Ladataan...
sivulauseita

 

Hän on taitava kirjailija. Älykäs, huumorintajuinen ja oivaltava. Vuonna 2001 ilmestyi hänen romaaninsa Muutoksia, josta sanottiin että se on merkittävimpiä, ellei jopa merkittävin amerikkalainen romaani vuosikymmeniin. Vuonna 2011 ilmestyi Vapaus, ja siitä sanottiin samaa. Minä luin sen nyt vihdoin loppuun. Vapauden siis, Muutoksia jäi minulla viime syksynä kesken koska en saanut siitä minkäänlaista otetta.

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, on Vapaus kiistämättä hyvä romaani. Sen rakenne on rikottu ja monimutkainen mutta ei liian vaikea, se käsittelee nykyaikaa ja yhteiskuntaa; populaarikulttuuria, ympäristöaktivisimia ja Irakin jälleenrakentamista, sekä perhettä ja perheen dymamiikkaa kaiken sen keskellä. On aviolitto joka on hajoamaisillaan, on lapset joilla on omat ongelmansa, on ystävät ja naapurit. Keskeisin tarina on se avioliitto, Patty ja Walter, jotka ovat menneet nuorena naimisiin vaikka Patty on ollut rakastunut Walterin ystävään Richardiin. Tämä kolmiodraama kulkee läpi teoksen. Välillä romaani on myös hauska, Franzenin piikittelevä ja tarkkanäköinen huumori on taidokasta, ja kertoo kovin paljon meistä itsestämme. Kaiken kaikkiaan, romaani on hieno kuva tästä ajasta, amerikkalaisesta yhteiskunnasta, kerrottuna pienehkön ihmisjoukon kautta.

Mutta. Oli mitä oli, vuosikymmenen romaani tai ei, minuun tämä ei jättänyt mitään jälkeä. Alku oli hyvä, sitten tyssäsi kokonaan, sitten taas vähän piristyi, juuri sen verran että jatkoin lukemista, ja lopulta olin niin lähellä loppua etten enää halunnut jättää kesken. Lopulta, viimeisten 40 sivun kohdalla huomasin uppoutavani tekstiin. Luettuani sitä ennen 600 sivua. Koska. Minä en välittänyt heistä kenestäkään. Minä en pitänyt heistä, en tuntenut sympatiaa heitä kohtaan, en toivonut heille mitään hyvää, en pelännyt heidän puolestaan. Pystyin kyllä ymmärtämään heitä, niin perinpohjin Franzen jokaisen hahmon taustat, ongelmat, suvut, työt ja mutkat kuvasi, ettei heidän tekojensa syyt jääneet epäselväksi. Koska tässä romaanissa tosiaan kerrotaan Kaikki. Ja jotta sellainen kerronta toimisi, on hahmoista oltava Todella Kiinnostunut. Muuten se on vain tylsää. Ja kun Kaikki kerrotaan, on tapahtumien oltava uskottavia. Muuten yksi epäuskottava kohta vie pohjan kaikelta muulta. Enkä siis tarkoita että kaikkien henkilöiden tulisi olla rakastettavan ihania. Ei. On monta romaania jossa päähenkilö on täysin sietämätön mutta silti häntä voi sympata ja hänen tarinaansa eläytyä (Ian McEwanin Polte on hyvä esimerkki). Tähän tarinaan en eläytynyt yhtään. Se ei tuntunut miltään. Henkilöitä ja näkökulmia oli paljon, ja olisin niin paljon halunnut pitää edes yhdestä, edes vähän. On raskasta lukea romaania jossa neljä päähenkilöä (Walter, Patty, Richard ja Joey) ovat kaikki raivostuttavia valittajia.

Ja sitten rupeaa ärsyttämään se, että kun tajuaa romaanin käsittelevän tärkeitä ja kiinnostavia aiheita, niistä ei enää saa kiinni koska on jo niin turhautunut henkilöihin ja heidän tekemisiinsä. Moni Vapautta ylistävä on maininnut romaanin ansioksi sen että se on niin viihdyttävä, että sen ahmaisee kerralla. Koska en havainnut kumpaakaan, voisiko joku näin tuntenut kertoa omasta lukukokemuksesta. Haluaisin ymmärtää.

Vielä. Luin Kiiltomadon arvion kirjasta. Siinä sanotaan näin: "Puolivälissä kirjaa aloin ajatella, että kirjailija sentään pyrkii vakaviin kysymyksenasetteluihin, mutta kurkkii edelleen olemassaolomme rikkinäisyyttä jostain viihteen mukavuusaidan takaa. Mutta sitten Franzen vetäiseekin räsymaton jalkojeni alta ja ottaa täydellisen selkävoiton." Osaisiko joku kirjan lukenut kertoa mitä sellaista kirjassa tapahtui joka vetäisi maton jalkojen alta? Ne kerttulit vai? Walterin ja Pattyn ero? Mitä? En ymmärrä. Toisaalta arvion lopussa sanotaan myös että "Kirjan lopetus nostaa kyyneleet kenen tahansa tuntevan lukijan silmiin." Sillä lailla. Pidän itseäni tuntevana lukijana (ja ihmisenä) joka on itkenyt vuolaasti mm. Vihan päivän, Anna Kareninan, Kauimpana kuolemastan ja Karkkipäivän äärellä. Vapauden loppu oli minusta helppo ja imelä. En itkenyt. (Jos joku itki, niin olisi kiinnostavaa tietää miksi.)

Lopuksi. En kuitenkan voi sanoa etten suosittele tätä kenellekään, koska minulla on monta ystävää jotka ovat pitäneet tästä paljon, ja koska kuten sanoin, se on taidokas, älykäs ja hauska. Uskon että se voi kolahtaa. Minut se nyt vain ohitti.

(Kuva: Siltala)

Ladataan...
sivulauseita

Jälleen kerran olen tilanteessa jossa olen (liiankin) usein: on liian monta kirjaa kesken. Iskee sana- ja tarinaähky. En osaa tarttua yhteenkään vaikka olisi koko sunnuntai aikaa. Yöpöydällä on Franzenin Vapaus, keittiön pöydällä Grossmanin Sinne missä maa päättyy, laukussa Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet, sohvalla Little Been tarina ja tietokoneella oma, vielä nimetön.

Vapaus on pisimmällä, mutta pakko se on nyt vaan myöntää (vaikka kuinka hävettäisi), että koko ajan odotan jotain tapahtuvaksi, jotain kirkasta tunnetta tai ajatusta että tosiaan luen vuosisadan romaania, kuten Guardian asian ilmaisee, mutta ei. Romaani on häkellyttävän taidokkaasti kirjoitettu, viihdyttävä, kantaaottava, sujuva ja älykäs, hauskakin, mutta se tärkein puuttuu: henkiköhahmot ovat minulle ihan samantekeviä. En välittäisi vaikka kaikki kuolisivat. Ainoa josta hieman pidän on Richard, mutta en hänestäkään tarpeeksi. Ja tämä ei tarkoita etteivätkö he olisi kiinnostavia, ovat he. Älykkäitä, monimutkaisia, haastavia ja eläviä. Minä en vain välitä heistä yhtään. 300 sivun kohdalla (kun 300 sivua on vielä jäljellä) minun pitäisi toivoa tai pelätä heidän puolestaan, eläytyä ja innostua. Ja jotenkin tämä on noloa koska kaikki, siis Kaikki, niin kirjaa ylistävät, mutta ei voi mitään. Mutta tämän vuodatuksen (ja sen muun maailman hehkutuksen) jälkeen aion kyllä jatkaa sen lukemista, luen sen loppuun ja kerron sitten enemmän. Ehkä jotain mullistavaa vielä tapahtuu. Koska minä Rakastan Suuria Amerikkalaisia Perhe-ja Avioliittoromaaneja ja jotenkin toivoisin että tästäkin vielä muodostuisi minulle sellainen.

Sen verran vielä että Nylénin esseet ovat huikean hienoja. Ja tiedän, olen tässä noin viisi vuotta kaikkia jäljessä, mutta en välitä, vaan kiitän Elinaa kirjan lainasta (ja kyllä, haluan sen toisenkin sitten heti tämän jälkeen!) ja toivon, että olisin yhtä viisas, että osaisin jäsennellä ajatukseni niin kirkkaasti ja sen jälkeen vielä muotoilla ne sujuvaksi ja säkenöiväksi kirjoitukseksi. Kaikesta en ole samaa mieltä, eikä tarvitsekaan olla, mutta kaikki Nylénin sanoma laittaa ajattelelmaan. Arvostan.

Ps. Laukussa on vihdoin myös Eugenideksen The Marriage Plot, ja hihkun jo pelkästä ajatuksesta.