Ladataan...
sivulauseita

- mennä vikaan, olla sellainen jonka läpi tuuli käy, liikkua vähintään yhtä lailla epävarmuudesta, en tiedä, kuin varmuudesta, kaikkineen, ja antaa sen kaiken käyttää itseäni - tiedän, että osaan ja olen hyvä siinä. Etten ole mikään luomisen "ainesosa" vaan se, mistä luomisessa oikeastaan on kysymys. Kaikkea mahdollista voi oppia: tekniikkaa ja kirjallisia temppuja jne. Kun kirjottaa paljon, oppii kirjoittamaan, niin se on, mutta edelleenkään ei kirjoittamisella, tällä tekstillä - kuinka "hyvää" ja kunnollista ja hyvän näköistä se onkin - ole mitään tekemistä taiteellisen ilmaisun kanssa. En halua kirjoittaa romaanin kuvaa, haluan kirjoittaa romaanin. Tai kuten Nigger I ja II - runokirjojen kirjoittaja Michael Strunge on sanonut: En halua kirjoittaa valkoista kirjaa, en halua synnyttää timanttia.

Tässä on kysymys rehellisyydestä.

Niin. Tänään on taas yksi näistä päivistä. Kahdeksan tunnin unista huolimatta (tai juuri sen takia) pää on sumussa, mieli takkuinen, silmät sikkuralla. Koko matkan vihmoi märkää räntää kasvoja vasten, kahvi kylmeni, sukat kastuivat. Paleltaa ja ärsyttää.

En osaa kirjoittaa yhtään sanaa, en lausetta. Helvetti.

Joten teen kuten usein näinä päivinä. Kysyn viisaammalta. Katsokaas kun meillä on olemassa kirjasarja nimeltä Miten kirjani ovat syntyneet. Rakastan sitä. Sieltä voi lukea miten kirjoja tehdään. Osa viisi sisältää monta helmeä Anna-Leena Härkösestä Aulikki Oksaseen mutta kirkkaimpana on (kuten aina) Monika Fagerholm.

Tässä on kysymys rehellisyydestä.

Hyvä on. Ollaan sitten rehellisiä. Joskus minulla ei ole aavistustakaan siitä miten kirjoja kirjoitetaan; ei minulla ole yhtään kirjallista temppua, ei edes tekniikkaa. En edes halua kirjoittaa vaan haluan kaivautua peiton alle lukemaan toisten kirjoittamia kirjoja. En halua ajatella matkaa joka on vielä edessä, kuukausia ja ehkä vuosiakin, etsimistä ja muokkaamista, valintoja, valintoja, valintoja. 

Tiedän, paljon paljon paljon huonommin voisi asiat olla mutta joskus, hetkeksi, minä muserrun tämän työn alle. 

Enkä halua kirjoittaa kirjaani. Piste.

Haluan kuunnella Monikaa, tuota hurjaa, kaunista, hieman peikkomaista naista joka lumoaa minut joka ikinen kerta.

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän ajattelen, miten vähän kirjoittamisella on tekemistä sanojen kanssa. Esimerkiksi hienojen mielipiteiden muotoilemisen kanssa. Se tulee myöhemmin. Silloin tulee kieli, se tulee kuin tulva. Kieli, jonka on tultava sitä varten, mitä kirjoittaa. Juuri se kieli. Ja erilainen kieli jokaista kirjaa varten - joka ei oikeastaan ole kirja, vaan maailma, monia ulottuvuuksia, monenlaista aikaa yhdellä kertaa.

No jopas helpotti. Ei minun tarvitsekaan kirjoittaa kirjaa, ainoastaan maailma.

Totta puhuen, tuo oli tarkoitettu sarkastiseksi kommentiksi, mutta kun jäin sitä miettimään niin tottahan se on. Minä kirjoitan sieltä mitä olen, mistä tulen. Sanat ovat vain sanoja. Ja vaikka vasta viime viikolla vaadinkin turhan mystiikan karsimista kirjoittamisesta niin onneksi, onneksi sitä on myös vähän vaalittava, sitä sen tärkeintä osaa, intuitiota. Vaistoa joka kumpuaa vastanpohjasta, sydämestä. Se lymyää siellä nytkin, tunnen sen.

Ja hyvä niin; Monikakin voi auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. 

On itse mentävä eteenpäin, uskottava, tehtävä töitä.

Hieman ristiriitainen kenties tämä teksti. Olkoon. Niin on tämä päiväkin. 

Älä katsele kenenkään toisen silmin vaan näe itse. Ja kirjoita sitten kuin pieni eläin.

Näin haluan ajatella.

Share

Ladataan...
sivulauseita

Joskus minun on vaikea uskoa, muistaa, että on ollut aika jolloin olen voinut halutessani käyttää kokonaisen (vapaa)päivän kirjaa lukien. Siis aamusta iltaan. Välissä saatoin syödä jotain, ehkä, useimmiten en. Luin vain. Eikä siitä ole kuin muutama vuosi.

(Jos sinulla on siihen mahdollisuus, tartu siihen, heti.)

Eilen pieni jätti päiväunet ensimmäistä kertaa elämässään väliin mutta minä päätin toisin ja jäin peiton alle, kuuntelin kahden palapelipuuhastelua olohuoneessa, suljin oven, esitin nukkuvaa ja luin kirjaa. En voinut, en halunnut lopettaa. Koska se lukeminen, ja koska se kirja.

Suuri, tärkeä, sellainen joka särkee sydämen ja korjaa sen myös.

 

Tällä kertaa haluan kertoa myös sen että kirjan kirjoittaja on ystäväni enkä oikein voi, enkä haluakaan, kirjoittaa siitä varsinaista arviota. Haluan vain kertoa miten hieno se on.

Miten se avaa näkymiä ja maisemia, uskaltaa kysyä silloinkin kun vastauksia ei ole.

Piirtää maailman joka on julma, koska se on, mutta ei toivoton, koska se ei ole. Kerii auki perheen jossa kaikki on aivan hyvin ja jokainen aivan yksin.

Jossa perheestä, yksiköstä, tulee maailman kuva. Jossa teolla, kosketuksella, ajatuksella ja sanalla on merkitys, arvo. Jossa kova ja pehmeä kulkevat ihan lähellä toisiaan.

Kuuntele siis.

Myös minä yritän keskittyä toimintaan. Yritän tehdä kaiken niin hyvin kuin osaan, koska merkitystä on vain sillä, mitä voin saada aikaan. Kyyneleeni tai painajaiseni eivät auta ketään. Tuskani on etuoikeutetun ihmisen ahdistusta. Pienen vähemmistön, joka on tottunut siihen että unelmat voivat toteutua ja niitä voi toteuttaa, ja jos se ei onnistu, voi vaatia parempaa. Vähemmistön, joka voi sanoa "kaikki on itsestä kiinni" tai "hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita" ilman minkäänlaista ironiaa ja joka menetettää kykynsä toimia jouduttuaan tilanteeseen, jossa tapahtuu jatkuvasti pahoja asioita eikä juuri mikään ole itsestä kiinni.

Ja näin.

Levitin viltin yönkostealle kalliolle ja istuimme sen päälle vierekkäin. Aslak käpertyi kainalooni pieneksi keräksi, tunsin hänen olkapäidensä luut villapaidan alta ja haistoin pörröisestä tukasta unen ja nuotion tuoksun. Teimme letuista rullia ja söimme ne sormin, kuuntelimme merta ja heinäsirkkojen siritystä, jonka Aslak kuuli paljon kirkkaampana kuin minä.

 

Ja vaikka minua vähän itkettää yhä olen kovin onnellinen tällaisista kirjoista, ja kirjailijoista. Että heidän kaltaisiaan on; pieniä suuria, sellaisia jotka yhtä aikaa tuntuvat kantavan koko maailmaa harteillaan ja silti tuovat siihen loputtomasti lempeyttä, iloa, valoa. Jotka välittävät, huolehtivat, kuuntelevat ja näkevät. Aivan varmasti äänestävät, tekevät valintoja ja kantavat. 

Koska Toivo on keskeinen osa ihmisyyttä. Jos menetämme toivon paremmasta huomisesta, mitä meille jää?

Elina, olet suurenmoinen.

 

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Perjantait ovat meidän päiviämme, sinun ja minun.

Herätät minut kun huone alkaa muuttua valoisaksi, painat nenäsi kaulaani vasten.

On kahvia, puuroa, maitoa, hedelmiä ja unisia silmiä. 

Lähdemme hieman haukotellen kiukutellen nauraen puistoon.

Nostan sinut keinuun. Käteni antavat sinulle vauhtia mutta mieleni harhailee töissä. Olen toissapäivänä jättänyt käsikirjoitukseni ensimmäisen, hyvin keskeneräisen version luettavaksi. En ole koskaan elämässäni näyttänyt tekstiäni näin varhaisessa vaiheessa. Se tuntuu sydämessä, vatsassa ja varpaissa.

Mitä sinä mietit, kysyt.

Töitä, vastaan.

Mutta tänäänhän on vapaapäivä, sanot hieman ärtyneenä.

Totta. Mutta puhelin piippaa ja kustannustoimittajalta tulee viesti. On pakko lukea. Hymyilen, ja sinäkin olet taas tyytyväinen.

Tuuli on kylmä, lähdemme kotiin.

Myöhemmin laitan sinut päiväunille. Odotan että nukahdat ja suljen oven, kömmin sitten itsekin viltin alle.

Minä lepään kun minun lapseni lepää. Niin on aina ollut. 

Iltapäivällä lähdemme kummitätisi luo Hakaniemeen. Menemme raitiovaunulla, rakastat niitä mahdollisesti vielä enemmän kuin keinumista.

Sinä katselet ikkunasta ulos, kysyt kirkkaalla äänellä tuhat kysymystä. Onko tuolla miehellä vauva mahassa, miksi tuolla tädillä on noin outo hattu, kenelle tuo tyttö soittaa, minne tuo toinen tyttö juoksee, mikä tuon sedän nimi on, mitä, mitä, mitä, miksi, minne, milloin, mitä.

Vastaan kun tiedän vastauksen, aika usein sanon etten tiedä. Ajatukset ovat taas töissä, en saa mielestäni erästä saarta, sinne saapuvaa venettä, kuka sitä ohjaa ja miksi. Mitä, miksi, kuka.

Olet onnellinen kummitätisi sylissä. Olen tuntenut hänet vauvasta saakka, olemme jakaneet yhdessä kaiken kauniin, surullisen, kipeän ja iloisen, kaksi elämää tähän saakka, ja yhä siinä on jotain ihmeellistä, että toinen meistä on nyt äiti, että sinä pyörit ja tohiset välissämme, kummankin syliin kiiveten. Rakastan sinua ja häntä kaikella mitä olen.

Illalla katson sinua kun nukut. Suu mutrussa, hiukset pörrössä. Rutistat pupua rintaasi vasten, päästät pieniä ynähdyksiä. Onneksi, onneksi tulit ja olet.

Luen uudestaan kustannustoimittajalta tulleen viestin. Sen into tarttuu minuun ja muuttuu iloksi.

Valvon vielä hetken, annan illan taittua rauhassa yöksi.

Share
Ladataan...

Pages