mä en ole valaistunut. Yritän vaan elää itselleni sopivalla ja välillä menee päin persettä.

marile

Eli olen kanssasi monesta asiasta samaa mieltä paitsi tästä:

"Mutta on selkeästi valtava määrä ihmisiä jotka eivät ainostaan ymmärrä vaan myös tykkäävät ja saavat siitä virtaa ja iloa ja inspiraatiota. Varmaan samalla tavalla kun minä saan hienoista elokuva-arvosteluistayhteiskunnallisista kannanotoistafeministisistä puheenvuoroistahuumorista ja rakkaudesta.

Ja ei, nämä eivät tietenkään sulje toisiaan pois, että vaan toisista voi nauttia, mutta aika harvoin näitä kahta näkee käsi kädessä."

Minulla ja monella tuntemallani ihmisellä nämä asiat kulkevat vahvasti käsi kädessä. 

ellins (Ei varmistettu)

Mun mielestä teksti oli tosi hyvä ja olin pitkälti samaa mieltä, mutta tämä samainen kohta pisti tosi pahasti silmään.

On vaan jotenkin niin elitistinen ajatus että sama ihminen ei voi olla kiinnostunut kehollisuudesta ja älyllisyydestä. Tai että älykkäällä kulttuuri-ihmisellä ei voisi olla hirveitä kehoon tai ulkonäköön liittyviä neurooseja, että ne olisivat pelkästään pinnallisten ihmisten ongelmia. Tai että joku viherpirtelö/saliharrastus määrittää ihmisen niin että sillä ei voisi olla samalla muitakin harrastuksia ja intohimoja.

Helmi K
sivulauseita

Tätä en tarkoittanut, tietenkään. Kuten Marilelle laitoin, tässä tekstissä oli enemmän pointti kirjoitetussa, sosiaalisessa mediassa ja muussa mediassa. 

Viime vuonna kirjoitin vähän saman suuntaisen jutun siitä millaisia blogeja Lilyssä on, ja aika pian keskustelu meni siihen että nostanko taidejutut jalustalle ja dissaanko lifestyle-blogeja, että akateemiset ihmiset on vaan syvällisiä ja muut pinnallisia. Toivottavasti tässä ei käy samoin koska se ei ole ole tarkoitus. Halusin ravistella sitä ylenpalttista oman itsensä tarkkailua ja vatvomista, oli se sitten sisäistä tai ulkoista tai molempia. En sanoa kuka on mitäkin.

 

Helmi K
sivulauseita

Marile, ihan totta, tietenkin.

Mutta mun mielestä kehollisuus ja mainitsemasi kehopsykologia, niiden kautta avun löytäminen henkisiin ja fyysisiin ongelmiin on ihan eri juttu kuin mistä kirjoitin.

En myöskään, todellakaan, ajattele etteikö tuollaisia, sinun kaltaisia, ihmisiä olisi olemassa. Pointtini, joka ehkä jäi vähän pimentoon, oli pitkälti mediassa, sosiaalisessa ja tavallisessa, teksteissä joita luettavaksi tuotetaan. Siellä nämä kaksi puolta aika harvoin kulkevat käsi kädessä.

(En siis todellakaan ajattele etteikö esim akateeminen ihminen voisi olla urheilullinen ja kiinnostunut ruoasta. Kyllähän mä itsekin käyn tanssissa ja kävelen paljon, en syö punaista lihaa ja puhun usein pastasta, mutta ne kulkevat siinä sivussa. Siinä missä keskiössä kaikki muu vatvominen, josta jo kirjoitinkin.)

Ja vaikka kulkisivatkin, niin pääpointti taas oli siinä jatkuvassa samojen asioiden toistamisessa, lähes maanisessa hokemisessa mainitsemistani asioista.

Ja kirkkain ajatus siinä, että mun mielestä elämän ei pitäisi olla non-stop täydellisen hyvän olon tavoittelua. Paskat fiilikset ja olot ovat tärkeitä ja niitä pitää kuunnella.

marile

Joo, ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Jos täydellisen hyvän olon tavoittelu on se päämäärä, odotuksena on se, että jossain odottaa ikuinen hyvinvointi. Tämä on totta  erityisesti hyvinvoinalalla, jossa toimivien odotetaan ns. "elävän kuten opettavat". Sitten se puhe on sellaista naistenlehtimäistä "ennen voin huonosti, mutta sitten valaistuin"-tarinaa.

Luen sun blogia, koska tykkään tavastasi kirjoittaa, mutta sen lisäksi täällä on aina myös ihan parasta keskustelua!

Helmi K
sivulauseita

Mun mielestä myös. Siis parasta, tai no ainakin tosi hyvää keskustelua! Vielä kun keksis millä sais ihmiset puhumaan näin paljon vaikka kirjoista ja musiikista niin olis helpompi vähentää sitä vatvomista :)

Pau
P.S C'est moi!

 Mielenkiintoinen ja hyvä pointti tuo kehollisuus ja oman kehon kautta tunteminen. Itselläni asia ilmenee vähän toista kautta.

Olen tanssinut balettia 4-vuotiaasta lähtien ja siinä jos missä kehoa on oppinut kuuntelemaan, tarkkailemaan ja huomaamaan siinä pienetkin muutokset. Jumit, iän mukana tulevan jäykkyyden, kivut, liikkeet, lihakset, mutta myöskin sen jos olo on raskas tai jos niitä kiloja on tullut joku lisää.

Myöskään baletin vartaloihanne ei ole ihan normaali ja harva on sellainen luonnostaan.

Olen myös päättänyt, että munkaan ei tarvitse olla sen ihanteen mukainen, en ole ammattilainen vaan harrastaja. Lähinnä oman kehon tarkkailu itselläni liittyy sen toimintaan ja siihen, että pystyisin tanssimaan mahdollisimman vaivatta ja luomaan kehollani liikkeitä. Olen myös päättänyt olla huolehtimatta liikaa omasta kehosta tai kuluttamaan sen ajatteluun liikaa energiaa, sillä tärkein on se että itsellä on hyvä olla. Itselleni liika oman kehon ajattelu ei tee hyvää. Pitää vain varmaan löytää oikea reitti sinne omaan tyytyväisyyteen ja hyvään oloon. Toisille ne reitit ovat erilaisia kuin toisille. :)

marile

Se täytyy vielä lisätä, että en mäkään nyt sentään ajattele, että "on ok ajatella kehoaan koko ajan jos se auttaa." Mulla oli NÄLKÄ, kun kirjoitin tuon ekan kommentin. :-D

En ajattele kehoani koko ajan. Ruokaa ajattelen aika usein. ;-)

Laura T.
Missä olet Laura?

Hahaha, tää oli hyvä!

Pau
P.S C'est moi!

Nälkä on kyllä sellanen juttu, että sitä pitää kuunnella :D Musta tulee ainakin aika hirmu, jos en saa ruokaa. Tai ainakin sitä hirmua on vaikea pitää aisoissa ;)

Helmi K
sivulauseita

Todella vaikea.

KatiAviron (Ei varmistettu) http://piilomajassa.wordpress.com

Viihdyn hyvin miesten seurassa. Ei tarvitse vatvoa, asetella sanojaan, perustella tekemisiään vaan voi vaan olla, mennä, tehdä.

Mahdoton Nainen

Jännä juttu, mä voin olla, mennä ja tehdä myös naisten seurassa. Vatvomisen kanssa tai ilman.

KatiAviron (Ei varmistettu)

Kyllä minäkin ja suurimmaksi osaksi olenkin naisten seurassa elämässäni. Eikä kaikki vatvo ja veivaa.Tarkoitan tällä yksinkertaisesti vain sitä, että minusta miehet vatvovat vähemmän. Etta tämä nyt ei ollut mitään että kauhee kun naiset on niin vaikeita ja miehet niin ihania. En sano että kaikki naiset vatvovat vaan sanon että miehet harvemmin tekevät niin ja pidän siitä.

Helmi K
sivulauseita

Ymmärrän. Ja kiva kun täsmensit. Pelkäsin jo uutta taistelua :D

Pamsu
Osien summa

I-ha-naa. Kiitos! Tätä ihan samaa pohdin minäkin, ja kerrankin jaksoin lukea kaikki kommentitkin :)

Sehän näissä somejutskissa on ärsyttävää, että se on se ihmisten pään sisältö, joka ennen pysyi piilossa siellä sisällä, mutta nyt on ok olla itselleen armollinen ja päästää ulos vähän hölmömpiäkin juttuja ikään kuin taivaan tosina. Ja on kai se kivempi kun että kaikki oltais nöyriä ja anteeksipyyteleviä.

Sitä vaan niin toivoisi, ettei ihmisten kaikki syvällisemmät ajatukset kokonaan hukkuisi kaikkien näiden 1-2-3 -toimintavinkkien ja hankintalistojen alle! Koska ei tämä maailma pelkästään sitä ole. Eihän?

Ja hei: kuten Byrne, Coelho ja vanhat viisaat mummot sanovat, se mihin keskityt, kasvaa.

Pamsu
Osien summa

...pakko vielä jatkaa: ennen tätä kaikkea sosiaalista mediaa synnyttäneet naiset jutteli keskenään, nuoret naiset, joilla elämä oli vasta aluillaan, omassa porukassaan, käsityötyypit omassaan ja niin edelleen (en jaksa keksiä lisää esimerkkiryhmiä, ymmärrätte mitä tarkoitan), mutta nyt se kaikki puhe, joka ennen kuului omalle ryhmälle, on kaikkien edessä ja tavoitettavana. Ja varmasti se silloin ärsyttää ja vaikka loukkaakin, jos oikein paasataan.

Annan mielelläni kaikkien kukkien kukkia, mutta koska mun elämäntilanteessa kaikki neuvot ja vinkit ja hassut poset ehtii jakamaan ensisijaisesti livenä kasvatusmielessä koti- tai työoloissa, niin itse kaipaisin blogiympyröissä eli Omalla Ajallani lisää huomiota myös semmoisille toisenlaisille jutuille.

Helmi K
sivulauseita

Kyllähän tässä väistämättä aika paljon kaatuu sosiaalisen median niskaan :)

Naislaif
Naislaif

Olen pudottanut raskauskilojani melkein 26 vuotta. Tuo aika on kulunut esikoiseni syntymästä.

Olen kuullut, että pahinta mitä naisella voi olla on alavatsa. En ole nähnyt alavatsatonta naista, mutta omani erottuu kyllä ehkä enemmän kuin aikoinaan. 

Jos juon vettä 10 litraa päivässä, niin kuolen. 

Jos luen vinkin lehdestä, niin kumoaako se edellisen lehden antamat ohjeet?

Käyn salilla. Miksi? Siksi että se on terveellistä ja siksi että jotain mainittavaa urheilusuoritusta on tehtävä, jotta olet kelpaava. 

Älä syö liikaa lihaa. Mutta pidän siitä ja kamppailen omatuntoni, suolistoni ja yleisen hyväksynnän kanssa. Mutta syön silti. 

Sokeri ja rasva. Syön. Pitäiskö vähentää? Kyllä.

Ihmeellistä on, että me luemme ja keskustelemme. Jaamme vinkkejä ja opiskelemme. Lopulta teemme niin kuin tahdomme joko julkisesti tai salaa. Vai uskotko, että jokainen asiasta puhuva todella toimii aina niin kuin kertoo. Miksi salaattia lounaaksi aina syövä ihminen on pullea? 

Ja toisaalta. Armollisuus ja lempeys. Hmmm...Itse tarvitsen piiskaa ja takarajoja. En kuitenkaan niin paljoa, etten olisi myös armollinen. 

Minut on piesty ja alistettu. Minut on hylätty, petetty ja jätetty. Lapseni on kuollut. Minuaon rakastettu ja vaalittu. Olen toipunut ja koen ihmeistä. Kaikki tuo riippumatta siitä syönkö oikein tai liikunko suositusten mukaan. 

Yhtä kaikki. Synnymme ja kuolemme. Kaikki siinä välissä tapahtuva pitäisi olla mahdollsimman antoisaa ja elämyksiä tuovaa. Ja silti me painimme näiden asioiden kanssa. Kyllä minäkin, sillä olenhan ihminen. 

marile

Tämä on nyt paras lukemani aiheeseen liittyvä kommentti.

Naislaif
Naislaif

Kiitos.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos. Niin totta. Olet aikas rohkea, huikea.

 

mirvaannamaria

Mä olen just se, joka sanoo et on ok syödä suklaata. Koska kaikille se ei ole. Mulla on jossain postauksissa vaikka ne 10 samanlaista kuvaa itsestäni, treenivaatteistani ja ostoksistani. Mulla on semitarkka ruokavalio ja rakastan 10 tapaa tehdä päivästä ihana -postauksia. Instagramin selailu on ihan mielipuuhaa, mutta nautin myös taidenäyttelyistä. En vaivaa päätäni turhalla vatvomisella, vaikka blogiini kirjoitankin joskus keskustelua herättävistä aiheista jotka ehkä vaikuttavat siltä vatvomiselta.

Pidän itseäni tasapainoisena, hyvinvoivana ja mulla oli onnellinen lapsuus. Ennen kaikkea pystyn sanomaan että oon just näin tälläisenä ihan hemmetin onnellinen :) 

Helmi K
sivulauseita

Ja hyvä niin.

Mia K.
Voi taivas

Ehkäpä kun "ulkopuolisia" juttuja/ asioita on helpompi määrittää ja hallita kuin sisäisiä "tuntojaan", mitä ne ikinä ovatkaan.. Ja, osa ihmisistä ei vain jaksa 'miettiä' tai osaa jaksaa puida etc, ja siksi nuo tietyt maneerit luovat sen hetken arjen helpotuksen. 

Mutta siis: puit omat ajatukseni näistä asioista sanoiksi ja lauseiksi! Kiitos. Ajattelen juurikin samoin näistä linjoista :) en vain osaisi näin saada sitä näkyväksi! 

Ja tää Elämä. Se saa tulla pysyväksi. Kokonaan ♡

Nica
Klassikko viikossa

Tärkeää asiaa.

Mun mielestä just tän vallitsevan ortoreksiavouhotuksen keskellä pitää nostaa esiin toisia näkemyksiä, et saa syödä muutaki ku proteiinipirtelöä.

Mä oon mielestäni aina ollu kohtalaisen vahva ja vallitsevia näkemyksiä kriittisesti tarkasteleva tyyppi, mut sillä on myös ollut veronsa et oon kohta 30 vuotta kuullu piikittelyä ja kritiikkiä aina kun suuhuni menee rasvaa tai hiilaria. Ja olen aina ollut hoikka, suuren osan elämästä alipainonen. Syöminen on ollut paikoin, ja on yhä, vaikeaa. Tykkään pastasta, pitsasta ja pullasta, mutta aina jonkun maailma tuhoutuu tai vähintään päivä menee pilalle, jos haluan sellaista syödä. Kiinnostavaa, et alkoholinkulutukseen kukaan ei oo koskaan suhtautunut samanlaisella kritiikillä, vaikka uskoisin et viina on vähän haitallisempaa kuin pitsalounas. 

Taru Mari
Stuff About

Varmaan ne asiat, jotka eivät itselle ole niin tärkeitä tuntuvat juurikin vatvomiselta. Minuakin ärsyttää joidenkin asioiden vatvominen, mutta ymmärrän että se voi olla niiden "vatvojien" mieliaihe ja minulla on joku muu asia mistä jauhan. :D Yleensä vältän sellaista seuraa, mediaa tmv, jonka aiheet ovat mielestäni turhaa vatvomista :)

Pages

Kommentoi