Ladataan...
Sivuseikkailu

Hei vaan hei!

Luulen aika vahvasti, että Sivuseikkailun aika on päättynyt. Tämä on ollut kivaa ja Lily on ollut tyylikäs ja hieno alusta. Uudistuksen jälkeen en vain oikein ole enää osannut nähdä itseäni Lilyn sisällöntuottajana. En osaa ottaa asukuvia eikä mulla ole vauvaa. Blogitekstien laatimiseen menee myös kamalasti aikaa! Että propsit teille jotka jaksatte. Seurailen varmasti joitakin Lilyn blogeja jatkossakin. 

Olen jo kauan aikaa ajatellut että haluaisin ehkä tehdä blogia joka hyödyttäisi minua jotenkin myös opintojeni ja ammatillisen kehittymisen kannalta. Semmoinen blogi on jo toisaalla olemassa, ehkä myöhemmin linkkiä kun tulee lisää matskuakin. 

En ajatellut poistaa Sivuseikkailua ainakaan vielä, koska onhan se ihan hauska pieni arkisto (jota varmasti tulee ikävä, nyyh). Katsotaan myöhemmin. Mutta ajattelin kuitenkin nyt katkaista tämän kuukauden radiohiljaisuuden ilmoittamalla, että lisää postauksia ei ainakaan toistaiseksi taida Sivuseikkailuun olla tulossa (huomatkaa CMX:mäinen muotoilu joka jättää tilaa mielipiteen muuttamiselle).

Kiitos teille jotka luitte ja kommentoitte. Nähdään muissa merkeissä!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Joskus mietin, että onkohan elämä kolmekymppisenä naisena hankalampaa kuin elämä...no, jonain muuna. Vai tuntuukohan elämä kolmekymppisestä naisesta vain hankalammalta. 

Voisin melkein sanoa, että suurin osa lähimmistä ystävistäni on käynyt terapiassa ja syönyt mielialalääkkeitä. Suurin osa lähimmistä ystävistäni on kolmikymppisiä tai vähän nuorempia naisia. Jos nämä nyt mitään indikaattoreita ovat. Minusta vähän ovat.

Joskus tuntuu, että odotuksia ja vaatimuksia on tämän ikäiselle niin kauheasti. Mutta kuka sen riman muka niin korkealle asettaa? 

Entä jos kaikkea ei tarvitsekaan saada. Entä jos elämäni onkin hyvä ja kokonainen vaikken koskaan lähtenyt kiertämään Intiaa. Entä jos olenkin hyvä ihminen vaikka jätin koulun kesken. Jospa olenkin hyvä vaikka en saanut lapsia. Mennyt naimisiin. Tehnyt väitöskirjaa. Ottanut asuntolainaa. Juossut maratonia. Hankinnut merenrantamökkiä. Uraa.

Istun tässä. Koira siivoaa lattialle tippuneita sipsejä suuhunsa. En ole viime aikoina jaksanut suunnitella elämää. Nukun milloin huvittaa, kukaan ei vaadi minulta mitään. Voin syödä lounaaksi sipsejä jos huvittaa. Ehkä tällainenkin elämä onkin juuri hyvä. Kokonainen.  

That I would be good!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Olen aiemminkin vuodattanut siitä että pidän vaatteista mutta tunnen niiden ostamisesta jatkuvaa huonoa omatuntoa. Noin muotibloggareihin verrattuna kulutukseni on varmaan melko säälittävällä tahi maltillisella tasolla. Itseäni kuitenkin närästää se että sorrun toisinaan yhä todella typeriin heräteostoksiin jotka jäävät pölyttymään kaappiin. Olen se tyyppi jolla on kamalasti vaatteita mutta ei koskaan mitään päällepantavaa.

Niinpä koostinkin nyt tämän blogimerkinnän jota olen jo kauan miettinyt. Siinä käyn vähän läpi vaatekaappini sisältöä - en muotimielessä (koska muotini on jämähtänyt ehkä johonkin vuoteen 2005), vaan kestävyys- ja lempivaatemielessä. Halusin tutkiskella sitä mikä tekee juuri minulle vaatteen sellaiseksi, että siitä tulee kestosuosikki jonka kuluttaa puhki, ja mikä taas kannattaisi jättää kauppaan. Nämä seikat mielessä voi sitten itsekin seuraavan kerran miettiä kannattaako jokin vaate hankkia vaiko ei.

Tämä postaus on hirvittävän jännittävä koska en ole koskaan paljastanut tässä blogissa mitään näin henkilökohtaista! Apua! Tämän jälkeen tiedätte minusta kaiken ja voitte tunnistaa minut kadulla! 

Tapaukset yksi ja kaksi. No niin.

Aloitetaan siitä, että tuotteen laatu ei näemmä merkitse minulle loppujen lopuksi juuri mitään, ihan sama mitä ituhippipäissäni väitän. Vasemmalla puolella näette Lindexin parkatakin vuosimallia 2010. Siinä on irrotettava vuori ja tekoturkisreunus, takki on siis sekä talvi-, syys- että kevätkäyttöinen. Se onkin läpi vuoden koiranulkoilutustakkini, kauppaanmenotakkini, kouluunmenotakkini. Rakastan tuota takkia! Ja: Takki on laadultaan varmaankin paskin mitä olen koskaan omistanut. Reklamoin siitä ensimmäisen kerran noin viikon kuluttua ostosta kun vetoketju hajosi. Olisin halunnut tilalle samanlaisen takin mutta niitä ei enää ollut. Kieltäydyin luopumasta takistani koska se oli muuten täydellinen. Sain Lindexiltä muistaakseni jonkun pienen hyvityksen ja ompelija vaihtoi vetoketjun.

Seuraavaksi alkoi hajota neppareita ympäröivä kangas, neppareiden ympärille ilmestyi pieniä reikiä. Noh, ihan sama. Sitten purkautuivat hihansuut. Mutta minähän käytän sitä niin paljon...noin parin vuoden kuluttua ostamisesta takki oli aivan järkyttävän näköinen. Ärsytti se miten voin sortua tällaiseen paskalaatuun ja samalla kuitenkin mietin kuinka enää pelastaisin ihanan takkini. Lopulta heitin sen koneeseen ja perään pussillisen mustaa väriainetta ja kas, siitähän tuli vielä miltei yhteiskuntakelpoinen! Onhan Liam Gallagherkin tavallaan ihan tyylikäs vastaavissa rutjuissaan, miksen minäkin.

Toisessa kuvassa Seppälän puuvillalegginssit. Noiden housujen oston jälkeen ei ole mennyt varmasti yhtään viikkoa ettenkö olisi käyttänyt noita vähintään sata kertaa. Ne ovat jo melko kulahtaneet ja vitsikkäät, mutta jostain syystä istuvat päälleni täydellisesti. Tähän mennessä olen ulkoiluttanyt leggareita mm. ensi-illassa, pikkujouluissa, lenkillä, kyläpaikassa nukkuessa, koulussa.

Ulkoilu- ja urheiluvaatteet. Käytän niitä joka päivä monta kertaa jollen hikilenkillä, niin vähintäänkin koiranulkoilutuksessa. Vaatteiden tulee siis olla hien, sään ja karvankestäviä. Ylläolevat vermeet on todettu käytössä loistaviksi. Tuulipuvunhousut (kyllä) ovat parhaat ulkoiluhousuni ikinä. Ne ovat kooltaan täydelliset, ja persjalkaisena arvostan hirvittävästi lahkeensuissa olevaa tarrakiinnitysmahdollisuutta. En enää ikinä hanki muunlaisia ulkoiluhousuja! Kyllä kelpaa marraskuisena sadeaamuna vetää nämä jalkaan ja lähteä kusettamaan koiraa. Nämä löytyivät pari vuotta sitten Sportian alesta.

Oikeanpuoleiset ovat Kraftin juoksupöksyt joissa hyvä istuvuus ja reitysiä imartelevat leikkaukset. Nämä ovat ensimmäiset juoksutrikooni. Välttelin trikoiden ostoa viimeiseen asti koska minulla oli kauan aikaa jokin käsittämättömä tampio "ei tämmöinen persjalkainen rätvänä voi käyttää trikoita" -asenne. Mutta kuinkas kävikään. Juoksutrikoot ovat parasta mitä minulle on urheiluvaaterintamalla tapahtunut! En osaisi enää kuntoilla ilman niitä. Kaikki kahiseva ja hölskyvä tuntuu trikoiden jälkeen liialta. Näiden jälkeen olen hankkinut myös talvijuoksutrikoot, jotka sopivat myös hiihtoon. 

Että näin. Minähän rakastan väriä. Olen rohkea värien käyttäjä. Rakastan erilaisten kuosien yhdistelemistä! Paskanmarjat. Tähän mennessä yhdestäkään kaikenkirjavasta väriläiskästä ei ole muodostunut kestosuosikkia. Se on valitettavaa mutta totta. It's time to face the truth - en ole värikäs pukeutuja vaikka yritän sinnikkäästi väittää itselleni muuta. Siitä todisteena lukuisat ihana kauden väreissä olevat topit joita olen käyttänyt ehkä kerran. Ei siis koskaan enää sellaista. 

Vasemmalla Marimekon kauluspaita, josta on tullut pikkuhiljaa sellainen klassikkosuosikki johon turvaan. Sopii työelämähommiin ja palavereihin, mutta myös rennompaan menoon. Istuu todella hyvin jopa suhteellisen rintavalle ja pitkäselkäiselle henkilölle, mitä arvostan hirveän paljon. Nimenomaan istuvuuden takia tämän paidan ostinkin. Ja kuosin. Se on mielestäni yhä hieno. Oikealla taas kaverina pahoinpidellyn oloiset Onlyn farkkulekkinssit. Sori, en omista silitysrautaa. Mutta kun nuo pukee päälle, ei huomaa mitään. Ovat olleet viikottaisessa käytössä noin kolme vuotta. Eihän se laatu tokikaan priimaa ole. Haaveilen hyvälaatuisista ohuista farkuista yhä. Sellaisista, jotka tarvitsisi ostaa vain kerran elämässä.

Tähän väliin onkin sopiva kaivaa kaapista pari Suurta Virhettä! Nämä virheet myös edustavat niitä vaatekaappini tyyppivikoja.

Vasemmanpuoleinen neulekaunokainen. Kuin Kalastajan vaimo jos hän olisi vaate. Ongelmana on se että minä en ole Kalastajan vaimo. Olen enemmän se Liam Gallagher. Neulemekko on kiistatta ihana. Sitä ostaessani (olisiko Benettonilta) ajattelin että tätä tulen käyttämään kaikkialla! Ihana pehmeä vaate vaikka viileisiin mökki-iltoihinkin ja sitten johonkin romantillisiin rapujuhliin. Note to self: en ole koskaan pukeutunut mökillä valkoiseen enkä oikeastaan muulloinkaan. Rapujuhlissa olin viimeksi kymmenen vuotta sitten enkä syö rapuja. En silti ole valmis luopumaan tästä. Jospa vielä joskus minusta tulee Kalastajan vaimo. 

Entäpä sitten oikeanpuoleinen kulttuurinaisen kauhtana? Sehän on aito Coconaten pellavatunika jonka ostin pari vuotta sitten koska väri ja malli olivat niin ihanat. Käyttökertoja onkin kertynyt...lasketaanpa...no ehkä yksi. Tuo vaate ei vain ole millään tapaa tyyliseni. En osaa yhdistää sitä minkään kanssa. En minä ole tuollainen. Äh.

Sitten takaisin lempivaatteisiin. On aika julistaa kisan voittajat. Näiden kahden viimeisen paljastamista vähän epäilin. Se tuntuu kuin avaisin teille sisimpäni! Sillä kyseessä ovat kaksi vaatetta jotka olen käyttänyt puhki. Mutta astun nyt jonkin rajan yli ja kerron että kaikkien aikojen suosikkivaatteeni ovat...

Vasemmanpuoleinen paita on ihan tavallinen trikoorätti. Löysin sen kirppikseltä noin kahdeksan vuotta sitten ja hintaa oli varmaan jokin muutama euro. Tämä vaate ei koskaan ole maannut hyllyllä kauaa. Miksi? Sehän on ihan perus. No ehkä juuri siksi! Ja myös siksi että se istuu jotenkin täydellisesti. Kuten jo aiemmin totesin, pitkäselkäisenä en vihaa mitään muuta niin paljon kuin sitä että paita on liian lyhyt. Tämä ei ole. Lisäksi se istuu muutenkin hyvin. Trikoo on jo paikoin vähän kulunut, mutta yllättävän hyvin se on pesua kestänyt. Hieno rätti kaikin puolin!

Viimeisenä esittelen teille oikeanpuoleisen, hivenen surkean näköisen akryyli-villaneulekammotuksen. Pahoittelen asiaa. Olen hankkinut hänet Ranskasta vuonna 2000. Hän ei ole kotoisin mistään hienosta pariisilaisesta boutiquesta vaan pienen kylän halpahallista. Paitaa on höylätty nyppykoneella ja yritetty värjätä ja silti se näyttää ihan yhtä kauhealta itseltään. Ja on silti niin rakas. Nykyisin se on enää koti- ja mökkikäytössä, mutta niissä hyvin usein. Tuo paita on nähnyt kaikenlaista ja onpa hänen kulahtaneisiin hihoihinsa monta surun kyyneltäkin pyyhitty. Nyyhkis vaan. Ja kiitti. Kotipaitojen aatelia on tämä.

Mitä tästä voin siis itse oppia? Vaikka toivoisin olevani pukeutujana värikäs Hel Looks -henkinen Björk, en ole. Räikeitä rättejä on turha hankkia kaapin somisteeksi. Toiseksikin, vaatteiden istuvuus on minulle todella tärkeää. Vaikka vaate olisi kuinka kauniin värinen ja mallinen henkarissa, jos se ei istu, kauppoja ei kannata tehdä. Tämä korostuu esimerkiksi rintojen kohdalla. Kaapissani on tällä hetkellä monta muotoonleikkaamatonta kauluspaitaa jotka näyttävät jonkun päällä ihanilta mutta minun päälläni mielestäni eivät. Silloin niitä on turha haalia. Kolmanneksi, myös paidan pituus on tärkeä - tämä on otettava huomioon myös materiaalin kohdalla sillä jotkin materiaalit kutistuvat pesussa jolloin tuloksena on lyhyt ja leveä homssupaita. Neljänneksi: olen mukavuudenhaluinen pukeutuja. Vaatteessa pitää pystyä liikkuman hyvin. 

Näillä eväillä meinaan siis vaatekauppaan sitten kun sellainen tarve tulee.

Huh. Tämän postauksen tekemisessä tuli hiki. Ei minusta muotibloggaria kyllä tule!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Tämä ja muut Manningiin liittyvät uutiset saivat miettimään, että mitäköhän sille yhdelle kotikylän ihmiselle kuuluu. Sille, joka näytti muiden mielestä mieheltä mutta joka koki itse ilmeisesti olevansa nainen. Kukaan meistä ei tietenkään tuntenut häntä. Silti jokainen tiesi hänestä tarpeeksi keksiäkseen alentavia, rumia ja säälittäviä vitsejä.  

Kokemus omasta sukupuolesta on valinta yhtä vähän kuin on kokemus omasta seksuaalisuudesta. En tiedä mistä rautalangasta nämä pitäisi vääntää, jotta hitaimmatkin ymmärtäisivät että kyseessä on sama asia kuin jos yrittäisi valita omaa ihonväriään. Yritän astua kuvitteelliseen arvotyhjiöön ja miettiä sieltä käsin miksi monin paikoin on ihan hyväksyttävää tyrkkiä esimerkiksi juuri transsukupuoliset ihmisyyskäsityksen ulkopuolelle. Millä oikeudella vaikkapa minä, naisen kehoon syntynyt ja naiseksi itseni kokeva ihminen voisin asettaa itseäni alemmaksi ihmisen joka on syntynyt kehoon joka ei vastaa sisintä? Miksi haluaisin nauraa sellaiselle?

Miksi maailma on niin ilkeä.

Joskus kohtaa sellaista omalla normaaliudellaan ylpeilyä ja siinä kieriskelyä että sitä on vaikea sulattaa. Miten hyvillään ihmiset jaksavatkaan olla siitä että ovat jotenkin normien sisäpuolella. Sieltä käsin on kai niin mukava tuntea ylemmyyttä ja johonkin kuulumiseen tunnetta. Facebookissa Hetero pride -ryhmittymä ajaa heterojen oikeuksia. "Ei me olla homoja vastaan vaan heteroiden puolesta". Niin varmaan. Jos asiaa ei voi muuttaa, se on vain hyväksyttävä. Itse ainakin olen jo lannistunut, uskon että homo- ja transfobiaa tulee olemaan aina. On harmi, että näillä Elämän Korkeakoulun kasvattamilla ihmisillä ei kai riitä kapasiteetti tällaisten asioiden kypsään käsittelyyn. On harmi, että tämänkin tiedostaen asiasta pitää ärsyyntyä, kerta toisensa jälkeen.

En tunne henkilökohtaisesti ketään transsukupuolista. Asia on minulle jossain määrin vieras. Menen yhä sekaisin termeissä - en aina muista vaikkapa sitä mikä on transseksuaalin ja transsukupuolisen ero. (Kannattaa muuten tsekata Setan lhbti-sanasto.) Mielestäni tietämättömyys sinällään on hyväksyttävää mutta tietämättömyyteen perustuva syrjintä ei. Jos haluaa olla tietämätön, olkoon sitä omassa rauhassaan. Jos uskot taivaaseen ja siihen että homot eivät sinne pääse minkä vuoksi heitä tulee halveksua, ole hyvä ja usko niin keskenäsi. Jos vaikkapa juuri transsukupuolisuus herättää itsessä kummastusta, pelkoa ja hermostunutta hihittelyä, ehkäpä niitä tunteita ja niiden alkulähdettä voisi tutkiskella ennen kuin laukoo julkisesti jotain yhtä tyhmää kuin Kalevan Markku Mantila, joka kaikesta päätellen kohtaa nyt asian ensimmäistä kertaa elämässään. 

Kai jotenkin yhteenvetona pohdin ylipäätään suvaitsemattomuutta ja kapeakatseisuutta. Sitä miksi pitää halveksua, pelätä ja vihata jotain sellaista mistä ei ole kenellekään haittaa - vain sillä perusteella että se on jotain muuta kuin mitä itse olen tai miten itse menettelen. Ihan kuin vaikkapa juuri nyt sitten transsukupuolisuus tai homoseksuaalisuus olisi jotenkin pois siitä että juuri minä satun olemaan oikeaan sukupuoleen syntynyt hetero. En vielä tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt millä tavalla se on siitä pois. 

Olen kotoisin pieneltä, suvaitsemattomalta paikkakunnalta. Mielestäni olen sittemmin aikuiselämässäni pärjännyt ihan hyvin yhdellä ohjenuoralla ja se kuuluu näin: Jos siitä ei ole kenellekään tai millekään haittaa, se on ok. Jos se on ok, minulla ei ole oikeutta arvostella sitä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Olen miettinyt kaupunkiliikennettä. Tarkemmin ottaen pyöräilijöiden, jalankulkijoiden ja autoilijoiden suhdetta. Mielipidepalstoja ja nettikeskusteluja lukiessa tulee mieleen, että onko maassamme tällä hetkellä todella niin paljon henkilöitä jotka identifioituvat vain joko Jalankulkijaksi, Pyöräilijäksi tai Autoilijaksi. Vaikka liikunkin nykyisin eniten pyörällä, olen kuitenkin ajoittain kaikkia noita kolmea. Kulkupeliä vaihdellessa huomaa ettei kukaan ole täydellinen - huomioitavaa on liikenteessä ihmisen rajoittuneelle havaintokyvylle aina ikäänkuin vähän liikaa. Ja aina ne muut ovat väärässä.

Pyöräily on pääkaupunkiseudulla tullut yhä suositummaksi. Kaupungin tavoitteena on vuoteen 2020 mennessä nostaa pyöräilyn kulkumuoto-osuutta 20 prosenttiin (lähde: Pyöräilyn hyödyt ja kustannukset -selvitys). Paljon saa laastia kaupungin betonimyllyssä pyöriä jotta tavoite saavutetaan nätisti. Tällä hetkellä kaupungin pyöräilyinfra ei toimi niin kuin sen pitäisi ja pyöräilyn kulkumuoto-osuuden noustessa infran muutospaine kasvaa. Vauhdikkaat pitkänmatkan työmatkapyöräilijät eivät enää mahdu samalle kaidalle polulle kävelijöiden kanssa. Autoilijoiden taas pitää sopeutua siihen, että pyörä on kulkuväline siinä missä autokin. Kasvukivuilta ja vihaisilta yleisönosastokirjoituksilta ei voi välttyä.

Poteroituminen näyttää paikoin olevan aika voimakasta puolin ja toisin. Facebookin Minä pysäköin suojatielle -ryhmään ladataan kuvia joissa suomitaan typerästi pyöräilijöiden etenemisen tukkeeksi parkeerattuja autoja. Toimiineeko tuo positiivisen pyöräilykulttuurin edistämiseksi. Ehkä se ei ole tarkoituskaan. Ymmärrän todellakin yskän törkeästi parkeerattujen henkilöautojen suhteen mutta suuri osa kuvista liittyy suurten kuormien lastaukseen tai purkuun. Tuntuu, että joillakin ei ole minkäänlaista ymmärrystä ydinkeskustassa liikkuvia rekkoja kohtaan. Rullakot pitäisi kai käsipelillä kärräillä jostain kaukaa parkkipaikoilta alepoihin ja siwoihin. Se lienee logistiikan puolesta usein mahdotonta. Kuvat ja niiden alla olevat väittelyt jättävätkin usein miettimään: miksi on niin dramaattista, että oman pyöräilyvauhdin joutuu keskustassa sovittamaan tilanteen mukaiseksi? Urbaani ympäristö on muutenkin yllätyksiä täynnä. Ehkä suhtautuisin asiaan kiivaammin jos asuisin ydinkeskustassa ja pyöräilisin siellä joka päivä. En tiedä.

Yleisönosastoilla taas on näkynyt jalankulkijoiden ja autoilijoiden sapekkaita mielipiteitä etenkin urheilullisemmista pyöräilijöistä. Pyöräilijä ei ole oikeassa paikassa oikein missään. Jalkakäytävillä pyöräilevät ärsyttävät, syystäkin. Itse inhoan ajoradalla pyöräilyä ja pyrin viimeiseen asti välttämään reittejä jossa ajoradalle on mentävä. Esimerkiksi Helsinginkatu ja Runeberginkatu ovat kuitenkin sellaisia joilla tulee ajoittain pyöräiltyä. Mikäpä siinä pyöräillessä kun ruuhkabussi hiillostaa kiinni perseessä ja tien oikeassa reunassa on jono autoja parkeerattuna. Siinä kun sotkee henkensä kaupalla eteenpäin, on pyöräilijän pakko myös tarkkailla ettei näistä parkeeratuista autoista aukea ovi suoraan eteen. Terveenä ja normaalin havaintokyvyn omaavana pärjään kyllä autojen seassa mutta en jaksaisi syyllistää vaikkapa vanhuksia jotka näissä tilanteissa siirtyvät ajamaan jalkakäytävälle. Mielestäni pyöräily kuuluu kaikille, ei vain nuorille ja terveille. Aktiivipyöräilijät tolkuttavat että kunhan vain kaikki ajaisivat autojen seassa, liikennekulttuuri muuttuisi. Mutta vaikka itse en ainakaan tietoisesti jalkakäytävillä aja, riittää minulla ymmärräystä niille pyöräilijöille jotka eivät halua uhrata omaa henkeään hyvän pyöräilykulttuurin alttarille. 

Helsinki on kehittyvä pyöräilykaupunki.  Toivottavasti lähivuosina saadaan paljon lisää ajoratojen viereen tehtyjä pyöräkaistoja niin että sekä pyöräilijöiden että jalankulkijoiden olisi mukavampi liikkua. On vähän leimiä syyttää vaikkapa rautatieaseman läheisyydessä pyörätiellä pööpöileviä jalankulkijoita ja turisteja pyörätien tukkimisesta. Jos et ennen ole asemalla käynyt, et kertakaikkiaan tiedä mikä osa on tarkoitettu jalankulkijoille ja mikä pyörille, ellet sattumalta purkaudu väylälle juuri sen tiehen maalatun pyörän kuvan kohdalle. Ja sittenkin: kenellä kahta matkalaukkua raahaavalla, ruuhkassa kulkevalla maahan tuijottaminen on mielessä ensimmäisenä? Pööpöilyä nyt vain on näillä infroilla siedettävä.

Semmoista. Loppuun vielä: eläköön Baana!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Murre. Se muuttuu taas heti kun tullaan Lappeenrannan tälle puolen. Sitä ei jotenkin kehtaa. Emmie ilkee.

Olen asunut nyt miltei puolet elämästäni pois synnyinpaikkakunnaltani. Murteen poistyöstämisen taisin tietoisesti aloittaa parikymppisenä muuttaessani Helsinkiin. Sitä jotenkin väsyi siihen, että jengi kuuntelee enemmän sitä murretta kuin sanomisen sisältöä. Minusta itsestänikin itämurre kuulostaa jotenkin niin juntilta ja söpöstelevältä. Sellaiselta, että sitä puhuvaa henkilöä on joskus vähän hankala ottaa vakavasti.

Mutta oma murre on silti niin rakas. Kun siinä Helsinki-Joensuu -junassa kuulen teinilauman vääntävän kotimurrettaan, herkistyn. No sit myö oltii sillee et sie et oo tosissas ni sit hää oli et...Miekieli lähtee pois muuttaneellakin irtoamaan kuin napista painamalla esimerkiksi kun äiti soittaa, tai muutenkin viimeistään jossain siinä kohtaa kun ohitetaan Lappeenrannan asema itään päin mennessä. 

Murteissa hienointa on niiden rikkaus ja muhevuus. Koen olevani kotonani kaakkoismurteissa. On luonnollista, että sanoja keksitään koko ajan tarvittaessa lisää. Toinen saman murteen puhuja ymmärtää heti uudissanan kalskahduksen perusteella mistä sanassa on kyse. Varsinkin adjektiivien ja erilaisten tarkentavien kuvausten sanasto on valtava. Siitä toivon jotain säilyvän omassa kielenkäytössäni, oli se sitten yleiskieltä tai murretta.

Sillä niin se on, että ihminen ei vain kävele. Hää männä lekkasoo tai käyvä matlikehtaa. Ihminen ei aloita puhetta. Hää käyp haastamaa. Ja jos ihminen osoittautui puheliaaksi: hää ko olkii sit jottamoise kova haastamaa!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Vaikka (tai juuri siksi että) olen niin sanotusti alan ihmisiä, suhtautumiseni sisustuslehtiin on melko kriittinen. 

Sisustustamisesta on hankala kirjoittaa. Tyynyistä, verhoista ja lattioista on hyvin vaikeaa jollei mahdotonta sanoa enää mitään uutta. Joskus mietin, että miksi sisustuslehdissä ylipäätään on tekstiä, sillä sitä on yleensä aivan hirvittävän tuskallista lukea. Sisustuslehtien artikkelit ja niistä nostetut lausahdukset kuulostavat pääsääntöisesti noin 50-luvulta. Valkoinen tausta mahdollistaa runsaan värien käytön yksityiskohdissa! Ole rohkea ja yhdistele raitaa ja orgaanisia muotoja! Uusi vedenkeitin tekee vedenkeittämisestä elämyksen! Tällaista lukiessa oma reaktioni on lähinnä että apua, hakekaa joku minut pois tällaisesta kotirouvatodellisuudesta.

Vaikka toisin voisi ajatella, sisustuslehtiskene on haastava. Harva lehti onnistuu. Lukijana ainakin minulle tulee suomalaisia sisustuslehtiä selaillessani harmittavan usein tunne, että lehdet aliarvioivat lukijaansa. Ketä kiinnostaa tietää onko keittiötyyliltään Yökiitäjä vai Kakkukuningatar? Saako joku todella jotain irti uusia tyynyjä ja suolasirottimia esitteleviltä sivuilta? Nehän ovat palstan muotoon aseteltuja mainoksia joihin toimittaja on saatteeksi kirjoittanut muutaman rutiinirivin siitä miten hyvin juuri tämä esine nyt istuu syksyn trendiväreihin. Yhtä hyvin voisi lukea kaluste- ja tekstiilifirmojen mainoksia. Vai voisiko?

Suuri yleisö näyttää olevan kanssani eri mieltä - kotimaisia sisustuslehtiä taitaa nyt löytyä lehtipisteiden hyllyistä enemmän kuin koskaan. Ja niin, istunhan tässä itsekin nyt edessäni pino sisustuslehtiä. Joskus on mukava selailla ja katsoa missä mennään ja tietää mitä asiakkaat saattavat tällä hetkellä haluta. Sisustuslehdillä on paljon valtaa. Ne kouluttavat silmäämme ja luovat tarpeita. Tämänkin tiedostaen olen kuitenkin lakkauttanut kaikkien sisustusaiheisten lehtien tilaukset. Ei vain jaksa. No, minulla on tietysti lähteeni ja selaan lehdet säännöllisesti läpi, heh. On ihan selvää, että nykyisen kaltaisille sisustuslehdillekin on tilaus.

Ehkä itse näenkin ongelman ytimenä sen että suurin osa nykyisestä lehtitarjonnasta käsittelee pääasiallisesti koristelemista ja esineitä, irrotettuna muusta elämästä ja todellisuudesta. Itse en koe tarvitsevani vinkkejä siihen miten taulukollaasi tehdään tai minkä väriset tyynyt sopivat yhteen - moni sen sijaan voi sellaista apua tarvita tai sellaisista artikkeleista inspiroitua. Mutta jos kerran tässä nätkytän, niin millaisia sisustuslehtiä sitten itse haluaisin lukea? 

Minua kiinnostaisi lukea lehtiä joissa kerrotaan tarkemmin sisustusmateriaaleista, pinnoista, valaistuksesta, funktionaalisuudesta, kiintokalusteista, kestävyydestä, sisustuksen suhteesta arkkitehtuuriin. Vähemmän Pihistä-Panosta-Säästä -tyylisiä höpöhöpökollaaseja - enemmän valaistuksen vaikutuksesta väreihin. Vähemmän pinnallisia kotien tai esineiden esittelyjä ja uutuuslistauksia - enemmän syvällisempiä henkilökuvia joissa koti olisi yhtenä osana. Enemmän artikkeleja kestävän kehityksen ja säästämisen näkökulmasta. Valitettavasti lehdet eivät elä kovin hyvin ilman mainoksia, ja yksikään kalustefirma ei mainostaisi sisustuslehdessä joka toteaisi: "Miksi ostaa lisää kalusteita!" (Nämä kytkyt on, sivumennen sanoen, hyvä tiedostaa.)

Haluaisin nähdä enemmän erikoisia koteja ja sellaisia joissa ei olla tippaakaan mietitty sitä mikä on trendikästä. Haluan ITE-taidetta ja -koteja! Vastapainoksi haluaisin kuitenkin lukea myös artikkeleja pieteetillä mietityistä ultramoderneista kodeista, mutta niissäkin haluaisin kuulla enemmän suunnittelijan, asukkaan ja tekijöiden ääntä. Minua kiinnostaa seinien lisäksi se millaisia ihmisiä niiden sisäpuolella asuu. Sehän kodin tekee. Pelkät seiniä ja integroituja kodinkoneita esittelevät jutut ilman asukkaiden tai suunnittelijan ääntä ovat kuin helisevä tiuku ja kumiseva vaski vai miten se nyt sitten meni.

Ennen oli sentään rakastamani Muoto -lehti, josta joskus sai oikeasti jotain syvällisempää irti. Nyt kotimainen tarjonta on melko pinnallista, mainosmaista silppua. Suomalaisista lehdistä pidän eniten Dekosta, siinä on yritystä. Sysirumassa (=insinöörimäisessä) Meidän Talo -lehdessäkin on ainesta koska siinä puhutaan, ah, remontoinnista! Mielestäni Deko ja Meidän Talo voisivat mennä yhteen! Ulkomaisista lehdistä suosikkini ovat Dwell ja Wallpaper. Varsinkin Dwellissä on ollut varsin mukavasti kestävän kehityksen näkökulmasta kirjoitettuja artikkeleja.

Haluaisin ylipäätään lukea sellaisia sisustuslehtiä joissa puhuttaisiin tavaran sijaan jotenkin rakastavaan ja arvostavaan sävyyn kodeista - näistä hienoista ja hyvistä säänsuojista joita meillä on. Puhuttaisiin elämästä johon kaikki nämä seinät, tapetit ja tavarat saumatta liittyvät.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Haravoin kesäkodin pihaheinää maitokärryyn ja hymähtelen näyn agraarisuudelle.

Opiskelin yläasteen jälkeen maatilatalouden perustutkinnon. Nykyisissä kuvioissani tämä aiheuttaa paljastuessaan huvitusta mutta myös kiinnostusta. Valmistuttuani tein jonkin aikaa töitä maatalouslomittajana ja hevosenhoitajana mutta lähdin kuitenkin sitten vielä töiden ohessa lukioon ja myöhemmin yliopistoon. Niitä valintoja en ole pätkääkään katunut. Vaikka saan paljon tyydytystä fyysisen työn tekemisestä ja ylipäätään sellaisesta tekemisestä missä työnsä jäljen näkee konkreettisesti, se ei minulle kuitenkaan riittänyt. Kaipasin erilaista haastetta.

Nyt viimeisimmästä lantalingon pestistä on vierähtänyt kymmenisen vuotta. Olen opiskellut ja työskennellyt sen jälkeen lähinnä sisä- ja suunnittelutöissä joissa talikon ja kottikärryjen sijaan työvälineenä ovat tieto ja kone. Uranvaihdoksille on syynsä ja tunnistan ne toki yhä, mutta joitakin fyysisen, suorittavan työn aspekteja kaipaan silti vielä nykyäänkin. En niinkään kaipaa mitään konkreettisia toimia kuten heinätöitä, vaan isompia elämyksiä joita nämä toimet usein tarjosivat.

Ensinnäkin kaipaan lyhyitä syklejä. Kaipaan sitä tunnelmaa joka vallitsee illalla, kun kaikki hevoset ovat saaneet ruuan turpansa eteen ja kaikkialla kuuluu tyytyväinen rouske. Sitä kun voi istahtaa kauralaarin päälle ja tajuta, että kaikki päivän työt on nyt todellakin tehty. Sitä tunnelmaa en nykyisissä töissäni koe saavuttavani juuri koskaan. Se ei vain ole sen luonne.

Kaipaan siis jokapäiväisiä onnistumisen tunteita. Uudenlainen työ vaatii joskus lähes järjettömän pitkää pinnaa. Projektit ovat pitkiä kuin nälkävuodet. Kiitos seisoo monesti vasta monen kuukauden tai kukaties vuosien päässä ja silloinkin se tuntuu joskus tyhjältä. Pitkän projektin päättyminen on ainakin minulle toisinaan liian iso asia käsittää. Tunne on usein lähinnä, että tulipa tehtyä ja se siitä.

Kaipaan myös tunnetta siitä että nyt tiedän mitä olen tekemässä. Tietotyön ja olletikin luovan työn maailmassa en ole tuntenut sellaista juuri koskaan, sillä näiden luonnehan on tietenkin se että kaikki on epävarmaa. Juuri epävarmuus tekee luovasta työstä kiinnostavaa, mutta myös kuluttavaa. Löytääpä joskus balanssi! Joskus on aivan virkistävää tietää mitä on tekemässä. 

Viimeisempänä muttei vähäisimpänä kaipaan yksinkertaisesti sitä kun fyysinen kunnossapysyminen tuli työnteon ohella vähän niin kuin itsestäänselvyytenä. Ei sillä, ettenkö tuntisi monia ihmisiä jotka ovat pilanneet selkänsä liian raskaita kuormia nostellessaan, mutta vielä enemmän taitaa löytyä meitä jotka aktiivisesti vahingoittavat terveyttään istumalla kymmenen tuntia päivässä.

Näitä siis joskus nykyelämässäni kaipailen, vaikka monta muuta seikkaa entisestä työstä en ottaisi elämääni takaisin mistään hinnasta. Onneksi puuhailun tuomaa tyydytystä voi saada muustakin kuin leipätyöstä. Pitääkin järjestää elämä niin, että on aikaa muullekin kuin työlle. Lopetanpa nyt tämän istumisen tällä erää tähän ja lähden jatkamaan heinän kärräystä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

En ole oikein tässä nyt käynyt aleissa kun ei ole rahaa enkä valitettavasti tarvitse mitään.

Löydän nykyisin aleista lähinnä pahan mielen. Ale on huijausta. Ne kamat eivät ole mitään ylijäämää jonka haaliessaan ostaja tekee ikäänkuin palveluksen maailmalle, vaan ne on hankittu halvalla aleja varten.

Yhtenä päivänä ostin kengät, pinnejä ja huivin siitäkin tuli etupäässä paha mieli. Kaupoissa on hullua. Ihmiset repivät rutkutoppeja alas henkareilta. Niitä lojuu lattioilla. Jokainen tietää ettei toppi kestä ensimmäisen pesun yli. Mutta se ei haittaa jos se maksaa kuusi euroa.

Tartun lattialla makaavaan toppiin. Onhan se aika kiva. Jos minä nyt kuitenkin. Tarvitsisin.

Tyynnyttelen omatuntoa katsomalla josko Seppälästä löytyisi mitään. Kun Seppälähän on sentään suomalainen! Kunnollinen suomalainen sukunimi! Tiedän että vaatteista 30% valmistetaan Itä-Euroopassa ja 70% Aasiassa, mutta jos se suomalainen sukunimi nyt kuitenkin vahingossa tarkoittaisi vastuullisempaa toimintaa. Tai jotain.

Kengät maksavat kymmenen euroa. Tarvitsen kesäkengät. Ostan ne, vaikka tiedän että ne on joku tehnyt orjapalkalla. Tekisitkö itse kengät kymmenellä eurolla? Materiaalikin maksaa enemmän.

Miksi silti ostin?

Minulla on vaatteita niin paljon etteivät ne mahdu kaappiin. Tiedän, että monet niistä ovat köyhien lasten ompelemia tai ainakaan minulla ei ole takuuta siitä ettei näin ole. Mutta olen silti ostanut ne.

Miksi? Muodikkaita ei enää suuri osa ole. Lisää tarvitsisi.

Huvittaisi, jos sanoisin nyt että ostin jonkin vaatteen tarpeeseen. Mikä on tarve? Onko tarve uusille bikineille koska vanhat ova rumat ja muotiblogeissa on nyt eri kuosit? Onko tarve uusille pillifarkuille koska edellisten väri ei ole enää muodissa?

Selittäkää minulle mitä on se kun ostaa vaatteen tarpeeseen.

Että tämmönen analyysi. Ja nyt menen tästä muualle olemaan ankea. Moikka!

Kuva.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sivuseikkailu

Tiedättekö mikä närästää eli ns. syö naista? Se, kun raaskii kerrankin lähteä toverin kanssa ulos hurvittelemaan ja ostaa kahvilassa pullan ja kahvin - ja päätyy kuuntelemaan toverin pullanillitystä.  

Kun ei pitäisi. Että kun nyt sitten pitää niin ja niin monta kilometriä juosta että pullan kalorit palavat.

Okei, mielestäni tällaisilla ihmisillä saattaa myös olla muukin ongelma, mutta ulkopuolisten kannalta suurin ongelma tässä on ihan vain käytöstavat tai siis niiden puute. Mielestäni ei yksinkertaisesti ole etiketin mukaista ruveta herkkuhetken äärellä valittamaan kuppikakkujen tai kampaviinerin kalorimäärästä. Sama jos alkaisi puhua ulosteensa koostumuksesta.

Jos kaloriasia vaivaa, sitten on hyvä ja on syömättä sitä kampaviineriä. On hiljaa ja antaa toverin nauttia leivoksestaan rauhassa. Tai puhuu vaikkapa säästä.

Muutenkin vaikuttaa aivan älyttömän ankealta elämältä sellainen, jossa ruoka on yhtäkuin kuinka monta kilometriä pitää juosta että saan tämän poltettua pois. Jos oikein ankeaksi heittäydyn, totean, että se on jopa ruuan halventamista. Ja miksipä en heittäytyisi. Pardon my French vaan. Ruoka on muutakin kuin kaloreita. Ruokaa pitää arvostaa ja kunnioittaa.

On mukavaa että Lilyssäkin kirjoitellaan tällä hetkellä hivenen normikriittisesti mainoksissa ja leluissa vallitsevasta naiskuvasta. Toivottavasti nämä ovat merkkejä siitä että ollaan siirtymässä taas johonkin järkevämpään. Ja että tulevaisuudessa pullan saisi yhä useammin syödä niin että siitä oikeasti nauttii.

Kuvan lähde.

Share
Ladataan...

Pages