Ladataan...
sivulauseita

 

Uransa huipulla oleva ranskalainen ohjaaja Jaques Audiard on minulle uusi tuttavuus. En ole nähnyt hänen elokuviaan Profeetta ja Luihin ja ytimiin, arvostelumenestyksiä molemmat.

Tämä uusin, Dheepan, on armoton ja kova tarina keskeltä tätä hetkeä, pakolaiskysymystä. Elokuvan nimihenkilö on entinen tamilisissi, joka pakenee Ranskaan valheen siivittämänä, mukaan kun tulee entuudestaan tuntematon nainen ja lapsi, "perhe".

Ranskassa todellisuus on kaukana unelmasta. Jokainen yrittää tahollaan löytää paikkansa mutta epävarmuus, epäluottamus ja pelko ovat juurtuneet syvälle. He ovat ulkopuolisia yhteiskunnassa jonka silmissä he ovat rikollisiakin alempaa pohjasakkaa. He eivät ymmärrä kieltä, eivät kanssakäymisen sävyjä tai sääntöjä. Muutama pieni toivonpilkahdus pääsee syttymään ennen kun kaikki romahtaa.

Aiheen ajankohtaisuus on hyytävän tarkka, ja hyytävä, mutta tarinan tasolla myös äärettömän kiinnostava. Perheen esittäminen henkisten paineiden alla vieraassa ympäristössä, valheellisten perhesuhteiden varovainen rakentuminen tosiksi ja inhimillisiksi sekä ihmisen eläimellinen halu selviytyä tarjoavat elokuvalle poikkeuksellisen vahvat raamit, ja pitkälti amatöörinäyttelijöiden varassa olevat suoritukset ovat vimmaisia ja aitoja. Audiard kertoo elokuvansa tylysti ja suoraviivaisesti, päästää katsojan ihan liki.

Kaikesta tästä johtuen minua hävettää myöntää, että elokuva elokuvana jätti minut vähän kylmäksi. Asioita, kysymyksiä ja aiheita nostettiin esille mutta hirveän paljon jäi siihen, ilmaan roikkumaan. Tämä on toki myös tehokeino kuvata pakolaisten kokemaa juurettomuutta ja päämäärättömyyttä, ja hyvä sellainen, mutta liian pitkälle vietynä se tarkoittaa sitä että tarina hajoaa, yhtään todella vahvaa kiinnittymiskohtaa ei synny. Loppua kohden tunnelma ja kerronta muuttuu puhtaaksi toimintaelokuvaksi, ratkaisu jota en täysin ymmärtänyt. Ja vaikka tuskin koskaan olen toivonut yhtä paljon onnellista loppua kuin tämän äärellä, tuli ratkaisu jotenkin puun takaa, sellaisella vauhdilla ettei sen(kään) kyytiin oikein päässyt.

Koska aihe on niin tärkeä tuntuu tökeröltä kritisoida, vaikkei se tietenkään poista sitä että arvostan suuresti Audiardin tekemää työtä. Hätä, kauhu, ulkopuolisuus ja huterat toiveet toivosta, joiden keskellä järkyttävän suuri määrä ihmisiä tällä hetkellä elää ympäri maailmaa, lyö tästä elokuvasta läpi kirkkaana ja siksi niin kauheana, ja merkittävänä.

Aina taiteen ei tarvitse koskettaa puhuttellakseen volyymilla. Kiinnostavaa sekin, ja myönnän, minulle hieman yllättävää.

 

Lopuksi vielä linkki mielestäni hyvään arvioon, sekä muistutus siitä että käykää Kino Engelissä, teattereista ihanimmassa.

Share

Ladataan...
sivulauseita

Ja Maija oli keskipiste, napa jonka ympärillä he kaikki pyörivät. He eivät vain tienneet missä keskipiste oli. Maija oli jättiläinen, vuori ja planeetta eikä kukaan tiennyt missä hän oli. Ja he kaikki rakastivat Maijaa. Eivät välttämättä toisiaan, eivät välttämättä itseään, mutta Maijaa he rakastivat.

 

 

Eräänä aamuna Maija ei ilmesty kouluun.

Äiti odottaa puhelimen vieressä kotona ja isä kävelee pitkin poikin pikkukaupungin katuja ja metsiä etsimässä lastaan. 

Naapurustossa asuvat pojat, Taito ja Ilari, kulkevat sinne minne leikit vievät mutta Maija on myös heidän mielessään.

Päivä alkaa taittua iltaan eikä tytöstä löydy jälkeäkään.

 

Markku Pääskynen on kirjoittanut kauniin, surullisen ja monisyisen romaanin (jokaisen vanhemman) pahimmasta painajaisesta. Sielut sijoittuu 1980-luvun puoliväliin, Saimaan rannalle. Tunnelma on piinaava ja tiheä, epätoivo ja kauhu pysyvät pinnan alla mutta vain vaivoin, pahinta ei voi eikä saa sanoa ääneen. Vanhempien kasvava hätä on ahdistavaa luettavaa mutta Taiton ja Ilarin kautta Pääskynen tuo tarinaan valoisiakin sävyjä; lasten maailmassa on toisenlaiset säännöt, toisenlainen tunnelma, aina.

Pääskysen vuonna 2006 ilmestynyt Vihan päivä on minusta yksi hienoimmista kotimaisista romaaneista ikinä. Hirvittävä, tärkeä, hiljaisuudessaan pauhaava. Sielut liikkuu samoissa tunnelmissa, mutta aavistuksen lempeämmin, ilmavammin ja lohdullisemmin. Se kuvaa monin tavoin eksyksissä tai kadoksissa olevia ihmisiä, yksinäisyyttä ja surua, mutta myös hienovaraisesti jotain lempeää ydintä. Ihmisen sielukkuutta, ymmärrystä, muistoja, toivoa.

Pääskysen kieli on omaa luokkaansa, hiottua proosaa mutta silti monin paikoin vapaata kuin runo. Rytmi ja hallitut toistot muistuttavat kerronnan lumosta. Yksittäisiin lauseisiin ja virkkeisiin pakattuja täydellisiä kuvauksia hetkistä, joita ei soisi kenenkään kokevan.

Pää oli täynnä kyyneliä jotka odottivat virtaamistaan, kädet täynnä ikävää jota tuskin jaksoi pidellä.

Lukekaa.

 

...

 

Tänään jaetaan myös kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto, ja poikkeuksellisesti olen lukenut ehdokkaista yli puolet. Taivaalta tippuvat asiat ja tämä Sielut olivat todella hienoja, mutta koska Oneiron oli jotain niin ihmeellistä ja taidokasta, veikkaisin palkinnon menevän Laura Lindstedtille. 

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

 

Mies astuu huoneeseen jossa nainen jo odottaa, istuu puisen pöydän ääressä, edessään avonainen kirja ja lasi.

Huone on pieni mutta valoisa, asunto korkealla kattojen yllä.

Mies sulkee oven takanaan ja yskäisee ponnettomasti.

Nainen nostaa katseensa, hymyilee hetken kunnes muistaa että juuri nyt ei pitäisi.

Mies kävelee huoneen poikki, miettii istuisiko itsekin mutta jää sitten ikkunan viereen seisomaan. Riisuu ohuen takin ja laskee sen tuolin selkämykselle.

Siinä he ovat.

Katsovat toisiaan kohti ja toistensa ohitse.

Jotain pitäisi sanoa, tehdä. Korjata, rikkoa.

Jossain huutaa lintu, toinen laskeutuu ikkunalaudalle, jää katsomaan näitä kahta, niin täynnä toiveita ja kysymyksiä, menetettyjä vuosia, saavutettuja unelmia, kaipausta.

Kaukana kesä ja sen päivät, mutta nainen rakastaa syksyä enemmän, mies ei tiedä miten rakastaa.

Juuri siinä he ovat.

 

( Valitse kuva, katso sitä minuutti, kirjoita siitä kymmenen minuuttia)

 

 

Share

Pages