Ladataan...
sivulauseita

Pöydällä on kirje äidille, puoliksi kirjoitettu, onneton hahmotelma. Varmaan minä sen revin. Kun yritän jatkaa, sanat eivät taivu enää muotoon, äiti kulta. Hänen molemmat kirjeensä olen jättänyt avaamatta, en tiedä mihin ne piilottaisin. Ehkä matka-arkkuun jossa on sinun valkea paitasi. Jonakin päivänä minä päästän paidan vapaaksi, avaan ikkunan ja annan paidan lepattaa ulos. Annan sen mennä, mutta milloinkaan en itse palaa.

 

Pariisi vuonna 1889. Nuori mies kirjoittaa muistikirjaansa mielensä maiseman, surumielisen ja yksinäisen, kuin maailmasta ja sen ihmisistä irrallaan olevan. Kirjoittaa menehtyneelle rakastetulleen, ja itselleen. Haaveet taiteilijuudesta jäävät toimittajan työn taakse, vuodet vierivät, maisema vaihtuu Berliiniin ja lopulta Kambozaan, ja vielä tämän päivän Helsinkiin, mutta jo toisen kertojan silmin. Ehkä.

Joel Haahtelan uuden romaanin Tähtikirkas, lumivalkea alku oli vaikea. En pitänyt kertojasta, hänen etäisestä ja ylimielisestä äänestään, en tuntenut hänen ikäväänsä, en ollut kiinnostunut hänen tarinastaan. Menneeseen aikaan sijoittuvissa päiväkirjaromaaneissa on useimmiten piirre joka vieraannuttaa minut itse tarinasta, vanhan ajan tuoma naiivi sävy. Lauseet kuten "Voi zaabernaakkeli! ", "Unen lempeät haltijattaret eivät ole minua armahtaneet, vaan päinvastoin, olen joutunut pahemman kerran epäsuosioon" , ja "On soitettava uudestaan Pariisiin, siellä käydään niin kuumana, että Seinen vesi porisee", saavat minut tuntemaan kuin katsoisin vanhaa kotimaista elokuvaa joissa kaikilla on hassu, jotenkin samanlainen ääni, tiedättehän?

Mutta sitten jotain tapahtui. Mennyt maailma alkoi päiväkirjan sivuilla muuttua eläväksi, samaten kertoja. Sivu sivulta, merkintä merkinnältä kaikki alkoi tulla lähemmäksi. Huomasin kyseenalaistavani kerrotun, ja siitä pidin. Ehkä tässä on jotain enemmän, ehkä tämä, mikään, ei olekaan ihan sitä miltä näyttää, mitä minulle kerrotaan. Ehkä kaikki on kuin kulissia, koska juuri niin on.

Ja sitten kaikki parani koko ajan. Haahtelan kaunis, viisas, enemmän näkevä kieli on parhaimmillaan kerronnan ollessa niukkaa, ja lauseet lyhenivät sitä mukaa mitä lähemmäs loppu tuli.

Minä melkein kuulen veden äänen, lähestyvän veneen, airot osuvat tasaisesti veteen. Ensimmäiset pisarat putoavat taivaalta ja pian sataa jo kovemmin. Kun täällä sataa, sataa paljon. Vihreää sumua ja kimalletta, pikkuruisia helmiä. Taivaalta putoaa äkillinen ryöpsähdys, jota ei pääse pakoon.

Joel Haahtela on minulle tärkeä kirjailija. Eräänlainen luotto ja turva. Katoamispiste ja Lumipäiväkirja ovat romaaneja joiden tunnelmaan ja tarinaan usein mielessäni palaan, ja Elena romaani jonka olisin itse halunnut kirjoittaa. Tässä oli jotain erilaista. Historiallisuudessaan se oli runsaampi ja laveampi ja lopulta, kuitenkin, hieman etäälle jäävä. Sen hieno rakenne upottautuu mielen syvyyksiin ja antaa äänen lepattavalle elämälle jossa reuna on aina kovin lähellä, varjot alati odottamassa pääsyä valoon, mutta tiivistäminen, yksityiskohtien valtavan määrän karsiminen ja pohjatarinan laajentaminen yksittäisistä, vaikkakin hiotuista ja aistikkaista lauseista hieman pidemmälle, olisi tuonut romaaniin (pehmeämmän) sävyn jota ehkä kaipasin. Mutta hieno se oli näinkin.

Ja minun on lakattava odottamasta uutta Elenaa, ei sellaista voi, eikä pidäkään tulla.

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Niinpä. Olen Kafkan kanssa samaa mieltä. Mutta mutta.

Missä ovat ne kirjat jotka tekevät tuon? Koska ei ole kyse hyvistä, kiinnostavista, erilaisista, koskettavista tai älykkäistä kirjoista. Niitä on paljon ja hyvä niin. Vaan sellaisista joiden jälkeen maailma ei ole enää sama, jolloin jokin minussa muuttuu. 

On niitä viime vuosina ollut muutama: David Grossmanin Sinne missä maa päättyy, Joyce Carol Oatesin BlondiRichard Yatesin Revolutionary Road, Markus Nummen Karkkipäivä ja Marguerite Duras'n Kirjoitan.

Mutta yhä vaikeampi niitä on löytää. Tuntuu kuin yksi Sopranosin jakso kolmannenkin kerran nähtynä järisyttäisi enemmän kuin (useimmat) kirjat.

Ole kiltti ja kerro. Mikä kirja on viimeksi pysäyttänyt ajan ja sinut?

 

(photo rose&crown)

Share

Ladataan...
sivulauseita

" Kirjoitin nopeasti, koska halusin tukahduttaa tietoisen minäni. Ohittaa häpeän ja itsesensuurin. En ole lukenut kirjaa sen kirjoittamisen jälkeen, mutta tiedän kyllä kirjoittaneeni myös huonoa tekstiä. Ja niin on hyvä, niin pitääkin olla. Hyvän kirjallisuuden käsite voi olla kirjoittamisen tiellä, estää kirjailijaa tavoittamasta sitä, mistä kirjoittamisessa oikeasti on kyse. Kyse on elämästä. Ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja heidän tunteistaan. Pyrkimys älykkyyteen voi olla hyvän kirjoittamisen vihollinen.”

 

Kiitos tästä Karl Ove Knausgård. Kirjasarjasi ensimmäinen osa jä minulta kesken. En enää muista miksi. Mutta nyt sen luen. Ja jos (kaikkia) muita on uskominen luen seuraavat osat heti sen jälkeen.

(sitaatti Image 08/12, kuva Simen Grytøyr)

 

Share

Pages