Ladataan...
sivulauseita

Tänä vuonna kirjamessut olivat toisenlaiset kuin ennen. En ollut töissä, olin paikalla vain yhtenä iltana ja ostin vain kaksi kirjaa. Kummallista. En myöskään nähnyt yhtään haastattelua kokonaan enkä käynyt vanhojen kirjojen puolella ollenkaan. Yhtä kummallista.

Mutta kun pienempi meistä (ehkä kohta) nukahtaa saan vihdoin aloittaa Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen. Se ei ole kummallista. Se on ihanaa.

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Mietin, että pitäisikö tästä kirjoittaa ollenkaan. Kun oikeastaan jo ensimmäisten lukujen jälkeen tiesin ettei tämä ole minun kirjani, etten tule tästä pitämään. Että kannattaako kirjoittaa jos on melkein mahdotonta löytää mitään hyvää sanottavaa. Mutta sitten taas. Miksi kirjoittaa vaan kirjoista joista pitää, joita rakastaa, jotka ovat "omia"? Varsinkin kun tämä aihe, sekä kirja ja että kirjailijan ympärille muodostunut ilmiö, ovat tavallaan kiinnostavia.

Vieras  on Riikka Pulkkisen kolmas romaani, lähes poikkeuksetta kehuttu. Samoin kuin kaksi edellistä. Minä pidin aikoinaan Rajasta. En kaikesta siinä, enkä ehkä kokonaisuutena, mutta siinä oli hetkensä, lauseensa, jolloin ajattelin että tässä on jotain. Vahvaa ja kirkasta. Totta oli minusta melko huono. Teennäinen, pinnallinen, muka-älykäs ja paatoksellinen. Ohut ja viihteellinen versio Helvi Hämäläisen loistavasta Säädyllisestä murhenäytelmästä. Mutta silläkin oli hetkensä. Kirjan 50 viimeistä sivua toimivat, niitä lukiessa tuli tunne että lopussa tarinasta ja kielestä on saatu ote, ja koko romaani olisi pitänyt kirjoittaa sillä otteella vielä kerran uudestaan. No mutta, se oli mitä oli. Sitten tämä kolmas. Kiinnostuneena (ja innostuneenakin) luin arvioita. Lähes jokaisessa käytettiin adjektiiveja rohkea, voimakas, aikalaisromaani, ajankuva, älykäs, kunnianhimoinen ja oivaltava. Aloitin (huikean kauniin kannen omaavan) romaanin odotukset korkeammalla kuin ne olisivat pelkästään edellisten romaanien jälkeen, ilman näitä arvioita, olleet. Mutta.

Romaanin alkuasetelma on kiinnostava. Uskonsa kanssa kamppaileva, sen lähes menettänyt pappi Maria lähtee kesken kaiken, jättää kaiken, matkustaa kauas, New Yorkiin asti. Nopeasti selviää että hän kantaa kipua mukanaan, kipua omasta lapsuudestaan, äidistään sekä työssään kohtaamastaan tragediasta. Suuressa kaupungissa hän onnistuu kuitenkin löytämään ilon ja rytmin, tanssin ja ruumiillisen nautinnon, elämän. Sinänsä yksinkertaiseen juoneen on lopulta teemoiksi valittu mm. vierauden kokemus, uskonto ja usko, syömishäiriöt ja niistä selviäminen, seksuaalisuus ja ruumiillisuus, anteeksianto, rasisimi ja maahanmuutto. Ja New York, jonka kuvaus on, ei voi mitään, niin kliseistä ja vaivaannuttavaa, etten melkein pystynyt edes jatkamaan lukemista. Näin.

Auto ajoi lujaa kuin olisin antanut käskyn seurata kaaharia. Tietullin jälkeen auto syöksyi pimeään, tunnelissa meitä kohti iskeytyivät ilmavirrat:

manhattan manhattan manhattan

                                              manhattan manhattan

ja nyt! Nyt yhtäkkiä saari! Metakkaa, höyryä, säkenöivyyttä! Mistään piittaamattomat tornit, hämmentyneet turistit karttojensa kanssa. Taksi jättää minut kadunkulmaan. Ko-kong ko-kong, nyt joku viheltää ja toinen kiljuu, (...)

Kuin olisin saapunut tehtaaseen! Ihmispyrintöjen monimutkainen tuotantolinja, kuka matkalla minnekin, maanpinnalle, Brooklyniin, kuuluisuuteen, töihin, kotiin, kauemmas uptown downtown. This is Manhattan bound local six train ja loppua en kuule sillä ko-kong ko-kong ko-kong.

Tämä on siis kokeilevaa tekstiä. Romaanissa se toistuu jatkuvana ko-kongin ja ta-ka-ka, ta-da-kan käyttönä, ja-sanan täysin omituisessa rytmityksessä ja sijoittelussa, tyhjinä riveinä, toistoina, huutomerkkeinä ja runomuotoon kirjoitetuissa pätkissä sulkuineen ja riimeineen, ja tekstin asettelussa sivulle poikkeavalla tavalla. Varsinkin tanssin kuvauksessa Pulkkinen käyttää tätä paljon. Muutaman kerran se toimii, teksti ikäänkuin liikkuu, mutta pian se rupeaa vain ärsyttämään, ja oikeastaan tuntuu vain Allen Ginsbergin (tai jonkun muun kaupunkien sykkeestä kirjoittaneen) ontuvalta matkimiselta. Ehkä joku pitää siitä. Minä en. Enkä Pulkkisen kielestä muutenkaan. Se on maalailevaa ja kaunista, mutta jättää minut täysin ulkopuoliseksi, koska se on vain sitä. Dialogi on jatkuvasti epäuskottavaa ja samat sanat toistuvat kokoajan. Esimerkiksi verbi haipua (mitä se edes tarkoittaa?):  aika haipuu, äiti haipuu, mangot haipuvat, maisema haipuu jne.

Ja loppujen lopuksi kaikki lukuisat teemat tuntuvat päätyvän samaan pisteeseen, loputtomaan analysointiin ihmisen omista rajoista, teemaan jota Pulkkinen käsitteli jo edellisissä romaaneissaan. Eikä siinä mitään, jos jokin aihe kiinnostaa, mutta lukijana toivoisin saavani siitä jotain uutta irti, edes jonkin raikkaan, mieltä liikauttavan, edes vähän vavisuttavan ajatuksen. Nyt sain irti ajatuksen että me kaikki olemme vieraita itsellemme, että kaikissa meissä on muukalaisuutta. Ihan kuin olisin kuullut sen joskus ennenkin.

Luin kirjan loppuun puoliväkisin. Ja löysin onneksi muutaman hetken, kappaleen ja kuvauksen jolloin ehkä ymmärsin jotain enemmän, sen mitä tällä haluttiin sanoa. Kuvatessaan syömishäiriöistä, henkisesti ja fyysisesti katoavaa pikkutyttöä, Pulkkinen tavoittaa jotain oleellista, tekstissä on jotain joka lukiessa tuntuu lähes fyysisenä aistimuksena.

Uskon vielä sillä hetkellä, kun käteni kurottui kohottamaan haarukan. Veitsi vapisi niin, että kurkkuviipaleen juoksu muuttui hyppelyksi. Uskoin vielä kun haarukka upposi kalaan.

Syöminen on huulten, kielen, hamapaiden yhteistyötä, niin itsestään selvää, ettemme osaa sitä eritellä.

Kun kieleni kohtasi kalanpalan, uskoin vielä. Sekunti sekunnilta, hetki hetkeltä maailmani mureni. Kun kitalakeni törmäsi kalan leivitettyyn nahkaan, kaikki oli lopussa.

Pitelin kalaa suussani.

En osannut enää syödä. Kaikki oli hyvin yksinkertaista. En kyennyt istumaan pehmustetulla tuolilla, koska minulla ei ollut enää takapuolta. Olin tyttö, joka oli keksinyt oman maailmansa, maailman joka oli kuolemaksi. Syljin kalan lautaselle. Sitten annoin kyynelten tulla.

Tässä on ehkä se ajatus mikä minulla on ollut mielessä jokaista Pulkkisen romaania lukiessa. Että hän osaa kirjoittaa, että hän näkee ja oivaltaa, mutta jostain syystä se taito jää sen alle, että hänellä tuntuu kokoajan olevan pyrkimys olla älykäs, filosofinen ja koskettava. Yritys on niin kova, että se tekee tekstistä epäuskottavan, ja epävarman. Kuin lukiessani joku jatkuvasti kuiskisi korvaani "näetkö, olen opiskellut filosofiaa ja tiedän mitä Hegel sanoi; tunnetko, nyt minä kirjoitan surullisesti, liikutu!; katso, jos sekoitan lyriikkaa proosaan, siitä tulee jotain uutta ja kokeilevaa, hämmästy!

Ja se kuiskiminen turhauttaa ja vaivaannuttaa.

Samaan aikaan näen Riikka Pulkkisen ahkerana kirjailijana, jonka työtä ei ole tässä millään tavalla tarkoitus väheksyä, ainostaan tarkastella sitä siinä valossa jossa itse sen koen. Kaikki kun eivät voi pitää kaikesta.

Siksi minua kiinnostaisikin kovasti kuulla miksi niin moni on tästä niin varauksetta pitänyt? Mikä Pulkkisen kielessä on niin monelle niin poikkeuksellisen kaunista ja/tai älykästä? Mikä on se ajatus, jonka tämä romaani synnytti, mitä sellaista se herätti joka tekee tästä romaanista hyvän ja hienon? Tai mitä mieltä ylipäätään tästä romaanista olet. Kerro, minua kiinnostaa!

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Kävellessäni kaupungilla ajattelin joskus, että juuri nyt hän laskee kynän, kääntyy ja katsoo toimiston ikkunasta. Ajattelee minua. Tuntee asioiden muutoksen.

Tämä romaani, sen melankolinen ja väkevä tarina, kulkee eteenpäin varmasti ja rauhallisesti.

Omasssa elämässään jo tovin unettomana ja onnettomanakin harhaillut Teemu matkustaa "nyky-Euroopan sydämeen" hoitamaan veljensä Tuomaan tuhkauksen. Riskianalyytikkona toimineen Tuomaksen ruumis on löydetty hänen työpaikkansa parkkihallista, kasvoillaan mellakkanaamio. Teemu solahtaa vieraaseen kaupunkiin, kulkee sen kaduilla ja toimistoissa, ja kohtaa pian Tuomaan entisen naisystävän Ninan, joka herättää sekä Teemun että tarinan toisenlaisiin sävyihin ja väreihin.

Riku Korhonen kirjoittaa vahvaa nykyproosaa. Hänen kielensä ja kerrontansa on aistivoimaista ja tarkkaa, mutta samalla sopivan viipyilevää, paikoitellen jopa hidasta. Juuri tuo hitaus on se mistä ehkä eniten nautin. Sanat ja lauseet saavat ansaitsemansa tilan johon lukijan on hyvä kadota.

Katselin Tuomasta, ja ehkä se johtui ruumiin makuuasennosta, ehkä siitä etten hallinnut ajatuksiani, mutta muistin kesän jolloin teimme ulkorakennuksen vintille vanerista majakopin ja nukuimme siellä kesäloman alusta kesäloman loppuun, joka yö. Olin ehkä kahdeksan, Tuomas yhdentoista. Rakensimme majan huolellisesti ja maalasimme seinät sinisellä. Siellä oli ollut hyvä iltaisin levätä ja puhua, kylki kyljessä peittojen alla, ja joskus valvoa myöhään, hiljaa jutellen, kun ilta muuttui yöksi ja tunsimme miten auringossa kuumennut kattopelti vähitellen jäähtyi ja majaan tuli viileä, ja kun toisina öinä satoi, pisarat putosivat pellille terävänä ropinana joka välillä kiihtyi ja voimistui ja sitten rauhoittui ja katosi kahden pimeässä nukkuvan pojan kuulumattomiin. Yö, kaksi poikaa vierekkäin. Mistä olimme puhuneet?

Paitsi kadotetusta veljeydestä ja surullisen perheen menneistä kuvista, Nuku lähelläni kertoo rahasta ja rakkaudesta jotka pyörittävät meitä ja maailmaa. Romaanissa raha on ottanut uskonnon paikan, mutta rakkauden edessä ihminen on yhtä lailla aseeton. Teemun ja Ninan välille syttyvä suhde on täynnä hellyyttä ja agressiota, vihaa ja rakkautta. Korhonen kuvaa rakkautta ja kahta ihmistä sen pyörityksessä vimmaisen tarkasti. Valtapelit- ja asetelmat, riidat ja sovinnot, seksi ja puhe hyökyvät henkilöiden lävitse, ja jäävät lukijan mieleen.

Loppua kohden tarina menetti hetkeksi jäntevyytensä kun parisuhteen kuvaus ja analysointi tuntui enemmänkin siinä vellomiselta, ja ehdin jo turhautua sekä Teemuun että Ninaan, mutta onneksi viehättävästi avoimeksi jäävän lopun kuvat olivat omalakisen kauniita, sellaisia jossa he ainakin hetkeksi löysivät omanlaisensa rauhan, sellaisen jota olivat etsineet.

Kävelin ja näin vain ihmisiä. Katsoin teidän askeleitanne ja liikkeitänne ja ilmeitänne, keskittyneitä, avoimia tai poissaolevia, kun kuljitte yhdessä tai muista eristyksissä ja heikkona, joku puolijuoksua, toinen ontuen ja yritin nähdä miten selvisitte kaikesta, olipa se onnea tai kärsimystä. En nähnyt teitä tarkasti. En ymmärtänyt teitä. Mutta minulla oli aikaa, teillä oli aikaa. Joskus onnellisena ajattelin, hyvässä ja pahassa, että me elämme omia päiviämme. Mutta ei se niin ole. Nämä ovat yhteisiä päiviä.

Riku Korhonen on jo vuosia ollut lempikirjailijoitani.  Pidin valtavasti Lääkäriromaanista, ja Savumerkkejä lähtöä harkitseville on minulle lohtukirja johon palaan säännöllisesti. Odotin kovasti tätä uusinta romaania. Hyvä niin. Se on hieno, ja odotuksen arvoinen. Varsinkin näinä päivinä kun olen valvonut paljon ja kuluttanut kokonaisia aamuja ja iltapäiviä vain pientä ihmistä katsellen on ihana lukea kirjaa jota ei kaikesta huolimatta voi laskea käsistään. Ei ennen kun on lukenut viimeisen, häkellyttävän kauniin kappaleen ja lauseen.

Share

Pages