Ladataan...
sivulauseita

Päivänkoitto saapui nyt nopeasti, väripintana, hohteena, valoisuutena, ja sitten, auringon kohotessa merestä, tulen räjähdyksenä.

Ihmeellinen tämä John Steinbeckin pienoisromaani. Tarkka ja lähes piinaava. Kun kaunis muuttuu rumaksi, hyvyys ahneudeksi, valo pimeäksi. Tarina on yksinkertainen mutta silti ( juuri tällä tavalla kerrottuna ) poikkeuksellinen ja lukemisen arvoinen. Kinon ja Juanan rakkauden ja rauhallisuuden täyttämä elämä muuttuu kun skorpioni pistää heidän pientä poikaansa; kun Kino kalastaa "maailman helmen"; kun kokonainen kaupunki näyttää toiset kasvonsa.

120 sivuinen romaani tuntuu painavammalta kuin moni 400 sivuinen. Suosittelen.

Lisäksi sattui hauska yhteensattuma. Luin kirjan aamupäivällä, ja iltapäivällä luin uudesta Imagesta (9/2012) hyvän jutun laulaja Mirel Wagnerista. Nuori, lahjakas ja ihanan eleetön nainen tiivisti laulujensa syntyprosessin:

"Mulla on joku idea tai tunne, jota yritän saada sanoiksi. Mahdollisimman yksinkertaisesti. Mitä vähemmillä sanoilla sen pystyy välittämään, sen parempi. Silloin tunne pysyy vahvana."

Juuri noin. Luulen että Steinbeck olisi samaa mieltä. Minä ainakin olen.

Share

Ladataan...
sivulauseita

Viimeiseen hengenvetoon, Lukas sanoi. Oli syyskuu ja kaikki tärkeä on tapahtunut minulle aina syyskuussa.

 

On tyttö ja poika, Lo ja Lukas. He tapaavat keskellä tulipaloa. Lo on 7-vuotias, Lukas 13. Syntyy ystävyys, syvä kuin sisaruus, syvempi, ja lopulta rakkaus, "joka roihuaa kuin metsäpalo". He kasvavat yhdessä, melkein uppoavat. 

Harvoin on kirjan nimi näin osuva. Viimeiseen hengenvetoon on hengästyttävä romaani, vimmaisesti kirjoitettu. Se kertoo seksistä ja rakkaudesta,  jatkuvasta liikkeestä, matkasta. Särkyvien perheiden onnettomista salaisuuksista.

Isän yöhien haju, suolainen ja nokkosmainen, hän makasi selällään kädet pään alla, avasi silmänsä ihan kiinni kasvoissani. Hän oli juuri vaipunut uneen mutta niin kevyeen että kuuli kysymykseni. Silmät hyvin tummansiniset, pupillien ympärillä ruosteseppele. " Rakastatko sinä äitiä?" Hän katsoi minua sen näköisenä että sanani tavoittivat hänet hyvin hitaasti.

" En ole koskaan rakastanut ketään toista."

Se ei ollut vastaus kysymykseeni. Se ei paljastanut rakastiko hän äitiä vieläkin, ei edes sitä oliko hän koskaan rakastanutkaan tätä.

Vain muutamaa viikkoa myöhemmin hän pakkasi laukkunsa ja lähti, ja minulle tuli tunne ettei minun olisi koskaan pitänyt kysyä.

 

Aikuisena Lo kiertää maailmaa, itseään etsien ja Lukasta paeten, äitinsä ääni mielessä takoen. Kaupungit ja miehet vaihtuvat mutta paljoa ei oikeastaan tapahdu, eikä tarvitsekaan. Romaanin voima syntyy tunnelmasta, kaipuusta ja syyllisyydestä, niiden sekoittumisesta rakkauteen jolla on tai ei ole mahdollisuus, tulkinnasta riippuen. Ympyrä sulkeutuu mutta avautuu taas uudestaan. Lopullisia vastauksia Swärd ei anna, vain kieputtaa lukijaa luomassaan maailmassa kuin vedessä. Se maailma on levoton ja auki mutta samalla kovin rajattu, ahdas. Surumielinen.

Kun Yoel tuli sisääni, tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan yhtään mitään. Se teki kipeää. Ja hyvää. Kipeää, hyvää, kipeää. Sisään ja ulos ja sisään.

Yksinkertaista. Halusin että tekisimme sen uudestaan. Ja uudestaan. Oli niin pitkä aika siitä kun mikään oli ollut yksinkertaista.

Pidän valtavasti Swärdin tyylistä, hänen kielestään ja äänestään. Se on hallittua olematta kuitenkaan liian siloiteltua tai virheetöntä. Kun sen antaa viedä se ei päästä irti.

Kahden romaanin, tämän, ja ehkä tätäkin paremman esikoisen Kesällä kerran jälkeen voi jo puhua uudesta lempikirjailijasta, yhdestä niistä.

 

 

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

- Mutta miksi saksalaiset vertaavat virolaisia juutalaisiin? Suunnittelevatko saksalaiset jotain kyyditysten kaltaista Saksassa, kysyin. Tai täällä? Ovatko saksalaiset jo tehneet jotain samanlaista juutalaisile kuin venäläiset täällä meille? Kumpi ottaa oppia kummalta? Mitä helvettiä ne puuhaavat?

-Pahoja asioita, postineiti kuiskasi. Muistin, että neidillä oli sulhanen ja sulhanen oli juutalainen. Alfons oli tarjonnut majapaikkaa Saksasta tänne paenneille juutalaisille, mutta kieltäytynyt lähtemästä Neuvostoliittoon, kun osa oli jatkanut sinne saksalaisten lähestyessä maatamme. Alfonsin isä oli kyyditetty, hänellä ei ollut harhakuvitelmia Neuvostoliitosta. Katsoin neitiä kysyvästi.

- Meidät kaikki tapetaan.

Neidin sanat olivat hauraat ja varmat. Minua huimasi. Näin silmissäni Edgarin kiiltävän hymyn.

Romaani pureutuu Viron lähihistoriaan ja liikkuu kahdella aikatasolla, 1940-luvulla sodan aikana ja 1960-luvulla neuvostovallan aikaan. Painostava ja uhkaava tunnelma ei hellitä hetkeksikään. Kolme päähenkilöä, serkukset Edgar ja Roland sekä Edgarin puoliso Juudit, taistelevat kukin omaa taisteluaan sodassa ja kotona, sekä itsensä kanssa. Edgarin hahmolla on vastineensa todellisuudessa mutta silti hän jää kaikista hahmoista eniten etäiseksi. En hyväksy enkä ymmärrä hänen valintojaan; hänen jatkuvaa takinkääntämistään ja petturuuttaan selitetään vain ovea raottamalla. Se ei riitä. Roland on ristiriitaisena hahmona kiinnostava, mutta etusijalle nousee rakkauden ja elämän särkemä Juudit, joka ainoana kirjassa herättää myötätuntoa, joka tuntuu joka hetkessä olevan lihaa ja verta.

Se saattaa johtua myös siitä, että Sofi Oksasen kerronta ja kieli on vahvimmillaan kuvatessaan yksilöä, tunnetta ja ajatusta, sitä musertavaa painoa ja painetta jonka alla nämä ihmiset elävät. Esimerkiksi näin:

- Odotin sinua. Jotain tapahtui, Juudit kuiskasi ja kertoi. Hänen ihokarvansa pörhistyivät kuin linnunpeite pakkasessa, Roland oli niin lähellä. Mies otti lakin päästään ja haroi hetken hiuksiaan. Juudit miltei tunsi niiden karkean kosketuksen, ohikiitävän hetken ajan hän muisti, miten Rolandin hiukset olivat pistelleet hänen kaulaansa porrastasanteella, mutta nyt ei ollut hyvä hetki miettiä sitä. Jos Roland vain sanoisi kaiken olevan järjestyksessä, hän uskoisi.

Tiivistä, rytmikästä kerrontaa joka pureutuu henkilöiden sisälle, samoin kuin lukijan. Kun taas muu, ja itselleni ainakin liian suuri osa romaanista on Edgarin silmin nähtyä, hidasta, yksityiskohtaista ja lähes luettelomaista historiankirjoitusta, joka on varmasti totta ja huolellista, mutta joka uuvuttaa ja pitkästyttää (eikä vähiten hyvin runsaan saksankielisen sanaston takia).

- Teollisuus ei pääse vauhtiin, bolsevikkien poltetun maan taktiikka teki uskomattomia tuhoja, mutta sitä minun ei tietenkään tarvitse kertoa teille uutisena. Tarvitsemme uusia tuotantolaitoksia ja uudelle työvoimalle majoitusta. Aikaisemmat Arbeitserziehungslagerit ovat olleet Reichssicherheitshauptamtin alaisuudessa, nyt perustettava työleiri kuuluu talouspuolelle, SS-Wirtschafts-Verwaltungshauptamtille. Amt D:n luotetaan tuottavan parempaa tulosta, sillä ihan rehellisesti sanottuna Arbeitserziehungslagerien tulos ei ole ihan sitä mitä on toivottu.

Samalla uusia henkilöitä ja paikkoja tulee kokoajan lisää, kerronta vaihtuu yksikön ensimmäisestä kolmanteen ja takaisin, outo pilkutus ja satunnainen vanhojen sanojen käyttö rikkovat kielen rytmin ja kaikki mitä tapahtuu on tavalla tai toisella ahdistavaa. Olin monta kertaa aikeissa jättää kirjan kesken, ja myönnettäköön, jos tämä ei olisi ollut nimenomaan Sofi Oksasen uusin romaani, olisin sen myös tehnyt. Nyt uteliaisuus kuitenkin voitti, ja puolessavälissä tarina lopulta otti mukaansa ja kantoi sitten loppuun asti, loppuun jossa henkilöiden tarinat nivoutuvat kaikki hienosti ja karmaisevasti yhteen.

Tämä on taitavasti rakennettu, haastava historiallinen romaani, jonka tarina on tärkeä ja tosi. Silti olisin toivonut (paljon) enemmän tilaa ja rivejä sille hirvittävälle, kiehtovalle ja kauniillekin osalle fiktiota, joka historian ja sodan rinnalla kertoo tarinaa surullisesta ja petollisesta avioliitosta, rakastumisesta, uskollisuudesta ja ihmisen halusta tehdä itsensä näkyväksi, keinolla millä hyvänsä. Ja vaikka olen samaa mieltä HS:n kritiikin kanssa siitä, ettei lukijaa pidä päästää liian helpolla ja että toinen lukukerta olisi varmasti antoisampi, niin kyllä romaanin tulisi aueta ja toimia ihan yhdelläkin lukukerralla.

Ja vaikka kuinka yritin sitä välttää, en onnistunut unohtamaan kirjan ja kirjailijan ympärillä velloavaa, itseäni häiritsevää, mediasirkusta. Ja ei, en tarkoita sitä etteikö minusta olisi hienoa että juuri kirjasta puhutaan, että romaani saa paljon huomiota, että kirjallisuus kiinnostaa. Vaan sitä, että kun tämä kirja oli jo lähtökohtaisesti tapaus, varmasti syksyn (ja vuoden) ostetuin romaani sekä Puhdistuksen jälkeen syystäkin kiinnostava, en ymmärrä sitä että ilmiön ympärille rakennetaan uusi ilmiö pakettimatkoineen ja nettisivuineen. Ja siis vain siksi, että se antaa romaanille niin vahvat ja valtavat ennakko-odotukset ja- ajatukset, ettei kirjaan ole enää mahdollista tarttua vain kirjana. Se on sääli.

Odotin tätä kirjaa kovin, koska Puhdistus oli minusta poikkeuksellisen hieno romaani. Siinä on kaikki kohdallaan. Kaunis ja hiottu kieli, trillerimäinen juoni, tärkeä tarina ja pakahduttavan vahvat henkilöhahmot. Ja vaikka vertaaminen on sinänsä turhaa, teokset kun ovat kuitenkin niin erilaisia, (upeasti nimetty) Kun kyyhkyset katosivat jää siitä kauas, myös ulkoisesti. Kyyhkysten kansi on luotaantyötävä kuvaltaan sekä sävyiltään, eikä se muuttunut yhtään paremmaksi kun olin lukenut kirjan. Samaten kirjailijan kuva sekä etu- että takakannessa, tuhruiset postimerkkien kuvat lukujen alussa sekä takannen kummallinen mainosteksti häiritsivät. ( Onko oikeasti tarpeellista kirjoittaa romaanin takakanteen että tämä on siis Sofi Oksasen uusin romaani? )

Mutta, kaikesta huolimatta, kyllä tämä plussan puolelle jää, ehdottomasti. Jo tärkeän aiheensa puolesta, mutta myös sellaisten hetkien, jolloin lukiessa tajuaa sen miten hienosti ja häkellyttävän kirkkaasti Oksanen parhaimmillaan kirjoittaa.

Nainen nousee autoon, auton sisällä syttyy yksityisiin hetkiin kuuluva valo ja autossa odottava mies nostaa kätensä naisen olkapäille, kohottaa kämmenensä koskettaakseen naisen hiuksia, korvalehteä ja heidän autonsa valo pimentää kadulta päivän, siitä tulee majakka keskelle mustaa merta eivätkä he edes huomaa sitä, koska he eivät näe ympäröivää maailmaa, he eivät tarvitse sitä, vaan sytyttävät toisensa, mies koskettaa naisen korvalehteä, valo syttyy, heidän valonsa.

Share

Pages