Ladataan...
sivulauseita

Sain ystävältä kaksi kirjaa. Ihan yllättäen. (Voiko olla parempaa?)

Toisen luin heti, toista olen lukenut pikkuhiljaa. Hitaasti luettu on Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa. En ole aikoihin lukenut runoja. Näihin päiviin ne kuitenkin solahtavat. Vartissa ehtii lukea muutaman, antaa niiden liikahdella mielessä ihan hiljaa, sana kerrallaan, niin että kuin salaa niistä muodostuu kuva, ja kuvasta kertomus.

Älässano, sieltä mistä minä tulen ei hameen pituudella ole väliä. Mitä muuta muistaa kuin töitä ja töitä, kaivettiin ojaa, vappuna sun enosi loivat valkolakit päässä lantaa. No sen muistaa kun sateella pääsi pellolta polvilleen pudonneeseen latoon. Maa omisti meidät, ei suinkaan me sitä, vainajat vietiin veneillä, mikä tahansa kulki vesiä pitkin. Joitakin neuvoja annoin itselleni:

Älä koskaan ajattele näitä tyhjinä vuosina. Älä ole näkymätön. Sano rakastavasi kun rakastettavaa on.

Kirjan sivuilla on ihan toisenlainen maailma kuin tämä oma tässä, tässä kaupunginosassa, ikkunasta lankeavassa harmaassa valossa, pöydän ääressä, kahvin tuoksussa, radion kohistessa vaimeana taustalla. Kevättä ahnaasti odottaen.

Ja silti sen jotenkin tunnistan, sanojen kautta. Hyvä niin. (Ja hyvä on näin.)

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
sivulauseita

Kuinka usein ihminen kertoo elämänsä tarinan? 

 

Kuinka paljon siitä mitä muistamme on totta?

 Julian Barnesin muistojen ja totuuden rajapintaa tutkiva Kuin jokin päättyisi on hieno, tiivis ja koukuttava romaani, joka kuitenkin (hieman yllättäen) jättää vähän onton olon.

Barnesin kerronta on rauhallista, lempeän viisasta, kieli hiottua. Hän tarkastelee aikaa, muistoja, ystävyyttä ja rakkautta niin varmin ottein että siihen on helppo tuudittautua, kunnes yllättäen oivaltaa että todellinen tarina on ollut käynnissä jo pidemmän aikaa, ja romaani alkaa muistuttaa häkellyttävän paljon elämää itseään; oleellinen ja merkityksellinen tapahtuu vaivihkaa arkisen ja tavallisen lomassa, tärkeintä ei pysty hetkessä nostamaan muusta erilleen.

Tarina rakentuu dekkarin tapaan, koukuttavasti ja vähän kerrallaan, siten että kaikki selviää vasta viimeisellä sivulla. Vai selviääkö?

Tuntuu turhalta avata juonta, enkä halua paljastaa mitään etukäteen. Lukekaa itse. 157 sivuinen romaani muistuttaa miten loistavia lyhyet romaanit ovat. Kun sen osaa, oleellisen, ja paljon enemmän, voi kertoa tiiviisti ja tarkasti. Kaikki turha on poissa. Kuin myös jotain muutakin, jota on vaikea määritellä. Ehkä jokin särö, jokin tunne, joka olisi antanut teokselle viimeisen silauksen, tehnyt siitä täydellisen. Nyt se tuntui virheettömältä ja nerokkaalta, mutta ehkä juuri siksi hieman etäiseltä.

( Tämä oli ensimmäinen Barnes jonka luin, mutta jokin siinä tuntui kovin tutulta. Siitä tuli mieleeni kolme ihan erilaista romaania: Ann-Marie McDonaldin Linnuntietä, Haruki Murakmin Sputnik-rakastettuni ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Ehkä se oli se salaisuus, vuosikymmenten liikahataminen, muistojen epäluotettavuus.

 Oletteko lukeneet tämän? Muistuttiko se teitä näistä/jostain? )

Share

Ladataan...
sivulauseita

Millon viimeksi joku luki sinulle ääneen?

No eilen.

Ihana Prosak-klubi on siirtynyt viime syksynä uuteen ympäristöön. Ennen (lempibaarini) Coronan alakerrassa Dubrovnikissa järjestetty ilta on löytänyt uuden kodin Kansallisteatterin Lavaklubilta. Ja miten hienon sellaisen. Teatterin alakerran hämärä tunnelma sopii klubille mitä parhaiten, samoin natisevina upottavat vanhat sohvat ja nojatuolit ja käsikirjoituksilla peitetyt pöydät.

Jos et ole koskaan käynyt niin suosittelen. Illan konsepti on yksinkertainen: kaksi kirjailijaa lukee teoksiaan ääneen ja muut kuuntelevat (aina yhtä ihmeellisen) hiljaa ja hartaasti. On mitä parhainta vain vajota sohvannurkkaan viinilasi kädessä, sulkea silmät ja kuunnella.

Eilen vuorossa olivat Aki Ollikainen ja Olli Jalonen. Ollikaisen Nälkävuotta olen hehkuttanut loputtomiin, ja syystäkin, mutta eilen innostuin myös Jalosesta. ( Mistähän kannattaisi aloittaa? Ja kyllä, en ole lukenut häneltä mitään. Outoa, ja vähän noloa.)

Tällaiset klubit/tapahtumat ovat muualla Euroopassa yleisiä ja suosittuja, sellaisia joihin jonotetaan ja ostetaan lippuja, mutta meillä vielä aika harvinaisia. Pienempiä tilaisuuksia toki on, mutta (ilmainen) Prosak on omaa luokkaansa. Tunnelmaltaan, ja nyt myös ennen kaikkea miljööltään.

Kuin Berliini tai Pariisi keskellä Helsinkiä.

 

( Käykää katsomassa, myöhemmin keväällä vuorossa ovat ainakin Taina Latvala ja Sirpa Kähkönen.

http://www.nuorenvoimanliitto.fi/tapahtumat/prosak/seuraavaksi+klubilla/ )

Share

Pages