Ladataan...
sivulauseita

Hän kuvitteli, että muisti isästään äänen: matalan nuotin, joka soljui kuin vesi. Se puhui isän äidinkieltä, ja hän ymmärsi sitä kuin ajatuksia. Hän kuvitteli muistavansa isän läsnäolon kuin hengityksen tai kiertävän veren. Valokuvista hän oli nähnyt isän kasvot, parran, josta näkyi ajeltunakin varjo, rinnan, tummemman kuin pihan muilla isillä.

Yhdessä valokuvassa hän oli vauvana äidin sylissä kuistilla papan mökillä, saaressa, kun iltapäivän aurinko välkehti kallionkolojen lammikoissa. Isän hiuksissa näkyi viileä merituuli, isä katseli taivaalle surullisena ja kaiken osaavana.

Useimmista valokuvista isä puuttui kokonaan. Niissä muutamissa harvoissa, joissa tumma mieshahmo näkyi, se seisoi hiukan muista etäällä ja epätarkkana kuin puolittain tilanteesta poistuneena.

 

 

Nuori opiskelija Alina Heinonen ja amerikkalainen neurotieteen professori Joe Chayefski tapaavat, rakastuvat, muuttavat asumaan Helsinkiin, saavat pojan, Samuelin, ja eroavat.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Joen puhelin soi Baltimoressa, toisessa päässä on Alina joka kertoo Samuelin matkustaneen Amerikkaan.

Samalla Joen yliopistolle murtaudutaan, työhuoneita tuhotaan, Joen kotiin hyökätään, ja tapahtumaketjun vyöryessä eteenpäin kaikkien valinnat, teot ja näkemykset asettuvat uuteen valoon.

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät on, no, aikamoinen. Se tarkastelee kriittisesti ja analyyttisesti nyky-yhteiskuntaa, akateemista maailmaa, kulttuurien välisiä ristiriitoja ja ekoterrorismia. Terävimmän kärkensä se tuntuu osoittavan materian ihannointia ja kaiken välineellistymistä kohtaan, ja teoksessa luodaankin iAm - niminen kokemuslaite, jolla on suora yhteys käyttäjänsä aivokuoreen. Laitteen avulla kaikki kokemukset muuttuvat kirkkaiksi ja nopeiksi, ja virtuaalisiksi. Kuka enää kaipaa todellisuutta kun jotain paljon suurempaa ja ihmeellisempää on saatavilla heti ja kaikkialla, pelkällä ajatuksen voimalla?

Tieteen, markkinavoimien ja akateemisen maailman tarkastelun, ja arvioinnin, rinnalla romaanissa kulkee hienovaraisempi, monisyinen ja surumielinen tarina pojasta joka kaipaa isäänsä lapsen ja myöhemmin aikuisen miehen hurjalla vimmalla, sekä tarina rakkaudesta ja avioliitosta, vanhemmuudesta ja perheestä, inhimillisyydestä. Varsinkin lapsen ja teini-ikäisen tunne- ja ajatusmaailman kuvauksessa Valtonen onnistuu hienosti tavoittamaan sen herkkyyden, avoimuuden ja myskyävän epätietoisuuden- ja varmuuden joka on niin pakahduttavaa, ja niin totta.

Kuten sanoin, aikamoista.

Suhatuduin kirjaan sen ilmestyessä olankohautuksella. Ei kiinnosta, ajattelin. Sitten kritiikkejä ja puheita alkoi tulla joka suunnalta, kaikki kovin ihastuneita ja haltioituneita. "Tajunnan räjäyttävä", sanoi Finlnadia-palkinnon teokselle myöntänyt Anne Brunila.

Lopulta oma lukukokemukseni oli aluksi innostunut ja yllättynyt, sitten hämmentynyt ja jopa hieman pettynyt, mutta lopulta vaikuttunut.

Puolivälissä romaania minun piti pakottaa itseni lukemaan eteenpäin. Kaikki siinä tuntui jotenkin vieraalta, etäiseltä, melkein kylmältä. Tämä tietysti sopi itse tarinaankin, niin kauas sen henkilöt joutuivat kaikesta tutusta ja turvallisesta. Silti, olin jo lähellä luovuttaa kunnes noin 150 sivua ennen loppua sävy ja tunnelma muuttui, ja luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta.

Tämä on monin tavoin poikkeuksellinen romaani, niin suuri ja kattava, ja jotenkin ei-suomalainen. Monesti mielessä kävi Lionel Shriver ja Jonathan Franzen, sellainen suuri amerikkalainen romaani joka on ottanut tehtäväkseen kertoa millainen on tämä maailma jossa me elämme, mikä on historian ja sukupolvien merkitys, mikä on lopulta tärkeää. Valtonen tarkastelee varmalla otteella yksityistä ja yleistä, yhteiskunnan muutoksia ja yksilön kamppailua nopeasti muuttuvassa maailmassa, joka niin monilta osin on kylmä, laskelmoitu ja ankara paikka.

Lopun hienosta latauksesta huolimatta ulkopuolisuuden tunne ei kokonaan hävinnyt, ja uskon että tulen muistamaan romaanin juuri sen vaikuttavuuden, en koskettavuuden ansiosta. Ja huomaan yhä miettiväni oliko tämä älykäs vai viisas, ja että ehkä juuri siitä älykkyydestä johtuen se oli myös hieman liian todisteleva ja osoitteleva. Ja pitkä. Pienikin tiivistys ja karsinta olisi tehnyt hyvää.

Mutta. Onhan tämä erityinen tapaus kotimaisen kirjallisuuden kentällä. Toista vastaavaa ei tule mieleen, enkä osaa edes kuvitella kuinka paljon tausta- ja kirjoitustyötä tämä on vaatinut. Ehkäpä noin miljoona tuntia. Ja kyllä tämä myös herätti kiinnostuksen Valtosen aiempia romaaneja kohtaan, koska myönnettäköön, en ollut hänestä ennen tätä syksyä kuullutkaan.

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Vuosi ei ole ihan vielä ohi mutta pian.

Tämä on ollut hyvä vuosi.

Pieni aloitti päiväkodin, oppi puhumaan, leipomaan, leikkimään piilosta ja pukemaan.

Eikä ole enää edes kovin pieni vaan koko ajan isompi, tyttö jo, kaunis, lempeä ja älykäs.

Lauloin satoja kertoja Puff Lohikäärmeen ja yritin keksiä vastauksen kysymyksiin kuten "Missä Paljon onnea vaan - laulu nyt on, missä nostokurki nukkuu ja milloin Pikkuisen Kakkosen mies ja kitara tulee kylään".

Minun kirjani julkaistiin. Yhä olen ihmeissäni, ylpeä ja iloinen että se valmistui koska en ihan edes muista missä ja milloin sitä kirjoitin, ja että se on luettu, arvosteltu ja pidetty.

Kävin Sodankylässä, Espanjassa ja saaressa.

Valvoin, nukuin ja valvoin.

Juoksin, juhlin ja nauroin.

Mietin ammattini ihanuutta ja kauheutta, uskalsin aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen.

Keksin monta haavetta ja toivetta ensi vuotta varten. Minne haluan mennä, mitä tehdä.

Onneksi myös luin, kuuntelin ja näin. Paljon hienoa, kaunista, surullista, pakahduttavaa ja täyttä.

En osaa, enkä halua, nimetä parhaita mutta ainakin nämä jäivät mieleeni:

Matti Kangaskosken Sydänmarssi, Maija Muinosen Mustat paperit, Linn Ullmannin Aarteemme kallis , Juha Itkosen Ajo ja Jonathan Franzenin Yksin ja kaukana.

True Detective, Masters of Sex ja Girls.

Adéle ja Tuhat kertaa hyvää yötä.

The Civil Warsin surumieliset ja suloiset laulut.

Unohdinkohan jotain?

 

No mutta. Sellainen vuosi. 

Ja nyt saa uusi tulla. Olkoon sekin lempeä ja hyvä. Mulle ja sulle.

Share
Ladataan...

Ladataan...
sivulauseita

En oikein tiedä mitä ajatella.

David Cronenbergin uusi elokuva on kovin ankara ja armoton satiiri Hollywoodista. Sen henkilöt ovat haavoittuneita, kieroutuneita ja surullisia. Silti se hetkittäin naurattaa, toisin kuin Cronenbergin elokuvat yleensä, mutta sillä tavalla että jo seuraavassa hetkessä nauru takertuu kurkkuun. Ja sitten loppua kohden se ampuu niin yli ettei se enää tunnu edes satiirilta vaan joltain mustalta aukolta joka imee kaiken valon ja hyvyyden ja katsoessa tekee mieli laittaa silmät kiinni.

Kaupunkiin saapuva Agatha kohtaa limusiinin kuljettaja Jeromen, päätyy uransa huipun ohittaneen Havanan assistentiksi ja nopeasti Agathan ja hänen perheensä tarina alkaa keritytyä auki. 

Bruce Wagnerin sinänsä ovela käsikirjoitus sisältää kauhua ja psykologiaa, seksiä ja insestiä, väkivaltaa, päihderiippuvuutta, pohjatonta pelkoa ja häpeää. Vähempikin olisi rittänyt.

Wangerin ja Cronenbergin Hollywood on hirviömäinen paikka, jossa mikään ei ole pyhää. Elokuvan katsominen ottaa voimille, mutta on varmasti ihan lastenleikkiä verrattuna "elämään" jota Hollywoodissa pärjätäkseen on elettävä, ja se on hirvittävän ahdistava ajatus, että se elokuvien, loisteen ja tarinoiden maailma jota itsekin ihailee ja seuraa, on sisältä niin mätä.

Näyttelijät tekevät hienoa työtä, varsinkin Julianne Moore ja (ihanaihana) Mia Wasikowska, ja puolessa välissä elokuvaa heidän olemuksensa kannattelee elokuvaa kiehtovalla tavalla. 

Mutta hyvä vai huono. En tosiaan tiedä. Tarkka, raadollinen. Ja surullinen, ihan varmasti..

Share

Pages