Ladataan...
sivulauseita

Omassa talossani on tärkeää, että ikkunat antavat puutarhaan ja että talon edessä on tie joka vie Pariisiin. Kirjani naiset tulevat sitä pitkin.

Jos minun pitäisi valita yksi se olisi Marguerite Duras (1914-1996). Ranskalainen boheemikirjailija, älykkö ja poliittinen aktivisti, kaikessa niin ehdoton, jopa kohtuuton. Erakkomainen alkoholisti jolla oli lukuisia rakastajia, joka kirjoitti lähemmäs sata kirjaa, näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta. Kirjoja on paljon mutta kuolema, yksinäisyys ja rakastamisen välttämättömyys ja mahdottomuus kulkevat aina mukana, eivät jätä kirjailijaa rauhaan. Aina hän palaa henkilöhin ja paikkoihin, meren ääreen. Hän kirjoittaa vimmaisesti, hallitusti, omalla kielellään, kauniisti, rajattomasti ja leikkien.

Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. Ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.

Hän kirjoittaa.

Hänen viimeiseksi jäänyt teos Kirjoitan (Écrire) on eräänlainen testamentti. Hän puhuu työstään ja elämästään, yhdestä ja samasta, kirjoittamisesta. Hän oli 78-vuotias, hauras ja vapiseva, mutta hänellä oli vielä kerrottavaa. Hän saneli tekstin rakastajalleen.

Minulle tämä kirja saattaa olla rakkain kaikista. En tiedä kuinka monta kertaa olen sen lukenut. Mutta tänä aamuna luin sen taas. Se on yhdistelmä voimaa ja surua, yksinäisyyttä ja häkellyttävää kykyä olla läsnä, huutoa ja hiljaisuutta, elämää ja kuolemaa, intohimoa ja outoa iloa.

Kirjailija on talossaan, siellä on ranta ja meri, loputtomasti taivasta ja hiekkaa, puutarha ja huone jossa on siniset kaapit, ja hän täyttää maailman kirjoituksellaan.

Share

Ladataan...
sivulauseita

Vaikka täällä kaupungissa tuulee. Ja kohta sataa.

http://seachant.co/an-ode-to-summer

ps. kohta, ehkä jo huomenna, olen lukenut loppuun sen yhden kesken olevan ihmeellisen ja pakahduttavan kirjan. Kirjoitan siitä sitten heti.

kuva: Carissa Gallo

Share
Ladataan...

Ladataan...
sivulauseita

Kolme vuotta sitten matkustin ystäväni kanssa junalla Ranskassa. Matka oli, no, täydellinen. Odotimme asemilla, istuimme epämukavilla penkeillä, kolkutimme aamuyöstä hostellien oviin painavat rinkat selässämme, makasimme pehmeällä hiekalla ja melkein kadotimme tavaramme nousuveden aaltoihin, luimme nuhjuisia pokkareita, otimme satoja hölmöjä ja ihania valokuvia, nukuimme päiväunia valvottujen öiden jatkeeksi, joimme joka ilta viiniä ja nauroimme vatsamme kipeiksi.

Tämä kesä on toisenlainen. Olen ollut paikoillani, nukkunut paljon, lukenut vähän, kirjoittanut muutaman sivun ja ottanut ehkä kaksikymmentä valokuvaa. Saaressa päivät olivat raukean pitkiä ja aurinkoisia. Kuljin samassa mekossa joka päivä, pesin hiukset merivedellä, pidin puhelimen kiinni.

Mutta tulin kuitenkin (ainakin muutamaksi viikoksi) takaisin kaupunkiin. Ja muistin mikä kesäisissä sadepäivissä heinäkuisen tyhjässä kaupungissa on parasta. Istua hämärän salin pehmeään tuoliin ja kadota hetkeksi ihan muualle, vaikka 70-luvun Ranskaan. Ihanan Julie Delpyn elokuva Le Skylab (Ranskalainen viikonloppu) on yhtä hurmaava kuin Delpy itse. Meluisa, värikäs, älykäs, kaunis ja hauska. Kokonainen suku istuu pitkän pöydän molemmin puolin täysien lautasten ja viinipullojen äärellä, riitelevät politiikasta ja laulavat nuotin ohi kovalla äänellä, juhlistavat lapsen ensimmäisiä kuukautisia ja pelaavat korttia myöhään yöhön. Kaikki on sekavaa ja äänekästä ja kodikasta ja niin kesäistä.

Aion katsoa tulevina viikkoina liudan juuri tällaisia ranskalaisia elokuvia. Ja muitakin. Yksi kirja on kesken, luen vain sen, enempää en nyt hetkeen halua. Kirjoitan työhuoneella kirjaani, lause kerrallaan. Muistan että vaikka jostain syystä tuntuu siltä kuin olisi syksy on kuitenkin vasta heinäkuun puoliväli. Ja vaikken tänä vuonna pääsekään istumaan ranskalaisille juna-asemille, syömään aamiaisia Brooklynin kahviloihin tai uimaan Kroatian kivikkoisille rannoille, on kaikki silti hyvin.

Share
Ladataan...