Vierashuone

sivulauseita

 

Palasin vierashuoneeseen ja vedin kaihtimen alas. Huoneessa tuli hämärää. Nicola ei sanonut vieläkään mitään. Hänen hengityksensä alkoi kiihtyä. Hän vetäisi kiivaasti henkeä, ja hänen hampaansa alkoivat kalista.

Nicola, sano mitä minä voin tehdä.

Minä haluan nukkua. Mene pois. Kiitos.

Miten kovasti halusinkaan riisua kengät hänen jaloistaan, levittää huovan hänen peitokseen, mutta minua pelotti koskea häneen. Minua pelotti hänen heikkoutensa, minua pelotti hänen tahdonlujuutensa. Lähdin huoneesta ja vedin oven perässäni kiinni.

 

 

En osaa sanoa pelkäänkö kuolemaa. En tiedä mitä silloin tapahtuu kun kuolee joten en osaa sitä pelätä. Ajatus siitä etten olisi näkemässä lapseni kasvua on niin surusta ja kauhusta raskas etten halua sitä edes ajatella, samoin se että minua ei hänelle enää olisi, mutta en usko että se on pelkoa.

En ole joutunut kohtaamaan kuolemaa silmästä silmään. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä, enkä hyvin vanhaksi eläneen mummini lisäksi ole menettänyt ketään kenen poismeno olisi työntänyt arkeni ja elämäni pois raiteiltaan.

Olen siten onnekas, ja hemmoteltu. Ehkä liiankin onnekas, joskus ajattelen, ehkä sillä on tulevaisuudessa hintansa.

 

Mutta kipua minä pelkään. Enemmän kuin mitään muuta. Ja kivusta tämä Helen Garnerin loistava pienoisromaani Vierashuone kertoo.

Se kertoo terminaalivaiheessa olevasta syövästä, kivuista jotka repivät ihmisen tuhanteen osaan, jäytävät sisältä ja ulkoa, murtavat.

Mutta vielä enemmän se kertoo voimasta sen kivun edessä ja keskellä.

Ystävyydestä, kunnioituksesta, toivosta, irtipäästämisestä.

Elämästä.

 

Helen on sijannut vierashuoneeseen vuoteen ystävälleen Nicolalle, joka saapuu hänen luokseen aloittaakseen vaihtoehtohoidot jo voittanutta syöpää vastaan. Epätoivoinen, armollinen ja koskettava tarina on kerrottu Helenin silmin, mutta se avaa näkymän kumpaankiin naiseen, tunteisiin joita he käyvät läpi, peittävät, salaavat ja suojelevat.

Kuolema hiipii alati varjoissa mutta vielä on nämä hetket. Hyvät ja hirveät, ikimuistoiset ja kipeät, rajattomat ja niin rajalliset.

Läpi kirjan Garner kirjoittaa lähes täydellisessä rytmissä, kevyesti ja syvälle sukeltaen. Ihailen.

 

Luin tämän jo alkuvuodesta, mutta olin tovin mykistynyt sen vähäeleisestä, oivaltavasta ja koskettavasta loistavuudesta.

Mutta nyt, suosittelen, todella.

Kommentit

Naislaif
Naislaif

En pelkää omaa kuolemaani. Jos olisin kuolemansairas en tahtoisi nähdä surua läheisteni silmissä. En kestä ajatusta, että joutuisin esittämään reipasta, jottei heillä olsi paha mieli. En tahdo tuottaa pettymystä ja pelkoa.

Olen kohdannut lapseni kuoleman, joten tiedän, että elämä voi päättyä yhtenä sunnubtai-iltana.

Onneksi elämä on ihmeellistä ja keskitynkin siihen. 

Kipua minäkin pelkään, kuihtumista ja elämän kesken jäämistä. 

Helmi K
sivulauseita

En tiedä miten lapsen kuolemasta voi selvitä mutta olen puolestasi todella iloinen että tunnet myös ihmeellisyyttä, että olet selvinnyt. Että elämä voi päättyä ja silti jatkua. 

Kuten sanoin, se on oma onnekkuuteni mikä hämmentää ja joskus pelottaa.

<3

Naislaif
Naislaif

Ei onnen ja onnekkuuden kannata antaa hämmentää. Mielestäni kaikki onnistuu on ansaittua ilman että siitä pitäisi maksaa hintaa tai kokea syyllisyyttä.  

Ihanaa kun ihminen on onnellinen ja uskaltaa näyttää sen. 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.