Tervetuloa salaiseen puutarhaan

Veijo Rönkkösen maaginen Patsaspuisto sijaitsee Etelä-Karjalassa, Parikkalassa, aivan kuutostien varrella. Patsaspuisto on aina auki ja sinne on vapaa pääsy. Ja kävijöitä onkin paljon, nettisivujen mukaan parhaina kesinä yli 30 000. 

Rönkkönen itse asui puutarhan keskellä mökissään ja säilyi aina jotenkin äärimmäisen mystisenä hahmona. Olen käynyt Patsaspuistossa lähes joka kesä lapsesta lähtien, siis varmaankin miltei kolmenakymmenenä kesänä, mutta vain kerran olen tainnut Veijo Rönkkösen lyhyesti puutarhassa tavata. Pääsääntöisesti tulijan vastaanottivat taitelijan elinaikanakin nimenomaan patsaat ja tarinoita kuiskiva puutarha. Tallin edessä pihalla seisoi ehkä betonimylly ja joitain työvälineitä mutta taiteilija itse pysyi piilossa. Ehkä hän oli kitkemässä jossain puutarhan salaisessa sopessa, havainnoi kulkijoita vaivihkaa lehvästön takaa. Rönkkönen menehtyi vuonna 2010 äkillisesti minkä jälkeen puistosta ja elämäntyöstä kokonaisuutena on pitänyt huolta kannatusyhdistys.

Betonihahmoja on satoja. Puutarhassa kävellessä tuntuu kuin taitelija olisi toiminut jonkinlaisena hyväntekijänä joka luo maailman sellaisille eksyneille sieluille ja omituisille kulkijoille jotka eivät kelpaa todelliseen maailmaan tai minnekään muuallekaan. Rujoja, lapsenomaisia, pelottaviakin hahmoja. Kaikki ovat puistossa kotonaan, jokaisella on oma paikkansa. Se on heidän maailmansa. Me saamme kuitenkin tulla sinne kylään.

Puistossa elää paljon pieniä betonisia lapsia. Niitä tuntui ilmaantuvan puistoon sitä enemmän mitä vanhemmaksi Veijo Rönkkönen tuli. Niissä puiston osissa joissa lapset leikkivät ja voimistelevat voi aistia iloisen naurun kiherryksen. Oma osionsa on hieman jo sammaloitunut ja osin rönsyilevän kasvuston peittämä, rauhallinen joogapuisto, jossa näytetään pari sataa erilaista asanaa. Vanhimmat patsaat taitavat sijaita pihatien varrella. Joukkoon mahtuu monenlaisia hahmoja, kaikilla oma tarinansa.

Patsaspuistoon voi tilata nykyisin myös opastetun kierroksen. Se voisi olla hauska. Toisaalta haluan ehkä säilyttää puistosta oman lapsuuden illuusioni. Sellaisen, jossa Väinämöinen soittaa kanneltaan ja puiston nurkan suuri sieni alkaa sateella laulaa. On yhä helppo ajatella että kun Patsaspuisto illansuussa tyhjenee kävijöistä, heräävät kaikki hahmot tässä salatussa puutarhassa eloon.