Ladataan...
sivulauseita

Joku tuli taloomme. Joku toi meille keltaiseen toppatakkiin kiedotun Kajn. Oli keskitalvi, olin nelivuotias ja Kaj vasta muutaman kuukauden ikäinen. Nainen sanoi että Kaj oli isän tytär, äidin mukaan isä ei sen enempää kiistänyt kuin tunnustanutkaan. Otti vain vastaan keltaisen nyytin eteisessä kuin paketin jota oli odottanut.

Minä olin etsinyt ja odottanut tätä kirjaa. Tietämättäni. Koska olin odottanut kirjaa, mitä tahansa, jonka lukemista en voisi lopettaa, joka tuntuisi omalta ja silti uudelta, joka jättäisi jäljen.

Anne Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran on tummasävyinen trilleri ja pakahduttava rakkausromaani. On äiti ja kaksi poikaa ja toisen vaimo, kauan sitten kadonnut isä ja tämän avioton tytär. Jokainen heistä saa kertoa oman puolensa surullisesta tarinasta, joka on kovin lohduton mutta jonka uumenissa, lähes piilossa mutta kuitenkin, on myös mahdollisuus toivoon. Aikatasot ja näkökulmat vaihtuvat tiuhaan mutta varmasti ja taidokkaasti.

Swärd kirjoittaa käsittämättömän hyvin. Hänen lauseensa ovat vahvoja ja hiottuja, aistikkaita ja eläviä, niin tosia että hautovan helteiset päivät ja yöt, kosketukset, katseet ja jokainen tuulenvire tulevat suoraan iholle.

Kaj kuljeskelee huoneesta toiseen kuin unessa myöhäisessä auringonvalossa. Hänessä on jotakin lintumaista, viipyilevää, unissakävelijämäistä. Tuntuu kuin hän etsisi jotain minkä hän on jättänyt jonnekin. Tai jotakin mitä on aina kaivannut tietämättä mitä se on.

Ihmeellinen ja kiehtova Kaj on romaanin keskushenkilö johon tapahtumat kietoutuvat. Pakkomielteinen ja outo, ujo ja julma, velipuoleensa rakastunut. Hän on tapahtumien keskipisteessä ja silti ulkopuolinen, tarkkailija ja katsoja, omaan maailmaansa pakeneva.

Kun sumu on vetäytynyt sisämaahan, Kaj menee rantaan ja viipyy siellä monta tuntia. Hän on enemmän vedessä kuin maalla, valkoiset bikinit hohtavat aallokossa. Yläkerrasta voin pitää häntä silmällä niin ettei minun tarvitse mennä ulos aurinkoon. Hän ui kelluvalle laiturille jonka isä rakensi kun olimme pieniä ja sukeltaa. Mereltä Kajta ei voi suojella.

En tunnu koskaan kyllästyvän tällaisiin hitaasti aukeaviin perhekuvauksiin. Swärdin romaani toi vahvasti mieleen Elina Hirvosen esikoisromaanin Että hän muistaisi saman, kuin myös Inka Nousiaisen romaanin Arvaa ketä ajattelen. Sisarusten väliset suhteet, perheen yhteinen vaikeneminen silloin kun pitäisi huutaa ääneen, menneisyyden purkautuminen ja nykyhetken hajoaminen ovat tietysti universaaleja ja ajattomia, kuin myös runsaasti käsiteltyjä aiheita. Mutta harvoin sitä kukaan tekee näin hyvin.

Puolessavälissä kirjaa ajattelin että kun kirjoitan tästä otsikoin jutun sanoilla Täydellinen Kirja. Mutta. Tarinan jännite ei kestänyt yhtä tehokkaana ihan loppuun asti, ja painopiste siirtyi Kajsta hieman sivuun. Itse olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun. Mutta hieno romaani tämä on. Paras pitkään aikaan. 

Minulla on tapana taittaa kirjojen sivujen yläkulma merkiksi silloin kun jokin kohta, lause tai sana on poikkeuksellisen hyvä. Luettuani tämän huomasin että melkin joka toisella sivulla oli tuo merkki. Eikä ihme. Joka toisella sivulla toivoin hetken että olisin itse keksinyt tuon ja tuon lauseen. Näin.

Päivän lämpiminä tunteina voi vain maata aloillaan hotellin sängyssä suljettujen ikkunaluukkujen takana ja yrittää muistella miltä tuntuu palella. Muuta täällä ei voi tehdä. Muistojen säie kulkee silmän läpi. Kuvat liukuvat toistensa lomitse, kaikki tapahtuu samanaikaisesti, nyt ja nyt ja nyt.

 

ps. Swärdin toinen romaani Viimeiseen hengenvetoon on monen mielestä tätäkin parempi. Voiko se olla totta? Pian se selviää.

 

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Kuljen niin kauan että minusta tulee pitkä ja ohut kuin kaislankorsi ja hiuksistani tulee pehmeä huiska ja lopulta minä juurrun ja alan kahista ja kohista ja suhista niin kuin kaikki siskonikin eikä aika lopu milloinkaan.

Ei ole väliä onko se satua vai totta. Näissä hetkissä ja tarinoissa on tyyneyttä, rohkeutta ja mielikuvitusta. Luen niitä muutaman kerran vuodessa ja aina ihmettelen hymyillen niiden tunnelmaa jossa maailma ei ole valmis eikä sen pidäkään olla, vaarat ovat lempeitä ja aina voi mennä tyllihameen alle piiloon. Talvisin talo voi hautautua lumen alle kuin pumpulin, ja kesäisin juhlat jatkuvat läpi yön, aamut ovat pitkiä ja meri kirkas.

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

On kulunut melkein kaksi tuntia. Taas. Jäin katsomaan näitä kuvia, ja mietin että saako toisten elämän haluta omakseen. Tai en kyllä vaihtaisi omaani pois, en mitään siitä vaikka joskus mukamas hetken ajan niin ajattelenkin, mutta nämä kuvat, sävyt, paikat ja hetket ottaisin omani rinnalle. Ihan heti.

Andrew ja Carissa Gallon päiväkirjamainen blogi ( http://andrewandcarissa.com/about/ ) kuvineen on minulle nykykään kuin jokin turvasatama. Silloin kun on huono päivä, uneton yö, levoton aamu tai muuten vaan jokin kumma apeus. Elämä Portlandissa ei varmaankaan ole aina näin kaunista, sävytettyä ja täynnä naurua, mutta jotain siinä on sellaista jonka otan kuin suojakseni. Kaiken sen ilon, rakkauden ja rauhan joka näissäkin kuvissa on. Ja hassua, tavallaan se tuntuu myös tutulta, omalta. Että minullakin on se kaikki. Aina sitä ei vain näe.

Share

Pages