Ladataan...
sivulauseita

Hän muistaisi myöhemmin, että tuona päivänä usva oli laadultaan savuista, melkein ystävällistä. Se ei ollut tavallista maaliskuun harmautta, karua ja tylyä, jolloin sisimpien satama-altaiden yhä täysin mustassa vedessä kellui jäälauttoja ja pieniä jäälohkareita. Harmaus oli lempeää, peitto johon kietoutua. Kuten syyskuussa, kun lämpöaallot olivat ohi ja viimeiset ukonilmat laantuneet.

Kaupungin yllä lepäsi epätodellinen tunnelma. Elämä kuin uni, ääriviivaton kangastus. Taas tuo sana, miksiköhän se palasi mieleen kerran toisensa jälkeen.

Matilda Wiik on yksinäinen ja tarkka nainen, yksinkertaista ja vaatimatonta elämää viettävä, siltä hetken vaikuttaa. Kunnes eräänä iltana hän kuulee äänen menneisyydestä ja pintaan muodostuu särö jonka etenemistä on mahdoton pysäyttää, ja kuin vaivihkaa romaani muuttuu hiljaiseksi ja painostavaksikin trilleriksi.

Kjell Westön uudessa romaanissa asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa Matilda elävät menneisyyden haamujen hengitys niskassaan. Varsinkin vuoden 1918 tapahtumat painavat raakoina ja raskaina. Päivät ja viikot seuraavat toisiaan 30-luvun Helsingissä, yhdestä sodasta on selvitty mutta uusi on tulossa; sekä yksityinen että koko yhteiskunnan tulevaisuus tuntuu lähestyvän uhkaavana, väistämättömänä. 

Westö piirtää esiin sykkivän pääkaupungin jokaista elokuvateatteria, ravintolaa, katua ja rakennusta myöten. Se on ihailtavaa, mutta itse en osaa siitä loputtomiin innostua. Vähempikin riittäisi. Sen sijaan kaikin muin tavoin tämä on minusta Westön paras teos sitten (rakkaan rakkaan) romaanin Leijat Helsingin yllä. Tunnelma on tiivis, tarina ehjä, henkilöt eläviä ja juoni loppuun (viimeiselle sivulle) asti hiottu. Ote on napakka ja jotenkin keskittyneempi kun tarina ei kulje sukupolvesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kerronta kulkee yhtä lailla Matildan ja Claesin silmin, mutta minulle tämä oli ennen kaikkea Matildan romaani, ja tämä vahva naisnäkökulma oli minusta Westölle uusi, raikas ja hyvin koskettava. Ja vaikka olisinkin hieman tiivistänyt ja karsinut kerrontaa, pääsee Westön kadehdittavat kertojanlahjat monin paikoin loistamaan, sekä tarinan että kielen tasolla.

Leveä ja lämmin aurinkokeila sattui osumaan suoraan hänen rinnalleen ja vatsalleen, kun hän istui syömässä. Valovirrasa näkyi tuhansittain, ehkä miljoonittain pölyhiukkasia jotka olivat melkein liikkumattomia, se oli kuin pölyn linnunrata. Auringon lämpö levisi kaikkialle Matildan ruumiiseen. Äkkiä hänen olonsa oli taas kuin lapsella: turvallinen.

Juuri tältä hänestä oli tuntunut, kun kevätaurinko virtasi etelän puolelta heidän asuntonsa ainoasta ikkunasta, kun hän oli pieni tyttö.

Luin romaanin muutama viikko sitten ja yhä romaanin tunnelmat elävät vahvoina mielessä. Sitä ei ole hetkeen tapahtunut.

( En halua kertoa romaanista enempää koska paljon tuli itselleni yllätyksenä ja hyvä niin. Mutta jos haluatte lukea vähän enemmän tästä, ja muutenkin Westöstä, kurkatkaa Tommi Melenderin mainion blogin juttu, olen sen kanssa itse aivan samoilla linjoilla:

http://antiaikalainen.blogspot.fi/2013/09/weston-aarella.html

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Kuinkahan monesti olen sanonut, hihkunut, kiljahdellut tai mutissut että rakastan Woody Allenin elokuvia. Sata. Ehkä tuhat.

Keväällä kun kuulin tämän uusimman, Blue Jasminen, tulosta hihkuin taas; en malta odottaa, en en en, mä siis niin rrrrakastan Woody Allenin elokuvia.

Kunnes tässä sitten rupesin tätä enemmän ajattelemaan.

Kyllä. Rakastan ehdoitta Annie Hallia, rakastan Manhattania ja Rakastan Hannahia ja sisaria.

Mutta entäs ne muut? Niitähän on, no, varmaan neljäkymmentä. Neljäkymmentä. Enkä minä ole nähnyt niistä edes puolia. Mutta monta olen, kuten esimerkiksi Kairon Purppuraruusu, Luotisade Broadwaylla, Miehiä ja vaimoja ja Kaikki sanovat I love you. En muista niistä mitään. Sisäkuvia on erilainen, surullinen ja hiljainen, hieno mutta ei woodymainen, paitsi että siinä on (aina ihana) Diane Keaton. 

Ja sitten on nämä uudemmat. Cassandra's Dream oli ihan ok, Vicky Cristina Barcelona viehättävä ja osuva mutta ei mitenkään erityinen, Match Point hyvä mutta jotenkin raivostuttava.

Whatever works oli kyllä hyvä ja ihana ja hauska ja nokkela, ihan Woody, samoin Midnight in Paris. Edellisen, To Rome With Loven olen ehkä nähnyt, en oikeasti muista.

Eli niin. Ei tämä nyt ehkä sittenkään ihan kaikenkattavaa rakkautta ole, ei ainakaan isolla alkukirjaimella. Vaikka en voisikaan kuvitella elämääni ilman Annie Hallia ja Hannahia ja niitä siskoja. Niistä vaan on niin kauan aikaa, eikä sitä saa enää koskaan takaisin. En minä, eikä Woody. Koska tämä uusin oli ihan hyvä ja Cate Blanchett huikea, mutta jotenkin se oli surullinen olematta kepeä, tyyli joka minulle on se juttu.

Kun itkettää mutta silti tuntuu että maailmassa on kaikki hyvin.

Mutta Woody, ethän silti lakkaa tekemästä elokuvia? Varsinkaan niitä jotka tapahtuvat New Yorkissa. Minä lupaan katsoa ne kaikki. Ja sitä ennen jälleen kerran Annie Hallin. 

 

“Love is too weak a word for what I feel - I luuurve you, you know, I loave you, I luff you, two F's, yes.” 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Vuosia sitten olin opiskelun ohella iltapäivisin töissä kirjakaupan yläkerrassa olevassa kahvilassa. Varsinkin syksyisin kun kirjakaupan pöydät olivat täynnä uutuuksia minulla oli tapana lähteä töihin ajoissa jotta ehtisin selailla kirjoja rauhassa ennen vuoroni alkua. 

Eräänä keskiviikkona (en tiedä miksi muistan että oli keskiviikko) keskimmäisellä pöydällä oli esillä Anna-Leena Härkösen teos Loppuunkäsitelty.  Luin ensimmäiset sivut ja itkin. Itkin oikein kunnolla, siinä keskellä kirjakauppaa ja ihmisvilinää. Myöhästyin töistäkin.

Pari viikkoa sitten pidimme pienen kanssa hetken sadetta antikvariaatissa kun näin hyllyssä puhkiluetun pokkarin. Ostin sen ja kävelin kotiin vaikka yhä satoi ja aloin lukea. Itkin taas, melkein läpi kirjan, välillä nauroinkin, ääneen. Koska sellaista se on. On itkettävä ja naurettava jotta selviää. On elettävä. On luettava juuri tällaisia kirjoja joita toisilla on rohkeus kirjoittaa.

 

Torstai. 

Kun herään aamulla, kyyneleet alkavat valua silmistä ennen kuin olen avannut ne. Mielessäni välähtelee kuvia pienestä tytöstä, sinusta lapsena. En koskaan enää pysty katsomaan sinun valokuviasi.

Ajattelen niitä kahta tuntia, jotka vietit yksin Jannen lähdettyä. Se hetki, kun itsemurhaaja alkaa toteuttaa suunnitelmaansa. Kun alkaa tappaa itseään. Sen suurempaa yksinäisyyttä ei ole.

 

Olen aina pitänyt Härkösen kielestä, sen rytmistä ja huumorista. Häräntappoase ja Heikosti positiivinen ovat minulle monin tavoin rakkaita ja tärkeitä kirjoja. Mutta Loppuunkäsitelty on minusta omaa luokkaansa. Se on niin paljas ja auki. Lyhyet ja tarkat lauseet piirtävät eteen kaiken lopullisuuden, ja ikävän joka ei (koskaan) lakkaa, elämän jota on yritettävä elää pikkusiskon itsemurhan jälkeen.

Kirjeesi on viimeinen kerta kun puhut meille. Et ehkä ollutkaan paniikissa. Kuvitelmani, jossa ryntäilet sydän hakaten rappukäytävässä, oli väärä. Sinä teit päätöksen. Jätit meille tyylikkäät jäähyväiset. Ja tapoit itsesi. Olet luultavasti mennyt hissillä ylimpään kerrokseen, seissyt hissikorissa täysin rauhallisena, liikkumatta. Avannut oven. Astunut ulos. Kävellyt parvekkeelle. Laskenut repun maahan. Hypännyt.

Millaista rohkeutta se sinulta vaatikaan. Mikä oli viimeinen ajatuksesi ennen kuin hyppäsit? Mitä helvettiä sinä ajattelit kun putosit? Et ehkä yhtään mitään.

Tällainen teksti ei synny harjoituksen tai kokemuksen tai kokeilun kautta. Se tulee selkäytimestä koska sen on pakko tulla. Jos minä en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun.

Ja vaikka luhistuisi, makaisi päivä- ja viikkokausia peiton alla, oksentaisi, itkisi, huutaisi, tuntisi kipua ja syyllisyyttä naurusta, olisi varma ettei suru koskaan ikinä lakkaa eikä helpota niin elämä jatkuu, ja lopusta tulee jonkin alku. Meidän on valittava itsellemme edullisin vaihtoehto, että jaksamme jatkaa. Ja minä jatkan. Minä olen elossa. 

Ja vaikka muistoja ei tule enää lisää, ei olemassa olevia voi kukaan koskaan ikinä viedä pois. Minusta se on lohdullinen ajatus.

Sinä olet vielä siinä ja hengität, minun ihana pikkusiskoni.

 

Share

Pages