Ladataan...

Ihan hävettää tulla tänne blogin puolelle horisemaan, kun marraskuu on ollut aivan järkyttävän huono kirjoituskuukausi, jos menestys mitataan juttujen määrässä. Joulua edeltävä aika on ihmeellistä, sillä sen hektisyys yllättää joka vuosi. Tänä syksynä mietiskelin onnellisen tietämättömänä kaikesta tulevasta, että kylläpäs on hieno tunne, kun ei ole mitään suuria projekteja tälle syksylle. Saa keskittyä rauhassa kirjoittamiseen, kouluun ja muutaman keikan laadukkaaseen tekemiseen ilman kiireen tuntua. 

Mites tässä sitten lopulta kävi? Jäätävä kiire paukkasi päälle samalla, kun marraskuun ensimmäinen sivu kääntyi kalenterista esiin, ja sillä meiningillä ollaan menty ja mennään edelleen. Tunnelin päässä on luojan kiitos kuitenkin valoa. Kaikki tämä hösäys ja härdelli loppuu huomenna. Käyn laulaa luikauttamassa yhden tutkinnon, jonka jälkeen juhlin sitä ehkäpä hitusen bändikavereiden kanssa. Perjantaina avaan matkalaukun ja paniikin kasvaessa tungen sen täyteen kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta, sillä lauantaina me lähdetään New Yorkiin! Aisssaaakeli, että tuntuu ihanalta. Vielä aivojen syövereissä ei ole sellaista helpotuksen tunnetta, mutta olen 100% varma, että viimeistään Lontoossa konetta vaihtaessa tajuan, että jumantsuikkeli mä tein sen.

 

 

Kuinka tämä kiire on vaikuttanut elämään tällä kertaa? Vanhat ystävät sydämen tykytys, unettomuus, väsymys, äksyily, lyhyt pinna ja itkuisuus ovat olleet hienosti läsnä ja siitähän se parisuhde vasta on ottaanutkin tuulta purjeisiin. Tai sitten ei. Olen ollut kamala, mutta ymmärsin sen onneksi itsekin ja noin pari viikkoa sitten pidin itselleni puhuttelun aiheesta. Vaikka kuinka olisi kiire, ei ole pakko olla huonolla tuulella. Kiire se on ihan samanlainen silloinkin, jos yrittää olla positiivinen ja nähdä maailman kirkkaasti. Oikeastaan kiire ei tunnu edes yhtään niin kamalalta, kun päättää nauttia elämästä siinä kiireen keskellä. Hommat on tehtävä kuitenkin, joten voin lämpimästi suositella, ettei tuhlaa vielä siinä sivussa muutenkin jo rajallista energiaansa äksyilevänä akkana olemiselle.

Itseasiassa repäsin ihan kunnolla viime viikonloppuna ja kokkasin meille pitkästä aikaa illallisen jälkkäreineen. Jälkkärit ostin kyllä kaupasta valmiina, koska aikaa ei vain ole, mutta voi morjes miten hyvältä maistuukaan kaupasta ostettu porkkanakakku, jos sen tarjoilee osanan juhlaillallista. Ollaan oltu kotona samaan aikaan vaan maksimissaan pari tuntia illalla ennen nukkumaanmenoa, niin onhan se nyt ihan eri juttu olla oikeasti läsnä ja syödä rakkaudella valmistettua ruokaa, kuin tuijottaa telkkaria ja syödä jotain sörsseliä siinä samalla. 

Vaikka tämä syksy on ollut työmäärän ja stressaavien asioiden kannalta aivan ultimaattisen raskas, koen oivaltaneeni jotain uutta. En painele enää menemään vain tukka putkella ja yritä selviytyä päivästä toiseen. Hommaan on löytynyt sellaista elämisen iloa. En tarkoita tällä sitä, että normaalisti en nauttisi elämästä, mutta tajusin, että ei tämä tästä tule ainakaan helpompaan suuntaan muuttumaan. Toki koulu loppuu aikanaan, mutta sen jälkeen on keksittävä, että mistä repii rahat elämiseen, kun opintotukea ei saa ja lainoja pitää alkaa lyhentämään. Elämä loppuu aika nopeasti, jos kulkee vuodesta toiseen laput silmillä ja odottelee sitä seesteistä hetkeä, jolloin ehtii nauttimaan elämästä. Niin ällöttävältä, kuin tämä lause tulee kuulostamaan, on se kuitenkin totta. Elämä on tässä ja nyt. Tällä menolla odottelen vielä 60-vuotiaanakin sitä seesteistä ajanjaksoa, jolloin ehdin nauttimaan elämästä. 

Miten sulla menee?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
 

Kuvat: Lokakuun lopulla mökillä, vain hetki ennen kiireen räjähtämistä totaalisesti käsiin.

Share

Ladataan...

 

Se ois taas keikkapäivä! Outoa kyllä, mutta yöllä nukutti ihan törkeän hyvin. Aamulla torkutin makoisasti ja jäin köllimään vielä hyväksi toviksi petiin selailemaan instagramia. Mieleen hiipi ajatus keikkapäivästä ilman jännitystä. Olin kuitenkin erittäin väärässä!

Voisin luonnehtia itseäni aika perus tyypiksi jännittämisen suhteen. Se kuuluu asiaan, mutta mitään sellaista "oksennus kurkussa" tilannetta ei meikäläisen kohdalla juurikan nähdä. Jännitys esiintyy perhosina vatsan pohjassa, lievänä ruokahaluttomuutena, tärisevinä käsinä ja super nopeena olona. Keikkapäivänä tunnen kiitäväni ainakin valonnopeudella, ja silloin usein sattuu ja tapahtuu. Sukkahousut hajoilee, vetoketjut sanoo sopimuksensa irti, poltan naamani ja sormeni hiusoperaatiossa, ja käyn miljoona kertaa vessassa (jep, myös kakalla).

Keikkataivalta on takana tavallaan jo 5-vuotiaasta saakka, mutta raha alkoi liikkumaan suurin piirtein 10 vuotta sitten. Tässä vuosien aikana olen hionut keikkaa edeltävät rituaalit jo aika timanttisiksi. Ottaen huomioon, että valmistautumiseen on aikaa käytettävissä, koska välillä sitä ei ole. 

Kuvitellaan mielessä päivä, kuten itseasiassa tänään on toivottavasti edessä:

 

1. Aamu alkaa hitaasti. Jännitystä on jo vähän ilmassa (tänään se Jännitys-tyyppi oli jotenkin unohtanut herätä ja astui kuvioihin vasta kahvin jälkeen). Kaadan itselleni kupin kahvia ja fiilistelen seesteistä tunnelmaa. Ihana päästä lavalle tänään.

2. Huomaan, että jännitys on vienyt taas ruokahalun. Syön aamiaista kuitenkin siitä huolimatta.

3. Haahuilen ympäri kämppää kertailemalla sanoja ja teen viimeisiä muistiinpanoja iltaa varten. 

4. Hoidan muuta elämää: käyn koulussa, kirjoitan sähköposteja, sovin uusia treenejä tulevia keikkoja varten. Sitä perushommaa.

5. Herättelen kroppaa ja availen ääntä. Suuntaan soundcheckiin, jossa kerrataan vielä pari paikkaa iltaa varten. Ilmassa alkaa olla todella kutkuttava fiilis.

6. Käyn suihkussa ja yritän tehdä kaiken hidastetusti. Todellisuudessa roiskin saippuaa ympäriinsä ja yritän varoa sheivaamasta itseäni täyteen haavoja.

7. Aloitan operaation "röllistä laulajadiivaksi". Föönaan hiukset ja kriiseilen, että kiharat vai suorat. Kiinni vai auki.

8. Meikki. Kädet tärisee koko ajan enemmän. Tuhisen ilmeisesti aika kovaa irtoripsiä kiinnittäessäni, sillä Matias huutaa olohuoneesta, että onhan kaikki okei?

9. Nyt on kiire. Matias odottaa jo kamat kasassa ja takki päällä. Itsehän olen vielä aamutakissa. Meikki ja hiukset on sentään valmiina. Pakkaan raivolla kamat kasaan ja vedän mekon päälle. (Pari päivää on myös syöty kevennetysti, sillä vetoketju oli vähän haastava saada kiinni alkuviikosta. Nyt se menee taas onneksi.)

10. Olen keikkapaikalla, mutta homma ei ole vielä ohi. Alkaa pissamaraton. Käyn ainakin 4 kertaa vessassa, koska luulen pissaavani lavalla housuun. 

11. On aika mennä lavalle. Pissattaako mua? No enää ei ehdi. Se on menoa nyt.

12. Keikka on ohi, enkä taaskaan pissannut housuun. Yleisökin taisi olla ihan tyytyväinen.

 

Tässä kohtaa vaihe 7. ei ole vielä lähelläkään. T. Rölli

 

Tänä iltana Evening of Brazilian Dreams with Henriika Steidel & Marian Petrescu ottaa Popparin lavan haltuun Jyväskylässä (klo 21).

Tervetuloa!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

 

Kuinka moni voi sanoa esiintyneensä Grammy-palkitun kanssa? Ei kauhean moni, mutta minä kyllä voin (oma kehu haisee, joojoo).

Pari viikkoa sitten viikonloppu meni Tampereella jazzin pyörteissä. Esiintyjät olivat ihan tajuttoman kovia. Mielessäni pohdiskelin, että kuinka tuonne voi ikinä päästä? Ilmeisesti jotenkin ja näköjään ihan oikeat ihmiset niitä Grammy-palkintojakin saa, että ei ehkä pidä heittää tätä musakirvestä kaivoon ihan heti.

Koen olevani todella etuoikeutettu nuori laulaja, sillä olen saanut esiintyä aivan mielettömän upeiden mainetta ja kunniaa niittäneiden muusikoiden kanssa. Tulevana torstaina on taas sellainen hetki, josta pienenä tyttönä saatoin vain unelmoida. Esiinnyn yhdessä niin taitavien soittajien kanssa, että vähän hirvittää, jos liikaa ryhtyy hommaa pohtimaan.

Koska tämä blogi on meikäläisen oma tuotos, päätin yksinvaltijaana, että tänään promoan vähäsen itseäni ja meidän keikkaa.

Torstaina 16.11. klo 21 kipuan Popparin lavalle täällä Jyväskylässä Grammy-palkitun pianistin Marian Petrescun, hänen veljensä Mihai Petrescun, Matias Luodon ja Markus Snellmanin kanssa. Suunnitemissa meillä on laittaa lämmöt päälle ja loihtia niin kuuma tunnelma, kuin suomalais-saksalainen, pari romanialaista ja pari suomalaista vain suinkin osaavat. Sanoisin, että aikas hyvin osataan.

Toivotan siis teidät kaikki sydämellisesti tervetulleeksi meidän keikalle! Linkki facebook-tapahtumaan ompi tässä, mutta liitän esittelytekstin tähän vielä siitä huolimatta (koska olen tämän blogin yksinvaltijas :D).

 

Pikkujoulukausi on syytä avata viimeistään, kun Popparin Vuoden muusikkonakin palkittu Henriika Steidel, Petrescun veljekset Marian ja Mihai, Matias Luoto sekä Markus Snellman tuovat brasilialaiset rytmit ja lämmön Popparin lavalle.
Tämä ainutlaatuinen kokoonpano on tuore kesäinen tuulahdus, jossa yhdistyy vuosien kokemus ja virtuoottinen taituruus, sekä nuori uuden polven muusikkous.

Illan aikana kuullaan tarinoita pilvettömistä kesäöistä, kauniita melodioita epätoivoisesta rakkaudesta ja kuumia rytmejä, jotka varmasti kutsuvat tanssimaan.

Unohdetaan hetkeksi pimeys ja kylmät kelit! Popparissa tulee olemaan todella kuuma tunnelma!

Henriika Steidel - Laulu
Marian Petrescu - Piano
Matias Luoto - Kitara
Mihai Petrescu - Basso
Markus Snellman - Rummut

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Yhteistyössä: Tampere Jazz Happening

Dhafer Youssef - ©Maarit Kytöharju

 

Viikko sitten sunnuntai-iltana istuin Pakkahuoneella ja itkin. Tampere Jazz Happeningin sunnuntain iltapäivän viimeinen esiintyjä oli juuri aloittanut keikkansa. Ensimmäisen kappaleen maagisen alun jälkeen, koko bändin tullessa valtavalla voimalla sisään, en vain voinut enää pidätellä itseäni. Siinä kohtaa kaikki oli täydellistä. Ei ollut mitään järkeä edes yrittää pitää sisällä sitä valtavaa tunteenpurkausta, vaan takki auki annoin kyynelten valua pitkin poskia ja päätin vain rakastaa jokaista hetkeä.

Lavalla oli tunisialainen Dhafer Youssef "Diwan of Beauty and Odd" projektinsa kanssa. Täytyy tässä kohtaa tunnustaa, että oikeasti itku tuli jo, kun lyhyen soundcheckin aikana lavalle käveli pianisti Aaron Parks ja rumpali Justin Faulkner. Aaron Parksin musiikilla on aivan erityinen paikka sydämessäni ja tällä kertaa se purkautui tyylikkäänä fanitytön itkuna.

Tähän festarin maksullisen ohjelman päättävään keikkaan kiteytyy oikeastaan koko viikonlopun tunnelmat. Meille tarjoiltiin uskomattoman kauniita melodioita ja värejä. Upeita yhtyeitä, joiden keskinäinen vuorovaikutus oli lähes henkimaailman meininkiä. Yhdistäviä teemoja yhtyeiden väliltä löytyi yllättäen aika monia. Keskiössä olivat todella vahvat ja voimakkaat groovet ja se, että jokaiselle esiintyjälle oli todella tärkeää herätellä meitä maailman tapahtumiin, jotta ryhtyisimme vaikuttamaan niihin itse.

Tampereella jaetaan vuosittain Yrjö-palkinto ja tänä vuonna sen sai Verneri Pohjola, joka hänkin ilmensi viikonlopun tunnelmaa täydellisesti. Tämän trumpetistin soitossa on juurikin sitä ihmeellistä ja selittämätöntä taikaa.

Olin tehnyt tietoisen valinnan jättäessäni artistien kuuntelemisen vähemmälle Tampere Jazz Happeningin lähestyessä. Levylle soitettuna musiikki ei muutenkaan kerro koko totuutta, sillä kaikki perustuu juurikin sille vuorovaikutukselle soittajien ja yleisön kanssa. Homma voi niin sanotusti lähteä lentoon – ja voi kyllä – se lähtikin.

 

Shabaka & The Ancestorsin - ©Maarit Kytöharju

 

Löysin itseni perjantaina heti alkuun hytkymästä Shabaka & the Ancestorsin keikalta lähes transsiin vaipuneena. Muistiinpanoihini olen merkinnut mm. tällaisia fiiliksiä:

”Alusta asti kaikki on tosi juurevaa. Erittäin mielenkiintoinen instrumentaatio, sillä unohtuu, ettei mukana ole varsinaisesti harmoniasoittajaa. Rummut, perkussiot ja basso muodostavat rytmikoneen, jotka taikovat kaikelle muulle todella vahvan kudoksen maalata päälle.”

Tein tietoisen valinnan keskittyessäni pääsääntöisesti Telakan tapahtumiin, sillä tilan toimivuus ja siellä esiintyvät yhtyeet kiinnostivat kovasti. Perjantaina saavuin pelipaikoille liian myöhään, sillä istumapaikat olivat jo menneet, mutta lauantaina päätettiin olla vikkeliä ja lähdettiin ajoissa metsästämään istumapaikkoja.

Voisin kirjoittaa jokaisesta esiintyjästä oman juttunsa, mutta haluan nostaa esiin erityisesti nämä kaksi suomalaista todella raikasta ja jalan alle menevää yhtyettä.

 

Njet Njet 9 - ©Jyrki Kallio

 

Ennakko-odotusteni mukaisesti Njet Njet 9 oli aivan tajuttoman hyvä. Muistiinpanoissani sanotaan näin:

”Tää on niin bilebändi! Parasta kaikessa on bändin yhteinen meininki, mutta pahinta on, kun ei pysty kunnolla tanssimaan (oli niin ahdasta). Yleisössä joku kommentoi, että kyllä nää ihan hel***** hyvin soittaa nää torvijätkät. Olen täysin samaa mieltä. Kaikki soittavat ihan tajuttoman hyvin, mutta kyllä heidän kelpaakin, sillä sävellykset ja sovitukset ovat timanttisia.”

 

Antti Hevosmaa, VIRTA - ©Jyrki Kallio

 

Lauantaina Telakan illan päätti VIRTA, joka on varsin mielenkiintoinen porukka. Heidät on nähty ainakin Flowssa, Pori Jazzeilla ja nyt Tampereella. Kolme upeaa muusikkoa, mutta bändi ei kuitenkaan rajoitu vain lavalle, sillä siihen kuuluu vahvasti myös valoja ja ääniä hoitavat taiteilijat. Otin myöhemmin viikolla puhelinyhteyden bändin rumpaliin Erik Fräkiin ja kyselin, että mikäs tämä heidän homman nimi oikeastaan onkaan.

Miten te olette löytäneet toisenne?

Minä ja Antti Hevosmaa tunnetaan jo päiväkodista saakka ja vanhempamme asuvat edelleen muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Heikki Selamoon tutustuttiin Kuopion musiikkilukiossa, jossa Antti ja Heikki soittivat samassa koulun bändissä. Minä ryhdyin myös niihin aikoihin vapaa-ajalla treenailemaan Heikin kanssa. Abivuonna päätettiin kysyä myös Anttia soittamaan porukassa, ja Antti tulikin ensimmäisiin treeneihin innostuneena joitain itse tekemiään taustoja mukanaan, joiden päälle halusi, että soitetaan. Kunnolla bändi alkoi muotoutumaan vasta talvella 2011, kun Antti muutti Jyväskylään ja minä Helsinkiin, Heikin jäädessä vielä vuodeksi Kuopioon.

Miksi te olette VIRTA?

Virta kuvaa aika hyvin sitä prosessia, kun me tehdään yhdessä musiikkia. Annetaan ideoiden virrata meidän lävitse. Se kuvastaa myös fiilistä ja saundia, joka meillä on lavalla -  energiaa meidän välillä. Keikoilla rakennamme soljuvan musiikillisen alustan, jonne kuulija voi karata omien ajatustensa kanssa. Virta on kiintoisa sana, sillä se kuvastaa niin monia asioita, mukaan lukien Hurmos-levyn nimi, joka on osapuilleen synonyymi bändin nimelle.

Olette todella visuaalinen yhtye ja teillä kulkeekin oma valotaiteilija Jere Suontausta mukana. Onko teillä jo selkeät suunnitelmat visuaalisuuden suhteen?

Hurmos-levyyn liittyi se, että esiinnyimme valtavan mansikkaharson takana niin, että meistä näkyi pelkät siluetit, ja Emma Luukkalan suunnittelemat visuaalit heijastettiin harsoon yleisön takaa. Tarkkaa suunnitelmaa tulevaisuudesta visuaalien suhteen meillä ei vielä ole, sen sanelee pitkälti se, miten musiikki muotoutuu. Luultavasti ainakin valomies Jere ja äänimies Mika Savolainen kulkevat mukanamme (kuten tähänkin asti), sillä he muodostavat keikoilla yhdessä meidän kanssamme kokonaisvaltaisen elämyksen Virrasta.

Olisin itse halunnut siirtää teidät Tampereella Telakalta Klubin puolelle esiintymään ennen legendaarista JoJo Mayer / Nerve -yhtyettä. Mille lavoille olette matkalla?

Ehkäpä juurikin Tampereen Klubin tyyliset tilat voisivat olla sellaisia, jonne meidän musiikki on matkalla. Elektronisen ja akustisen musiikin symbioosi on syvenemässä, ja musiikin mennessä enemmän elektroniseen suuntaan toimii juurikin tuollainen klubiympäristö todella hyvin.

Tampere Jazz Happeningissä musiikissa oli vahvasti läsnä ihmisten herätteleminen ja silmien avaaminen. Myös Erik oli samoilla linjoilla. Kysyin vielä lopuksi, mitä hän haluaisi teille sanoa, ja  näihin tunnelmiin haluankin päättää tämän jutun:

Olisi hienoa, jos ihmiset hyväksyisivät ilmastonmuutoksen ja asiat, jotka ovat tällä hetkellä todella ajankohtaisia. Jokainen voi vaikuttaa omilla valinnoillaan siihen, mihin tämä maailma on menossa. Meidän olisi havahduttava, sillä jokainen vaikuttaa omilla teoillaan tulevaisuuteen. Jokainen on vastuussa.

VIRTA:

Antti Hevosmaa - trumpetti, laulu, efektit
Heikki Selamo - kitara, laulu, efektit
Erik Fräki - rummut, perkussiot, efektit

Jere Suontausta - valot
Mika Savolainen - Ääni

VIRTA esiintyy seuraavan kerran 9.12. klo 20 @ Äänivalli

 

Tampere Jazz Happening järjestetään ensi vuonna 1.–4.11.2018. Tänä vuonna Tampere Jazz Happening tavoitti uskomattomat 5300 ihmistä 98% täyttöasteella.

Yle Areenasta pääset kuuntelemaan maistiaiset Tampereelta. Kikkaile tästä itsesi jazzin hurmokseen!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Ladataan...

Aili Ikosen keikka-arvonnan yhteydessä pyysin teitä kertomaan mitkä jutut kiinnostaa. Oli kiva kuulla, että ihan arkijutut olisi tervetullutta mun elämästä ja siitä, kuinka päivät ja viikot rakentuu. Täällä blogissa on ollut ihan laittoman hiljaista ja syy siihen on ollut ihan jäätävä kiire.

Tänään vuorossa siis vanha kunnon ”mun viikkoni”-postaus (tämän blogin eka kylläkin). Homma alkaa perjantaista, sillä muusikolla viikonpäivillä on vähän erilainen merkitys. Työt alkaa, kun muut vaihtavat vapaalle.

 

Perjantai:

Herätys joskus siinä kasin jälkeen. Kahvit tulille ja telkusta lastenohjelmat pyörimään. Kiire tulee, kuten aina. Vetäsen puurot täysillä napaan ja lähden suihkun kautta koululle. Laulutunti alkaa klo 11.15 ja sitä ennen on pakko lämmitellä, että suusta tulee edes pieni pihaus.

Laulutunti meni vähän niin ja näin. Kroppa on jotenkin väsynyt eikä lauluvärkit meinanneet totella.

Aamulla totesin, ettei mulla ole yksiäkään housuja, jotka sopisi tulevalle Tampere Jazz Happening reissulle, joten suuntaan keskustaan housuostoksille. Teininä mun suosikkijuttuihin kuului housujen ostaminen, jotain on mennyt pahasti pieleen, sillä nykyisin se on aivan kamalaa. Päässäni oli upea kuvitelma meikäläisestä momjeanseissä, mutta kahdetkymmenet sellaiset sovitettuani poistuin Carlingsista yhdet Leviksen mustat pillifarkut rikkaampana ja 100€ köyhempänä.

Nopea kotikäynti ja suunta kohti Matkakeskusta. Hyppy junaan ja suunta kohti Tamperetta. Viikonlopun suunnitelmissa on kuunnella maailmanluokan jazzia Tampere Jazz Happeningissä. Ennen sitä siirrän toimistoni hetkeksi keskustan Pancho Villaan ja näpyttelen sähköposteja burgerin äärellä.

 

 

Otan suunnaksi Pakkahuoneen siinä vähän ennen seiskaa. Klo 19 siellä ojennetaan Yrjö-patsas, jonka saa täysin oikeutetusti Verneri Pohjola. En ehdi itse näkemään seremoniaa, mutta ehdin vielä kuulemaan Vernerin esityksen.

Keikat jatkuvat pitkälle yli keskiyön, mutta Jukka Eskolan keikan jälkeen on pakko lähteä, etten nukahda pystyyn.

Lauantai:

Matias tuli jo eilen Tampereelle tsekkailemaan viimeisiä keikkoja ja päästiin ihanien ystäviemme luokse yöksi koko viikonlopuksi. Aamulla käynti kaupassa ja klo 14 suunta takaisin keskustaan ja jazzin hurmokseen. Ohjelmassa on pelkkiä keikkoja ja päivän saldoksi tulee 7 keikkaa. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta jos jokaisesta tekee muistiinpanot ja yrittää kuunneella aivan täysiä, on yöllä sänkyyn kaatuessa aivan kuollut.

Sunnuntai:

Aamulla tuntuu siltä, että olisi ryypännyt koko yön (muutama olut/viini oikeesti, ei muuta!). Herätään vasta klo 12, mutta unet jää silti aika vähäisiksi. Edessä on vielä viimeinen päivä Tampere Jazz Happeningissä. Perinteisesti sunnuntaina kouluhommat alkaa myös hiipiä takaraivon pohjalta ja suunnataankin pizzalle tekemään pari koulutehtävää ennen viimeisiä keikkoja.

Festareiden maksullisen ohjelman päättää aivan tajuton Dhafer Youssef ”Diwan of Beauty and Odd”. Ajellaan sen jälkeen takaisin Jyväskylään viimeistelemään koulutehtävät ja keräämään säälittäviä voimien rippeitä alkavaan viikkoon.

 

 

Maanantai:

Herätys 7.30 ja rakettilähtö kouluun. AOKK-opintoja, elikkäs Ammatillisen opettajakorkeakoulun hommia 9-15. Sen jälkeen täysillä kotiin ja suhaamaan kohti Äänekoskea. Illan agendana on kahden oppilaan tuntien pitäminen, sillä oman keikan takia ne piti siirtää keskiviikolta pois.

Saan hommat pakettiin siinä kuuden aikaan ja suhaan takaisin Jyväskylään. Kotona alkaa armoton sanojen ja biisien kertaaminen keskiviikon keikalle. Tätä jatkuu yöhön asti.

Tiistai:

Heräilen suhteellisen aikaisin (huom. muusikon aikaisin on klo 8.30 :D) ja aloitan pakkausrumban keikkareissulle. Puolen päivän aikaan pakkaan autoon vaatteet, kahdet keikkakengät, pasuunan, sordinon, läppärin, mikrofonin+piuhan, ipadin ja sen telineen, ja lähden köröttelemään kohti Lohjaa.

Neljä tuntia myöhemmin löydän itseni Laurentius-salista musiikkiopiston sinfoniaorkesterin ja Lohja Big Bandin yhteisistä harjoituksista. Treenataan biisit kuntoon seuraavan päivän keikkaa varten, johon tämä starba on kutsuttu vierailevaksi solistiksi ja vahvistukseksi pasuunasektioon.

Iltayhdeksältä otan suunnaksi vanhempieni kodin ja istahdan valmiiseen pöytään illalliselle. Rupatellaan niitä näitä ja puolen yön aikaan käyn nukkumaan.

Keskiviikko:

IT’S GAME DAY! Hyvät naiset ja herrat! Se o keikkapäivä.

Aamu valkenee päänsäryssä huonosti nukutun yön jälkeen. Unissa pyöri perinteisesti kaikki mokat, jotka keikalla voisivat sattua, mutta suuntaan rauhassa keittiöön kahvin keittoon. Kyllä se tästä alkaa taas rokkaamaan.

Herättelen päivällä kroppaa ja teen kouluhommia. Kirjoittelen sähköposteja ja yritän maanitella lehtiä tarttumaan meidän seuraavalla viikolla ohjelmassa olevaan keikkaan. Onni ei ole myötä, sillä tarjolla olisi vain maksullisia ilmoituksia, jotka eivät valitettavasti ole lippuriskillä tehtävällä keikalla mahdollisia. Tai siis mahdollisia kyllä, mutta sinne menisi koko bändin keikkapalkka, joten tällä kertaa jätän välistä. Luulisi, että Grammy-palkittun pianistin Marian Petrescun peliliikkeet kiinnostaisi, mutta ei tällä kertaa. En lannistu kuitenkaan tästä.

Kolmen jälkeen matkani käy keikkapaikalle, jossa käyn vielä läpi viimeiset paikat soitettavista kappaleista. Viideltä pärähtää käyntiin kenraaliharjoitus ja seiskalta se on menoa.

Kymmenen aikaan istutaan jo koko perheen kanssa ruokapöydän ääressä ja syödään pitsaa uudesta pitseriasta. Ei jatkoon. Kiva, että siskokin pääsi tulemaan, harvassa ovat nämä perheillalliset.

Keskustelu käy milloin missäkin, mutta jossain kohtaa yritän mm. maanitella äitiä huutamaan ”Hei!”, jotta hän ymmärtäisi mitä höpötän tukilihaksista.

Ai niin. Kävin aamulla muuten puntarilla ensimmäistä kertaa Suomeen paluun jälkeen. Hassua kyllä, mutten sekoa, kun vaaka näyttää painon nousseen 5-6kg. Vähän harmittaa, mutta ei mitenkään raivolla. Totean, että tässäkin on aivan hyvä, mutta jos haluan, etteivät housut kiristä, on ostettava uudet tai sitten vähän tsekkailtava lautaselle eksyvien annosten kokoja.

 

 

Torstai:


Alustava suunnitelma on lähteä klo 7 aamulla ajamaan kohti Jyväskylää, mutta aamupäivän treenit siirtyivät sunnuntaille ja käytän aamutunnit ajamisen sijasta nukkumiseen.

Opetus alkaisi normaalisti klo 14, mutta oppilas perui, joten Jyväskylässä on oltava vasta 16.30, kun seuraava potilas saapuu lauluvastaanotolle. Kotiin saavuttuani huomaan kuitenkin luokkasekoilun ja siirretään tunti suosiolla seuraavaan ajankohtaan. Yritän tehdä jotain järkevää, mutta nukahdan sohvalle ja nukun hienosti kaksi tuntia.

20.30 saavun Poppariin valmistautumaan illan valokuvauskeikkaa varten. Matkalla käyn kaupassa ja tyylilleni uskollisena rymistelen Poppariin vessapaperit ja kauppakassi heiluen.

Bändi aloittaa klo 21.45 ja yritän hoitaa työt ensimmäisen setin aikana, kun baarissa on vielä vähän väljempää. Kotiin pääsen siinä keskiyöllä, pistelen poskeen iltapalan ja käyn nukkumaan.

Perjantai:

Kello soi ihan liian aikaisin vireystilaan nähden, mutta laulutunti kutsuu klo 10. Olen varma, ettei siitä tule mitään, mutta jotenkin ihmeellisesti se on yksi hedelmällisimmistä sessioista koko syksynä.

Suhaan tuhatta ja sataa kodin kautta Äänekoskelle opettamaan, sillä osa oppilaista siirtyi keskiviikolta myös tälle perjantaille. Koska kyseessä on poikkeuspäivä, tulevat oppilaat ripotellen ja vietän aikaa pasuuna valmiudessa klo 12.30-19.00

Olin vakaasti ajatellut meneväni kuuntelemaan kavereiden keikkaa vielä illalla, mutta nukahdan sohvalle siinä yhdeksän aikaan ja herään, kun Matias karjaisee keittiönpöydän äärestä, että ”HERÄÄ, ET SÄ VOI NUKKUA”

Hörpin teetä sohvalla ja totean, että on pakko luovuttaa ja antautua unelle. Pesen naaman ja siirryn petiin.

Lauantai (tänään):

Herään paniikissa ennen yhdeksää, kun muistan unohtaneeni ostaa kahvia. Matias kolistelee keittiössä juuri kahvipurkin kantta ja huhuilen makuuhuoneesta anteeksipyyntöjä. Mikään ei ole kamalampaa, kuin herätä todetakseen kahvin loppuneen edellisenä aamuna, mutta sen keittäjä ei ole muistanut mainita siitä mitään. Valitettavasti se olen aina minä, joka unohtaa. (Okei on tässä maailmassa paljon kamalampia asioita, jotka on ihan oikeita ongelmia.)

Klo 12 treffaan koulukaverin kahvien merkeissä ja kuvataan yksi pieni promovideo ensi viikon Musakampus kekkereitä varten. Siitä hilpasen salille sutimaan kuntopyörää.

Kiire tulee ja tajuan, etten ehdi suihkuun. Kipitän kotiin, nappaan kameran ja painelen menemään kohti Tuomiojärven rantaa. Klo 14.30 ohjelmassa on erään bändin kuvaukset ja lupaan tehdä parhaani, että he saavat edes jotain käyttökelpoista materiaalia. Tykitän kuvia kauhealla vauhdilla, sillä tyypit seisovat järvessä jäätävän kylmässä vedessä.

Kurvaan kodin kautta laittamaan lisää vaatetta ja painelen koululle. Tulostan keikkajulisteita vanhojen tilalle, kun urpona olen laittanut viikonpäivän siihen väärin. Ripottelen julisteita ympäri koulua, mutta unohdan tietysti vaihtaa yhden julisteen uuteen.

16.30 saavun kotiin kaupan kautta ja virittelen laitteita klo 17 tapahtuvaa puhelinhaastattelua varten. Jännittää ihan kamalasti, mutta eiköhän se siitä.

Nyt:

Suunnitelen huomisten treenien biisejä ja mietin, että eipä muuten ole vapaapäiviä hetkeen tulossa, mutta yritän ottaa tänään ainakin yhden tunnin vapaata ja pötkötellä sohvalla kissojen kanssa.
En myöskään maininnut, että kaiken tämän säätämisen lisäksi yritän treenata laulujuttuja kuutena päivänä viikossa. Kuten arvata saattaa, tällä viikolla ei ihan aika riittänyt jokapäiväiseen treeniin.

 

Miltäs kuulostaa tällainen viikko?

 

 

Jazz-terveisin,

Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa
Share

Pages