Ladataan...
sivulauseita

Abdullah. Sisaresi on nukahtanut. Vedä peitto hänen päälleen. Kas noin. Hyvä. Ehkä minun pitäisi lopettaa tähän. Eikö? Haluatko että jatkan? Oletko varma, poika? Hyvä on.

 

Afganistan vuonna 1952. Abdullah, hänen sisarensa Pari ja heidän isänsä vaeltavat yötä vasten aavikon halki, kohti Kabulia, kohti tapahtumia jotka tulevat määrittelemään heidän, ja monen muun, loppuelämän.

Khaled Hosseinin kolmannessa romaanissa Ja vuoret kaikuivat eri aikatasot kulkevat 50-luvulta nykypäivään lomittain ja joskus myös rinnakkain. Kaiken keskiössä on Afganistan, Kabul, mutta tällä kertaa henkilöt liikkuvat myös Eurooppassa ja Amerikassa. Kerronta on ihailtavan varmaa ja soljuvaa, hallittua ja todentuntuista, arjen ja menneen ajan kuvaus yksityiskohtaista ja aistikasta. Romaanin tarinat kiepsahtavat mielen ympärille ja vievät mennessään.

Siinä missä Hosseinin edelliset romaanit Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa saivat minut monta kertaa pakahtumaan niin että kirja oli hetkeksi laskettava käsistä, oli tämä (kaikesta sen surusta huolimatta) enemmänkin "vain" hyvä romaani, sellainen jonka lukemista ei halunnut lopettaa, ja jota on helppo suositella kenelle tahansa. Laaja henkilögalleria saattaa toisista tuntua raskaalta, mutta minä pidin ratkaisusta, vaihtelevien näkökulmien ansiosta kerronta pysyi raikkaana ja vältti turhan pateettisuuden. Lisäksi romaanin kieli kuvaa surumielisiä kohtaloita kauniisti, hetkittäin melkein runollisesti, ja se on (minusta) aina hyvä.

Se on hänen näkökenttänsä reunalla, pakeneva varjo. Hahmo. Yhtä aikaa pehmeä ja kova. Pehmeä käsi hänen omassaan. Kovat polvet joita vasten hän painoi poskensa. Hän etsii hahmon kasvoja mutta ne pakenevat häneltä, liukuvat pois aina kun hän kääntyy katsomaan. Pari tuntee aukon avautuvan sisällään. Hänen elämästään on aina puuttunut jotain. Jotenkin hän on aina tiennyt sen.

Oletteko lukeneet tämän? Tai Hosseinin edelliset? Mitä mietitte?

Share
Ladataan...