Ladataan...
sivulauseita

 

 

Joskus syyskuussa tein päätöksen, että vuoden loppuun mennessä minä tiedän mitä tämän blogini kanssa oikein teen. 

Muutanko, lopetanko, jatkanko, ja jos niin missä ja miten ja miksi.

Lupasin itselleni, että jotain tapahtuu.

Toivoin, että tiedän mitä.

Nyt olisi kaksi päivää aikaa enkä vieläkään tiedä.

En edes tiedä mitä tästä kuluneesta vuodesta ajattelisin.

 

Olen kirjoittanut kymmeniä tuhansia sanoja ja lauseita, pyyhkinyt niistä pois tuhansia ja kirjoittanut uusia tilalle. Olen kirjoittanut enemmän kuin koskaan ennen, ja silti taloudellinen tilanteeni on huonompi kuin koskaan.

 

Olen pakahtunut onnellisuudesta kun olen leikkinyt, lukenut satuja, vienyt tanssitunnille, leiponut, vastannut melkein kaikkiin kysymyksiin ja kuullut monena iltana olevani maailman kaunein ihana äiti.

Olen liian monta kertaa ollut liian hermostunut ja kiukkuinen, odottanut liikaa, vaatinut liikaa.

 

Ja aina:

Sinun on tiedettävä, että rakastan sinua koko ajan.

 

Olen ollut iloon ja ihoon taipuvainen mutta myös turhautunut ja apea.

 

Olen yrittänyt, siis todella yrittänyt, oppia nauttimaan ruoanlaitosta ja resepteistä ja yrteistä ja kaiken maailman siemenistä puurossa ja muutaman kerran onnistunutkin, mutta eniten minä tykkään kahvista, pastasta, kaurapuurosta ja pähkinöistä.

Olen lukenut todella hienoja ja ihan hyviä kirjoja, mutta yksikään ei ole räjäyttänyt sillä tavalla kun olen jo pitkän aikaa kaivannut. Tai no yksi ihan melkein.

Olen tullut siihen johtopäätökseen että Patti Smith on rakastettava hullu ja nero, pelännyt etten koskaan saavuta edes murto-osaa sellaisesta.

 

Olen katsonut kuvista kauneimpia mutta unohtanut oman kamerani kirjahyllyyn.

Olen tehnyt matkoja lähelle ja kauas, tuntenut juuri sen mielen ja ruumiin vapaan keveyden mitä olen lähtenyt hakemaan, mutta ymmärtänyt miten paljon koti minulle merkitsee. Tämä talo ja sen koliseva hissi. Tämä valoisa asunto, nämä seinät, nuo hyllyt. Tuolla matolla tyttö oppi kierähtämään vatsalta selälleen, tuon kynnyksen yli hän ensimmäisen kerran ryömi, tuolla tuolilla istui ja sanoi nenä, minä kuulin hänen äänensä!

Tuolla sohvalla me olemme istuneet hänen mentyä nukkumaan ja oppineet katsomaan toisiamme ja maailmaa kirkkaammin ja armollisemmin.

Huoneet täynnä rakkautta ja tekoja, elettyä, säröistä, hyvää elämää.

 

Ja sitten täällä.

Olen kirjoittanut enemmän ja intensiivisemmin kuin koskaan ennen, ihmetellyt mistä kaikki lukijat oikein tulevat, miten tänne löytävät, ilahtunut hirmuisesti jokaisesta sydämestä ja kommentista, mutta tuntenut myös suurta levottomuutta siitä etten neljän (!) vuoden jälkeen tiedä mikä olisi oikea seuraava askel.

Olen miettinyt mitä itse haluan lukea, mitä haluaisin lukea, mitä tekstiltä kaipaan. Mikä on se mitä haen kun luen ja kirjoitan? Mitä toivon tapahtuvaksi ja miksi.

Pitäisikö keksiä jotain ihan uutta, jotain ihan hullua, kirjoittaa joka päivä tai vain kerran viikossa tai kuukaudessa, kirjoittaa fiktiota, kirjoittaa mistä tahansa muusta paitsi fiktiosta, kuvata enemmän, kertoa itsestäni enemmän? En tiedä.

Mutta jotain, jotain täytyy tapahtua. Tarvitsen syyn. Tarvitsen seurauksen. Haluan herätellä ja herätä, rikkoa, korjata, tehdä uutta, JOTAIN!

Kerron kun keksin.

Kun kaikki ei tunnu olevan näin kiikunkaakun.

 

Ja juuri nyt.

Tuli pyytämättä ja yllättäen päivä jona kävin yksin elokuvissa ja pitkällä kävelyllä, kuuntelin Editorsia ja luin kirjan loppuun, ja olin vain, ihan tyyni.

Uusi vuosi on kulman takana ja tämän kaupunginosan katot ovat valkoiset ja taivas auki.

Minä aloitan tanssitunnit joista olen haaveillut jo kauan, saan nähdä tulevan kirjani kannen, säästän kaikki kuitit ja kerron joka päivä tytölle miten mielettömän mahtava hän on.

 

Minä en täysin tiedä mitä haluan. Mutta olen varma, että minun on kokeiltava jotain muuta kuin mitä teen nyt.

Olkoon se päätökseni, lupaukseni, toiveeni.

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

 

 

12-vuotiaan Stellan turvallisen huoleton maailma muuttuu kun lahjakas, taitoluistelua harrastava isosisko Katja sairastuu anoreksiaan. 

Ruotsalaisen Sanna Lenkenin kirjoittaman ja ohjaaman elokuvan Pieni siskoni voi helposti tiivistää yhteen lauseeseen, mutta pinnan alla on koskettava, hellä, intiimi ja tärkeä tarina siskoksista, rakkaudesta ja sairaudesta, ja vähän sipseistäkin.

 

Stellaa esittävä Rebecka Josephson tekee uskomattoman hienoa työtä. Tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan, ja kamera viipyykin pitkään ja rauhassa hänen ilmeikkäillä kasvoillaan. Stella on vähän pullea ja kömpelö, hauska ja eläväinen, ja hän rakastaa siskoaan koko sydämestään. Siskon sairauden edetessä Stellan olemus muuttuu, ja katsojan sydän särkyy.

Viipyilevästi kuvattu elokuva on hyvin harkittu ja kaunis, ja hetkittäin se koituu myös sen ongelmaksi. Anoreksia on monisyinen, salakavala ja tuhoisa sairaus, joka tässä tässä jää hieman etäiseksi, kuin mystiseksi riivaajaksi joka ottaa Katjan hyvin nopeasti valtaansa. Syihin ei juuri paneuduta. Elokuvan tarkoitus ei toisaalta varmasti olekaan ollut kuvata itse sairautta, vaan sitä mitä se tekee jokaiselle jota se koskettaa.

 

Minulla itselläni on vain veljiä, ja olen usein ihmetellyt ja ihaillut läheisten ystävieni suhteita siskoihinsa. Siskosten väleissä tuntuu aina olevan läsnä jokin mystinen läheisyys, ymmärrys johon kuuluu yhtä lailla salaisuudet ja suukot sekä uhkailu ja pelottelu. Lenkenin elokuvan parasta antia onkin näiden kahden aikuisuutta lähestyvän tytön keskinäinen side, valtava rakkaus heidän välillään. Maailma, jonka lopulta vain he kaksi tuntevat.

Suosittelen katsomaan tämän, todella. Itse itkin oikeastaan alusta loppuun, surusta ja ilosta. Ja ehkä vähän myös siksi, että sydämessäni on ihan erityinen paikka pienille tytöille jotka etsivät paikkaansa maailmassa.

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

 

 

Rakastan joulua. 

Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

 

En ole koskaan ahdistunut lahjoista, siivouksista, leipomisista tai korteista.

Mikään, mikä liittyy jouluun, ei ahdista minua.

 

Joulukuu on minulle aika, jolloin ajattelen paljon läheisiäni, ja heitä joita kaipaan mutta jotka syystä tai toisesta jäävät arjen pyörityksessä taka-alalle. Minä soitan heille, lähetän viestin, kirjoitan kirjeen.

Minä muistan sinut, ajattelen sinua. Sen minä haluan heille kaikille näinä aikoina sanoa, ja sanonkin. Minusta se on joulu.

 

Jos minä näen jotain kaunista ja jollekin juuri sopivaa, minä ostan sen ja käärin pakettiin.

Seison tuntikausia korkean ja hyvin täyden hyllyni edessä ja valitsen kirjoja eteenpäin annettaviksi, rakkaille ja tuntemattomille.

Kenellekään ei ole pakko hankkia mitään mutta joskus jokaiselle löytyy jotain täydellistä. Valokuva, villasukat, kahvipannu, illallinen, muistikirja...

Etsimällä en etsi, en lapsille enkä aikuisille. Oikean tunnistaa kun se tulee kohdalle.

 

Tytön syntymästä asti olemme viettäneet joulun omassa kodissa, vähän vaihtelevalla mutta aina rakkaalla porukalla, ja se on tuonut näihin päiviin ihan erityisen lisän. Meille on muodostunut omia perinteitä, kuten joulusauna naapurissa asuvan veljen luona ja joulupäivän yöhön asti kestävä trvial pursuit-turnaus.

Punaisilla palloilla ja pienillä valoilla koristellun kuusen ja notkuvan pöydän ääressä tunnelma on yhdistelmä lapsuutemme jouluja ja omia ja lapsemme toiveita.

Rauhallista, äänekästä, nauravaista. Meidän näköistä.

 

Vuoden paras viikko on juuri nyt.

 

 

Share
Ladataan...

Pages