Ladataan...
sivulauseita

Sinä kesänä olen raskaana ja makaan lämpimillä kallioilla, maapallovatsani kohoaa kohti aurinkoa. Mietin kuuleeko vauva aaltojen loiskeen, kuulostaako se yhtään samalta kuin se vesi siellä hämärässä missä hän kelluu. 

Tuntuu yksinäiseltä ja rakastetulta yhtä aikaa.

Silitän pinkeää mahaa ja kuiskin salaisuuksia tuuleen ja ihon alle. Päivä päivältä minua pelottaa vähemmän.

 

Kymmenen kuukautta myöhemmin tulee tytön ensimmäinen kesä.

Yöt ovat valoisia, katkonaisia ja itkuisia, ulkona leijuvat pehmeinä lämpimät illat ja yöt, jotka uskon menettäneeni lopullisesti. Paljon on hyvää ja kevyttäkin mutta olen väsynyt eikä minuun jää erityisiä jälkiä, ei muistoja. Joitain kauniita välähdyksiä, valokuvia selatessa ne sentään tunnistan, hymyilen.

Sitten toinen kesä, ja tämä tuntuu jo oikealta. On unta, reissuja ja marjoja. Ensimmäinen Sodankylä, ensimmäinen uimapuku, ensimmäiset helteet rannalla. Epätodellisia hetkiä kun toisella kädellä rakennan hiekkalinnaa ja toisella kirjoitan tekstiviestinä viimeisiä korjauksia painoon menevään kirjaan. 

Elokuun aamu kun katselemme tytön kanssa kirjaa, hän kiipeää syliini ja suukottaa, kuin tietäisi mistä on kysymys. 

Äiti piirsi kirjan, minä luen.

 

Ja nyt tämä tässä, tämä lempeä kesä. Ei ihmeellinen, ei täydellinen, mutta monin tavoin niin hyvä. Sellainen jonka muistan, joka on helppo muistaa. 

Tuo kaunis, ilmeikäs, välkkyvä lapsi. Puhetta, naurua, laulua, tanssia, kiukkua. Minne tahansa hän menee, minä kuulen hänet.

Täällä saaressa minä olen saanut hetkittäin avata tietokoneen, kirjoitella, selata muistikrjaa. Toiset ohittavat minut, antavat rauhan koska sitä minä kaipaan, aina, yksinoloa, mutta minne tahansa hän meneekin, minä kuulen hänet.

Ja sitten, ihan hiljaista, ihan hetken. He istuvat laiturilla, nojaavat toisiinsa, harjoittelevat onkimista. Aurinko kultaa veden, mikä ihana ihana hiljaisuus, he ovat matkan päässä mutta minäkin olen tässä, ihan lähellä.

 

Kaikki nämä kesät. Jo kolme, vasta kolme. 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

Pahin myrsky väistyi saaren yltä yön aikana, mutta ei muualta. Hyvä niin.

Hetken jo pelkäsin ettei kukaan oikeasti sano mitään mutta onneksi pelko oli turha.

Tummien pilvien raosta pilkistää valoa, ohuina siivuina, mutta kuitenkin.

 

Monen ajatuksen ja kommentin lukeminen tämän Immos-kohun tiimoilta synnyttää surua ja epätoivoa.

Mikä on tämä maailma missä me kaikki elämme? Koska niin se on. Me olemme kaikki täällä. Meillä kaikilla on oikeus olla täällä. Ei se ole mikään mielipideasia. Se on totta.

 

Minä seison täällä tyrskyävän meren rannalla, onnellisena siitä että olen irti mantereesta, kaukana niin paljosta, mutta jos olisin kaupungissa huomenna minä seisoisin Kansalaistorilla kello viisi. Huutaisin, halaisin, kuuntelisin ja vaatisin.

Ja ei, en väitä että minulla olisi täydellisiä vastauksia tai ehdotuksia. Että tietäisin mihin suuntaan tässä maailmassa jossa vallitsee jatkuva epävarmuus, kaaos, epätasa-arvo ja kamppailu arkipäivien, talouden, sotien ja kriisien varjossa pitäisi kulkea.

Harva, jos kukaan meistä tietää.

Mutta sen minä tiedän, että erilaisuus on rikkautta. Että mitä enemmän me joudumme kohtaamaan toisia ihmisiä, sen enemmän me opimme itsestämme. Että jokaisella ihmisellä ja kansalla on oma historia, kulttuuri ja arvo. Ettei ole olemassa mitään yhtä Suomea, yhtä suomalaista kulttuuria, ei ole koskaan ollut. Että täällä on, on aina ollut ja tulee aina olemaan ihmisiä (ihmisiä!!!!), joilla on kaikin tavoin erilainen syntyperä, tausta ja kulttuuri, ja sitä tulee arvostaa. Ei väheksyä, ei lytätä, ei tuomita.

On täysin turha vedota yksittäisiin uutisiin ja tapauksiin, turha tuomita yksittäistä uskontoa, turha vaatia menneitä aikoja takaisin. Turha uhkailla ja halveksia. Turha puhua kulttuurin arvostamisesta jos ei vaivaudu edes kirjoittamaan koko sanaa oikein. Turha puhua Isiksestä ja monikulttuurisuudesta yhtä aikaa kun kyse on nimenomaan monokulttuurista, yhden arvon ja totuuden kunnioittamisesta. Turha puhua jos ei perustele. 

Niin täysin turha puhua että rasismia ei ole. Turha kuvitella tietävänsä mitä joku toinen kokee tai ajattelee.

Turha sanoa kenellekään että mene takaisin sinne mistä tulitkin koska me emme koskaan voi tietää mistä ja miksi se toinen on tänne tullut.

Turha pelätä sitä mitä ei tunne tai mistä ei tiedä.

Aina voi kysyä, ottaa selvää, keskustella. Aina.

 

Mitä enemmän vihaa, sitä enemmän ahdinkoa ja tuhoa. 

Mitä enemmän rakkautta ja hyväksyntää, sitä enemmän iloa, mahdollisuuksia ja tulevaisuutta.

 

Share
Ladataan...

Pages