Ladataan...
sivulauseita

 

 

 

Myönnän, käyn katsomassa kotimaisia elokuvia todella, todella harvoin. Viime vuonna näin Kätilön, ja sitä ennen varmaan Pahan perheen. Sodankylän elokuvajuhlilla kävin katsomassa Henkesi edestä mutta oikeastaan vain koska se meni sopivaan aikaan. (Häiriötekijä kyllä kiinnostaa ja aion sen pian katsoa.)

Mutta, lupaan ja vannon, että jos Suomessa tehtäisiin enemmän sellaisia elokuvia kuin Aleksi Salmenperän ohjaama Jättiläinen muuttaisin tapani välittömästi. 

Talvivaaran kaivoksen vaiheita totuudenmukaisesti, ja myös fiktion keinoja käyttäen, kuvaava elokuva on intensiivinen, vangitseva jopa, ja hienosti rytmitetty ja rakennettu. Lisäksi sen näyttelijäntyö on erinomaista, ja alan pitää varmana sitä mitä olen uumoillut jo pitkän aikaa, että Jani Volanen on suomen paras näyttelijä.

Olen aidosti lähes riemuissani siitä, että tämä elokuva on tehty. Enkä vain sen tärkeyden, ajankohtaisuuden ja kiinnostavan yhteiskuntakritiikin takia, vaan ihan sen tiedon, että kyllä täälläkin osataan tehdä todella hienoa elokuvaa.

 

(Olenko yksin kokemusteni kanssa, vai oletteko nähneet jotain hienoja kotimaisia elokuvia viime vuosina?)

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

Jos minun elämäni on aina ja ikuisesti tällaista, muistamista ja kuvittelemista, en välttämättä jaksa elää sitä loppuun. Suloinen myrkky, huumeruisku, tikari, niin kevytmielisesti minä turmelin itseni, ja niin minusta tuli tällainen, jumalauta, tällainen: yö Espoossa, tavallinen keskiluokkainen yö, ja siitä huolimatta minä melkein vapisen.

 

 

 

Juha Itkosen vuonna 2005 ilmestynyt toinen romaani Anna minun rakastaa enemmän on romaani rakkaudesta ja musiikista, musiikista rakkautena. 

Se on Suvi Vaahteran, Summer Maplen, tarina. Se on hänen entisen poikaystävänsä Antti Salokosken ja hänen äitinsä Leena Vaahteran tarina.

Se on tarina unelmista jotka eivät toteudu ja unelmista jotka toteutuvat, ja tarina niiden hinnasta.

Se on tarina, jossa Itkosen kieli on parhaimmillaan kuin musiikkia, rikottua mutta rytmikästä, taiten pilkutettua ja kauniisti soljuvaa.

Kiihkeä, surumielinen ja vahva romaani.

 

Lukukokemukseeni liittyi kaksi itselleni erityistä ja kiehtovaa asiaa. 

Ensimmäinen on se, että minä luin tämän kirjan toistamiseen sitä varten että sille ilmestyy huhtikuussa jatko-osa Palatkaa perhoset, enkä muista milloin viimeksi olisin lukenut kotimaisen romaanin jatko-osan. Kuullessani Perhosista huomasin etten muistanut ensimmäisestä mitään, vain sen että se teki minuun aikoinaan vaikutuksen (joskaan ei niin suurta kuin Itkosen loistava esikoinen Myöhempien aikojen pyhiä).

No, tartuin kirjaan ja luin sen muutamassa päivässä. Ja hah, se olikin aivan mahtava! Kun tokenin hämmennyksestäni joka syntyi siitä etten tosiaan muistanut tarinasta yhtään mitään ja silti tunsin vahvasti että luin jotain ihan toista kirjaa kuin vuonna 2005, ymmärsin että minä olin ihan toinen silloin. Olin 23-vuotias kirjallisuudenopiskelija joka haaveili matkoista ja kirjoittamisesta, joka ei halunnut lapsia mutta halusi asua Tavastialla.

Silloin kirjasta puski läpi musiikki ja levottomuus, ääni ja vimma, ensirakkaus ja särkynyt sydän.

Nyt siitä nousi esiin vanhempien ja lasten suhde, nuoruuden päättyminen, unelmien ja arjen yhteentörmäys sekä kiihkeä tarve ymmärtää oman tarinan juuret; mistä olemme tulossa ja minne menossa.

Tämänkaltainen, toisen kerran lukukokemus suhteutettuna ensimmäiseen, on hurjan kiinnostava.

 

Ja sepä liittyykin myös siihen toiseen asiaan. Luettuani romaanin aloin miettiä mitä kirjoja ylipäätään olen koskaan lukenut kahteen kertaan.

Noin tunnin pähkäilyn jälkeen tulin siihen tulokseen että kaksi: Michael Cunninghamin Tunnit (kaksi kertaa suomeksi ja kerran englanniksi) ja Kjell Westön Leijat Helsingin yllä (kaksi kertaa suomeksi ja kerran ruotsiksi pro-seminaaria varten). Olen toki lukenut runoja ja novelleja moneen kertaan, mutta en niitäkään kokonaisina kokoelmina.

Tiedän kuitenkin että monella on taipumus lukea suosikkikirjojaan uudestaan ja uudestaan, ja siksipä järjestänkin kyselyn joka on samalla myös arvonta:

 

Kerro minkä kirjan olet lukenut kahteen tai useampaan kertaan ja miksi, niin voit voittaa itsellesi otavalta saamani helmen: Anna minun rakastaa enemmän - pokkarin, jossa on mukana jatko-osan ensimmäinen luku!
 
 

Kommenttilaatikko käyttöön, aikaa on 4.2. asti!

 

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

Sen piti olla ihan tavallinen torstai mutta.

Vastasin puhelimeen ja vain muutamassa minuutissa kahden vuoden työ keikahti ihan toiseen asentoon.

Ensin ahdisti, sitten itketti. Pelotti etten pysty, etten osaa, etten tiedä miten.

Mutta sitten aloin ymmärtää että miksi, ja tunsin miten jotain alkoi tapahtua.

Tuli ilta, ja siitäkin ihan toisenlainen kuin suunniteltu.

Tuli viikonloppu, ja minä kuljin vaikka missä mutta oikeasti olin jossain ihan toisaalla, mieleni sopukoissa, piilossa, etsimässä.

 

 

Tämä kummallinen, ihana, kauhea, aaltoileva työ.

Siitä on jo kahdeksan vuotta kun ensimmäisen kerran uskalsin ajatella että ehkä, ehkä tämä tosiaan on totta, jos ei ihan vielä niin pian, tarinani saa kannet suojakseen, se löytää muodon ja lukijan, ehkä toisen ja kolmannenkin.

Kahdeksan vuotta ja joka päivä minä tiedän vähän enemmän, ja vähemmän. Se yllättää, tönäisee sijoiltaan, luo epävarmuutta ja itsevarmuutta, muistuttaa siitä ettei ikinä voi tietää mitä kulman takana odottaa.

Tätä tarinaa on kohta kaksi vuotta takana ja taas minä olen alussa. En samalla tavalla kuin silloin toukokuussa 2014 kun ensimmäisen lause ilmestyi paperille ja minä tiesin että taas on mentävä, mutta alussa silti.

Jos osaisin minä kertoisin miten jännittävää tämä on, miten kiehtovaa nähdä jokin niin tuttu, kaksi vuotta hiottu ja rakennettu, ihan uudessa valossa. Miten pelottavaa. Miten hurjaa on huomata mielen asettuvan uuteen asentoon, vetävän sanoja kohti jotain uutta.

Levottomasti, päättäväisesti minä olen olemassa, ja kirjoitan.

 

 

Share
Ladataan...

Pages