Ladataan...
sivulauseita

 

Ulkona taivas on pilvinen ja kirkas, tunnit vanuvat ylitseni, flunssa valtaa kodin niin kuin koko kaupungin, kietoudun harmaaseen villatakkiin ja lapsen lilaan vilttiin kuin turvariepuun. Syön paahtoleipiä ja juon teetä. Yritän nukkua. Valitan. Nukun.

Mutta kuume ei nouse niin kuin ei koskaan, ei minulla, joten en nuku niin paljon kuin haluaisin ja olen muutenkin maailman huonoin sairastamaan, kalpea ärtyisä raahustaja. Lopulta kaikki voittavat ja jään yksin kotiin. Kokonainen vuorokausi yksin kotona. Muutan sohvalle ja katson elokuvia.

Tätä oli sairastaminen joskus ennen, siinä edellisessä elämässä, kaksi, kolme, viisi päivää elokuvia, kuumaa mehua ja unta, ei kenenkään hakemisia ja viemisiä, ei ruokarytmiä, ei leikkimistä, ei nukuttamista, ei kuudelta aamulla alkavaa kyselytuntia. 

Se elämä. Yhä minun ja silti jo mennyt. Sitä minä ajattelin kun katsoin John Curranin ohjaaman elokuvan We dont live here anymore

Elokuvaa rakkaudesta, valheista, perheistä ja ystävistä. Sanojen ja tekojen välisestä suhteesta ja tyhjästä tilasta niiden välillä.

 

 

Katsoin, ja muistin sen kivun kun vihasin ja rakastin yhtä aikaa niin paljon että kuulostin eläimeltä, kun halusin selittää, kiemurrella, rikkoa ja huutaa mutta vain lakosin lattialle sikiöasentoon.

Muistin hetket kun katsoin toista huoneen poikki sydän räjähtämäisillään, hetket kun lähdin.

Hullaantumisen, vieraantumisen, kaipauksen, pelon.

 

 

Yöt, viikot, kuukaudet kun jokaikinen asia oli yhtäkkiä väärällä paikalla, vinossa, poissa, sumussa, vain koska itse niin halusin. Kun halusin niin kovasti tietää mitä tehdä, mitä valita, mitä sanoa, mutta kaikki oli pelkkää sotkua ja solmua enkä valinnut mitään ja se vasta kaiken sotkikin. Kun itkin, aina vain, itkin niin paljon että se oli jo melkein naurettavaa. Melkein.

Hetken kun ymmärsin etten tiedä kuka olen.

Hetken kun ymmärsin etten keksi vastausta yksin.

Hetken kun lopulta ymmärsin missä minun kotini on.

 

Ehkä se silloin muuttui, se elämä.

 

Ja ajattelin minä tätäkin elämää. Lapsen katsetta joka näkee niin paljon enemmän kuin ikinä tulen ymmärtämään. Rakkautta joka kumpuaa jostain joka on aina ollut, selkäytimestä, sielusta. Vanhemmuutta. Vastuuta. Valtavaa halua tarjota lapselle koti, turva ja maailma. Riemua jota hänen pelkkä olemassaolonsa luo.

Ajattelin suhteita, muistoja, ystäviä, miehiä.

Kesäöitä, käsiä ja kuulaassa valossa kylpeviä parvekkeita.

Mark Ruffaloa. Ajattelen aina usein silloin tällöin Mark Ruffaloa

 

Ilta kääntyi yöksi.

Hiljaisuus nurkissa, muistot niin lähellä, hulluja unia kaikista elämistä.

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

Mietin jotain korrektia aloitusta tähän mutta päässä takovan flunssan vuoksi en jaksa (varsinkaan kun asianomaiset itsekin ovat tässä aika kaukana korrektista):

PERUSSUOMALAISTEN NUORET JA SEBASTIAN TYNKKYNEN: MITÄ HELVETTIÄ?

Perussuomalaiset nuoret aloittivat tänään #tyttö_poika-nimisen kampanjan, joka ajaa biologisen sukupuolen asiaa. Eli tyttö on tyttö ja poika on poika. Ihan yksinkertaista. Piste. Ja jos jostain kummajaisesta nyt sitten sattuisi tuntumaan ihan toiselta niin se on semmoista höpöhöpöä, kuvittelua vaan. Tyttö on tyttö ja poika on poika. Piste.

Heillä on tälle toiminnalleen toki varsin jalo tavoite.

Perussuomalaisten nuorten mielestä näiden sukupuolten kyseenalaistaminen hämmentää nuoria, ja järjestö kehottaa kasvattajia ja vanhempia olemaan laittamatta lapsiaan tällaisten ”trendivirtausten” kokeiksi.

 

TULIKO KERTAAKAAN MIELEEN ETTÄ NIMENOMAAN TÄMÄNKALTAINEN ULKOPUOLELTA TAPAHTUVA MIKÄ TAHANSA MÄÄRITTELY ON SE MIKÄ HÄMMENTÄÄ JA AHDISTAA??? ETTÄ JOKU SEBASTIAN TYNKKYNEN MÄÄRITTÄÄ JONKUN TOISEN SUKUPUOLI-IDENTITEETIN?? ETTÄ OMAN SUKUPUOLEN POHTIMINEN, TUTKIMINEN JA HENKILÖKOHTAINEN MÄÄRITTÄMÄINEN LEIMATAAN TRENDIVIRTAUKSEKSI?

 

En kestä. Yhtään. 

 

Ja tämä kaikki siksi että sukupuoli on puhdasta biolgiaa, ei muuta. ”Jos sitä aletaan määritellä sen mukaan, mitä me ajatellaan, niin sitten on kyllä vain taivas rajana.”

 

MITÄ SITTEN? MITÄ SITTEN JOS ON TAIVAS RAJANA? MITEN SE SINUA SEBASTIAN TYNKKYNEN HÄIRITSEE?

 

En tajua. En vaan tajua. Ihanko oikeasti on tarpeen nostaa tällaisia juttuja ja kampanjoita esille? Määritellä toisia ihmisiä, heidän yksityisiä ja intiimejä tuntemuksiaan, määritellä sitä mikä on normaalia ja mikä ei, mikä kuvittelua ja mikä totta? 

Puhumattakaan intersukupuolisista ihmisistä joiden sukupuoli on epäselvä, joita tämä asia koskettaa Tynkkysen niin kovasti rakastaman biologiankin osalta. Jotka oikeasti elävät tämän asian kanssa joka päivä. Elävät, eivät kuvittele elävänsä.

Perussuomalaiset nuoret, ihan oikeasti, järki käteen.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
sivulauseita

 

En haluaisi kirjoittaa tästä koska jotenkin tämä on aihe josta ei kai pitäisi kirjoittaa tai ainakaan valittaa mutta turhautumiseni määrä sumentaa järjen.

 

Tämän päivän kirje mukaanluettuna olen nyt saanut kahdeksan kielteistä apurahapäätöstä putkeen.

Joskus keväällä, noin vuosi sitten, sain kaksi myönteistä joilla elin juuri ja juuri vuoden loppuun, eli reilulla 1000 eurolla kuussa.

Julkaisin romaanin elokuussa 2011, synnytin lapsen syyskuussa 2012, julkaisin toisen romaanin elokuussa 2014 ja julkaisen kolmannen elokuussa 2016. 

Jokainen kirjani on saanut hyvät arviot (ja lapsenikin on toki mitä mainioin) ja ne ovat myyneet suomalaisten kirjojen myyntilukuihin nähden ihan hyvin.

Kirjoitan, siis teen töitä neljänä-viitenä päivänä viikossa. Kirjoitan, siis teen töitä, aina kun mahdollista.

Olen saanut useamman apurahan juuri tätä kirjaa varten, tehnyt juuri sen mitä varten apuraha on myönnetty, kirjoittanut tätä kirjaa, ja nyt loppusuoralla ja jo vähän sitä ennenkin, ei mitään, ei kiitos, emme ole enää kiinnostuneita tukemaan.

 

En osaa edes kuvailla kuinka raivostuttavaa tämä on. 

Tehdä töitä, tehdä hyvää ja mielestäni tärkeää työtä, ja elää vuodesta toiseen köyhyysrajan alapuolella.

 

Ja kyllä, tiedän että tämän ammatin valitseminen ja harjoittaminen maassa jossa markkinat ovat todella pienet, on lähes hulluutta.

Ja kyllä, tiedän että on satoja kirjailijoita ja taitelijoita jotka kamppailevat saman asian kanssa.

Ja kyllä, olen tehnyt muitakin töitä tässä kaiken ohella.

Ja ei, en kuvittele että olisin jotenkin parempi ehdokas saamaan apurahan kuin se toinen tai kolmas tai tuhanneskaan.

Mutta pää räjähtää. 

Tuntuu siltä kuin saisin kerran kuussa potkut. Kahdeksan kertaa peräkkäin.

 

Mutta.

On luotettava tulevaan, tehtävä enemmän töitä, tehtävä paremmin.

Kerättävä itsensä ja aloitettava jälleen kerran alusta. 

Pää pystyssä, silmät auki, selkä suorana.

 

 

Koska silti minä uskon siihen mitä teen. Kustantajani uskoo siihen. Aika monet lukijatkin uskovat. 

Uskon, että kirjallisuudella ja kaikella taiteella on yhteiskunnassa suurempikin painoarvo kuin vain se jota mitataan myyntiluvuilla, että yhteiskunta tarvitsee rohkeaa, erilaista, innostunutta, uutta, perinteistä, vahvaa, monikulttuurista, villiä, koskettavaa, hauskaa ja älykästä taidetta, yhteiskunta tarvitsee taiteilijoiden ääniä tullakseen paremmaksi, vahvemmaksi ja rikkaammaksi, tarvitsee sitä heijastumapintaa jonka vain taide luo, ja siksi en häpeä apurahajärjestelmän käyttämistä, enkä varmasti häpeä sanoa että tässä maassa tuetaan kaikkea taidetta ja kulttuuria kaikin tavoin liian vähän, ei vain minua, hah.

Uskon että taiteella on merkitys, myös minun sanoillani.

Yritän keskittyä siihen mutta välillä tämä on vaan niin helvetin masentavaa.

 

 

Share
Ladataan...

Pages