Ladataan...
sivulauseita

On aikoja jolloin tarvitsee enemmän suojaa ympärilleen. Paksumpia takkeja, villaisia pipoja, Ystävien ääntä ja loputtomia määriä kuumaa teetä. Tarinoita ja kuvia. Asioita joiden äärellä kaikki muu tuntuu vähän kevyemmältä.

Tänään herättyäni yhdentoista tunnin unesta jäin katsomaan näitä kuvia. Ne muistuttavat minua hetkistä joiden jälkeen olen tuntenut lohdullisuutta ja onnea. Kun olen ollut yksin ja lukenut kirjaa joka on niin hyvä että unohdan kaiken muun tai kirjaa jonka jälkeen olen uskonut että rakkaus voi kestää koko elämän. Kun olen katsonut elokuvan Ystävän kanssa ja sen jälkeen kävellyt läpi lumisen kaupungin ilman että kumpikaan sanoo sanaakaan. Kun olen nähnyt valokuvan joka äärellä muistan sen minkä olen luullut unohtuneen. Kun pelkään vähemmän ja uskallan enemmän.

Lempeää viikonloppua.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
sivulauseita

Jenni S esitti runohaasteen. Sinänsä hullunkurista että yksi lempirunoistani oli avoinna edessäni. Runo on kolmen aukeaman mittainen, laitan tähän sen viimeiset osat. Ne (ja koko tämä kirja) muistuttavat minua siitä että vaikka aina kaikki loppuu ja muuttuu, aina myös jotain alkaa, eikä mikään koskaan kokonaan katoa. Se on surullista ja lohdullista.

(Kokonaisuudessaan runo löytyy Riku Korhosen kokoelmasta Savumerkkejä lähtöä harkitseville, sivulta 24. Kirjassa on myös yksi kauneimmista omistuksista ikinä: E:lle, sinua unohtamatta.)

 

Katsot alakuloisena iltapäivän ikkunasta

kuin aikoisit yhä elää kanssani,

jossain puita, leikkikentällä lapset ryntäävät,

kirjavat korennot temmataan hilpeyden pilviin.

 

Vielä tänään sanon että olet kaunis

kun laittaudumme yhteiseen iltaan.

Puuteripeilissä etäännyn sinusta jo,

muutan kuvajaisten toteen kodittomuuteen.

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Miten tässä näin kävi? Juuri kun ehdin Joel Haahtelan kohdalla hehkuttaa pienoisromaaneja, huomaan että olen täysin Franzenin (640 sivuisen) Vapauden lumoissa. Eikä se ole ainoa. Yöpöydällä odottaa myös Grossmanin Sinne missä maa päättyy (680 sivua), Robertsin Shantaram (1040 sivua) ja Oatesin Haudankaivajan tytär (690 sivua). Lisäksi olen lukenut toiseen kertaa Ann-Marie MacDonaldin Ihanaa ja Upeaa (en nyt vain keksi muita hehkutussanoja) romaania Linnuntietä, joka on edelleen yhtä vaikuttava kuin kuusi vuotta sitten. Siinä on 900 sivua eikä sitä malttaa laskea käsistään! Lisäksi ajauduin keskustelemaan ystäväni kanssa Cunninghamista ja sitä myöten Ian McEwanin Lauantaista, joka on minun suuri kirjallinen rakkauteni, ja siinähän on kyse yhdestä päivästä ja reilut 400 sivua.

Mutta. On tässä toinenkin puoli. Kaikkien näiden järkäleiden keskellä luin Inka Nousiaisen romaanin Arvaa ketä ajattelen (WSOY 2007). Siinä on 170 sivua. Siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Siinä "hiljaisuus asuttaa talon ja vaara unen". Se on kielen rytmin ja kuvainnollisuuden juhlaa, jossa lukija kykenee aistimaan ja tuntemaan kerrotun. Nousiaisen lauseet lipuvat lukijan mieleen niin, että siellä niistä syntyy uusia lauseita ja kuvia, ja kuin salaa tarina tavallisesta tytöstä ja tavallisesta perheestä tavallisessa talossa kulkee suoraan ihon alle.

Näin se menee: Aino odottaa vieraita ensimmäiseen valokuvanäyttelyynsä ja siinä kuvien keskellä hän tekee matkan menneisyyteen, lapsuuden päiviin ja vuosiin joita ei voi unohtaa, pieniin hetkiin jotka määrittävät ihmisen loppuelämän.

Minun tekisi mieli kirjoittaa tähän sitaatiksi kirjan jokainen lause. Mutta lukekaa ne itse. Tällaisia ne ovat:

Aivan mikä tahansa hetki, sillä mitään alkua ei ole paitsi vasta jälkeenpäin. Ja jokainen alku pitää sisällään kaikki toiset alut ja kaikki toiset loput; jokaisen käden kohotuksen ja kosketuksen ja läimäyksen. Höyhenen ja kiven. Narulla kuivuvat vaatteet.

Keltaisen muovisen sandaalin.

Ja kuitenkin tapahtuu vain yksi asia, uudestaan ja uudestaan. Niin kuin veden jäädyttyä saattaa yötä vasten vielä erehtyä kuulemaan sen äänen. Niin kuljettaa yksi sormiaan eikä toinen uskalla liikahtaakaan.

Kokeilen vain. On siellä pieni alku.

 

Share

Pages