Ladataan...

"Meidät saa kutsua muuten kahville, tullaan tosi mielellämme kylään."

 

Näin sanoin tuntemattomalle mummolle, joka asuu meidän talossa. Jäätiin Matiaksen kanssa sattumalta jutulle ja siinä perinteisessä "jaahas me tästä menemmekin" kohdassa tuli sellainen olo, että nyt on kutsuttava itse itsensä tämän naisen luokse kylään. Se tapahtui jotenkin niin odottamatta ja yllättäen, että kaikki meistä kolmesta hämmentyivät. Ilmettä, joka tämän vanhan naisen kasvoille ilmestyi, en unohda ikinä. Se oli niin aidosti onnellinen ja täynnä lämpöä, että itkuhan siinä tuli, kun rouvan ovi oli mennyt kiinni. Miten niinkin arkinen asia, kuin kahville meneminen, voi merkitä toiselle siinä hetkessä kaikkea. 

Kerroimme illalla ystävillemme tästä kohtaamisesta ja ilmoille nousi letkautus, että "laitetaan vahinko kiertämään". Tässä tapauksessa olisi voinut sanoa, että laitetaan hyvä kiertämään. Jotenkin sitä elää niin omassa kuplassaan ja miettii asioita, jotka ovat itselle ajankohtaisia, etteivät näinkin helposti toteutettavat asiat tule mieleen ollenkaan. 

Kuinka paljon multa vaaditaan, että olen edes tunnin kuukaudessa läsnä tälle henkilölle? No ei mitenkään kamalasti. Omat isovanhempani ovat jo kuolleet ja siitäkin syystä eilinen kohtaaminen kosketti. Käytiin mummilassa vain muutamia kertoja vuodessa, ja nuorempana ihmettelinkin, että miten se mummi jaksaa soittaa meille joka päivä. Eihän täällä ehdi tapahtua päivän aikana juuri mitään. Nyt ymmärrän, että kyse ei ole siitä, että langan toisessa päässä odotettaisi meidän elämän olevan jotenkin todella mullistavaa, vaan siellä taistellaan yksinäisyyttä vastaan. Sitä vierasta, joka tulee kutsumatta.

En tarkoita nyt, että jokaisen pitäisi paukata lähellä asuvien vanhusten ovelle ja tarjota itseään kahviseuraksi. Homman on lähdettävä aidosti itsestään ja kiinnostuksesta toista kohtaan. Toisaalta joskus sitä on luultavasti itse samassa tilanteessa. Omia lapsia ei välttämättä ole ja ainoat sosiaaliset kontaktit on juurikin näitä rappukäytävässä vaihdettavia tervehdyksiä.

Ihminen, jolla on melkein neljä kertaa enemmän elettyä elämää takana, voi ihan varmasti rikastuttaa myös mun elämää. Ainakin näin haluaisin uskoa. Sen pienen keskustelun aikana kävi jo ilmi, että asia, jota rouva kaipasi eniten, oli aito kohtaaminen. Voisin kuvitella, että jos joskus itse olen samassa tilanteessa, haluaisin juurikin sitä, että minua kohdellaan ihmisenä, joka on elänyt arvokasta elämää. Haluaisinkin ajatella, että ehkä meidän talossa asuu silloin joku nuori, joka haluaa myös aidosti kuulla, mitä kaikkea ihmeellistä minun elämässäni on tapahtunut. 

Eihän tässä voi ennustajaksi ryhtyä, mutta ehkäpä tämä "vahinko" vielä lähtee tästä kiertämään ja vuosien päästä pöydän ääressä istuu joku nuori, joka kuuntelee meikäläisen juttuja.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

Kuva: Tero Ahonen (Ailin galleriasta)

                             *Yhteistyössä Jazz Jkl ry

Nyt se Aili sen teki. Sävelsi ja sanoitti kokonaisen levyn itse. Täytyy sanoa heti kärkeen, että nyt on todella jees. Olen tietysti jazzia rakastavana laulajana fanittanut Ailia jo ennen tätä levyä ihan täysillä (levyjä on saatettu ihan hitusen kuunnella). Mielessä on kuitenkin pyörinyt kysymys, että millaistakohan musiikkia hän tekisi, jos koko levy olisi omasta sävellyskynästä.

No, eipä tarvitse enää miettiä. Heti, kun levyn ensimmäinen biisi pärähti käyntiin, tuli fiilis, että jep. Tää on hyvä. Tää taitaa olla nyt se Aili.

Levyn ensimmäinen kappale Että näkisin sinut taas saa ihon sille kuuluisalle kananlihalle. Nyt liitteen jutussa kerrotaan, että levy on tarina naisesta, joka ei ole enää nuori. Parisuhteesta on ehkä hävinnyt se tuorein kipinä, mutta silti siellä jossain näkyy se rakkaus. Se on vielä olemassa. Levyn aloitus on juuri niin vahva, kuin sen täytyy olla. Luulot pois heti kertalaakista. Yhteen biisiin on kaadettu sen verran isolla kädellä tunnetta, että mieleen tuli väistämättäkin kysymys: miten sitä voi enää riittää levyn muihin biiseihin?

Kyseessä ei ole kuitenkaan Ailin ensimmäinen levy, joten ehkäpä tätä asiaa on ajateltu.

Toisena levyllä on nimikkobiisi Piirrä minut. Jo toisen kerran. Kylmät väreet vilistävät pitkin selkää. Tällä levyllä taitaa olla upeita sanoituksia yksi toisensa jälkeen. Tunnelma on kuitenkin ihan erilainen, kuin ensimmäisessä kappaleessa. Jotenkin kevyempi, ja nyt osaan jo keskittyä Tuomas J. Turusen pianosooloon ilman, että pitää keskittyä hengittämään. 

Kaksi kertaa valtavia tunteitaa ja todella isoa tekstiä. Kolmantena saadaan palanen sitä "vanhaa" Ailia. Nuori ja vapaa nainen keinuttaa lattarifiiliksin antaen pienen hengähdystauon olematta kuitenkaan mikään täytebiisi. Se olikin voittanut jo jonkin biisiäänestyksen. Tässä kohtaa ehdin jo miettimään, että "ai niin, Mikko Pellinenhän se siellä on näiden sovitusten takana. On se vaan taitava mies!" 

Yleensä aina, kun Ailista puhutaan, mainitaan hänen tajuttoman upea scat-laulunsa. Vasta Nuori ja vapaa nainen sai minut edes kaipaamaan sitä, mikä on hyvä asia. Sävellykset ja sovitukset ovat niin vahvoja, ettei scattia huomaa kaipavansa. Levy ei myöskään ole mikään perinteisen jazzin kokonaisuus, vaan kuten Ailikin kertoo, se on jazzia, iskelmää, poppia ja kansanmusiikkia. Scatista saadaan kolmannen kappaleen kohdalla pieni maistiainen, toivottavasti sitä on tulossa vielä lisää.

Yöllä on laulu, joka piti laittaa soimaan alusta useamman kerran, että sain sanomasta kiinni. Siihen tarvitaan selkeästi sopiva mielentila. Kaunis balladi, jolla on paljon sanottavaa. Luulen, että kappaleesta saa huomattavasti enemmän irti livenä, kun sanat saavat kasvot. Kappaleessa kuullaan bassosoolo, jota kuuntelisi vaikka kuinka paljon pidempään. Levyä tehdessä täytyy soolojen pituudesta kuitenkin karsia, jääpähän vielä nälkää tulla keikoille!

Täysin uutena asiana levyllä on mukana jousisoittajia. Ne ovat mukana myös Laulu merestä kappaleessa, josta ensimmäinen kuuntelukertani on itseasiassa tämä musiikkivideo.

 Syli. Pelkästään kappaleen nimi saa tunteet heräämään. Aili laulaa, että "Olin ensimmäinen iho, jota vasten lepäsit. Niin lahjomaton katse, jolla mua syleilit. Osaan keventää mun äänen, jotta saan sut tyynnyksiin. Vaikka itkemäsi kipu tarttui myös mun sisimpiin." Näin voi laulaa vain henkilö, jolla on lapsi. Asia, josta minulla ei ole hajuakaan. Edelleen haluan painottaa, että ei ole mitenkään itsestäänselvyys kirjoittaa näin upeita tekstejä. Olen tiennyt Ailin olevan taitava, mutta voi hyvänen aika mikä sanoittaja hän onkaan. Ehkä multa on mennyt jotain todella pahasti ohi aikaisemmin. Toisaalta parempi tajuta se myöhään, kuin ei milloinkaan.

"MMMM JES JES" on fiilis, joka herää kun Tää ei voi odottaa lähtee käyntiin. Se menee niin sanotusti jalan alle. Tunne ei olisi yhtään näin raikas, jos koko levy olisi samanlaista ajoa. Tämän kuulemista livenä odotan todella kovasti, sillä sen alku jättää todella paljon vapauksia Ailin aloittaessa sen yksin pelkällä loopperilla. Oi olisipa tässä livenä jotain ihan kreisiä scat-meininkiä!

Katselen taivaalta kuuluu levyn maalailevampaan soundiin yhdessä jousten kanssa. Se kertoo kauniin tarinan, mutta Tää ei voi odottaa jätti sen verran hyvät pärinät, että keskittymistä rauhallisempaan ja maalailevaan meininkiin sai taas vähän hakea. Tämä on kuitenkin kuuntelijan (minun) vika, ei suinkaan kappaleen. Sykähdyksiä sielussa aiheuttaa erityisesti Aili ja flyygelitorvi (toivottavasti se on se :D) yhdessä.

Levyn päätöskappale on laulu Armaalle. Se on oikeastaan hieman yllättävä lopetus. Jätänkin sen sisällön mysteeriksi, jos joku haluaa kuulla sen vasta keikalla ensimmäistä kertaa. 

Kokonaisuutena Piirrä minut on todella onnistunut levy. Ymmärrän, jos jännitystä on ollut ilmassa eilisellä Savoyn keikalla, sillä se on todella paljas. Tuntuu siltä, että Ailin tarina on vasta alussa. Hurja ajatus, kun miettii mitä kaikkea tämä muusikko on jo urallaan tehnyt. 

Ja nyt siihen arvontaan!

Koska kysyvä ei tieltä eksy, päätin kysyä Piirrä minut-levyn julkkarikiertueen Jyväskylän keikalle pari lippua arvottavaksi. Ei kuitenkaan huolta, jos et pääse ensi perjantaina Poppariin kuuntelemaan keikkaa, sillä saan arpoa myös kaksi (2) Piirrä minut-levyä. Toisen arvon täällä blogissa ja toisen blogin facebook-sivuilla.

Ohjeet menee näin:

Kommentoi tähän postaukseen, että mitä haluaisit minun kirjoittavan tulevaisuudessa (musiikista tai elämästä). Kerro myös, että kumpi saisi olla: levy vai lippu.

Huom! voit kommentoida kaksi kertaa ja osallistua sekä lipun että levyn arvontaan. Jos haluat parantaa mahdollisuuksiasi levyn voittamiseen, voit käydä osallistumassa myös facebookin puolella. Olkoon jazz-henget puolellasi ja osukoon arpaonni juuri sinuun!

Arvonta päättyy keskiviikkona 18.10. keskiyöllä.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia instagramissa // Facebookissa

Ps. Muista painaa sydäntä, jos jotain siellä sinun sydämessäsi tekstin aikana liikahti.

Share

Ladataan...

 

Yleensä aina, kun päätän aloittaa kirjoittamisen, muotoilen jonkun otsikon itselleni, jonka alla olisi tarkoitus pysyä. Tänään tuntui siltä, että sisällä on paljon asioita, mutta ne eivät jäsenny otsikoksi. Kulunut viikko on ollut jotenkin todella outo tunteiden puolesta. Olen ollut todistamassa elämää ja kuolemaa.

Kaksi lauantaita, monen monia kyyneleitä. Kyyneleitä uuden ihmeen ja tulevien muistojen edessä, ja kyyneleitä eletyn elämän ja muistojen ollessa enää jäljellä. Näihin juttuihin kaikki kuitenkin lopulta kiteytyy.

Viime vuosina teksteissä on vilissyt yhä enemmän sana erityisherkkä, ja aika varmasti voisin laittaa itseni myös siihen laariin. Yritän kuitenkin vältellä itseni luokittelemista, sillä tuntuu turvallisemmalta olla vain Henriika, joka tuntee paljon. Ilman mitään leimaa, vaikei se leima missään nimessä negatiivinen ole.

Suurien tunteiden tunteminen ja kaiken todella voimakkaasti kokeminen on hieno ominaisuus, mutta on se myös raskasta. 

Kirjoitin pari kuukautta sitten siitä, kuinka e-pillereitä syödessäni katselin ihmisiä harmaan verhon läpi. Olenkin miettinyt, että mitä jos kaikki ne tuntemattomat tunteet ovat tässä ja nyt. Itkenkö siksi niin helposti? Tämän syksyn laulutunneilla on tullut purshahdettua itkuun kesken biisin muistaakseni 4 kertaa. Aivan puskista.

Yritin peruuttaa ajassa taaksepäin ja löytää lapsuudesta hetkiä, joissa olisin vollottanut ilman syytä, mutten muista sellaisia olleen. Itkin kyllä pari kertaa pianotunnilla, mutten todellakaan yhtä useasti, kuin nyt. Eli toisin sanoen, jostain nämä kaikki tunteet tulevat.

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta tällä hetkellä Vain Elämää on ihan ehdottomasti voimaannuttavin ja samalla itkettävin ohjelma. Sitä katsoessa koen jotain ihan järisyttävän suurta. Sannin päivänä itkin niin täysillä, että tärisin. Nyyhkytin tässä sohvalla rumaa räkäitkua ja ohjelman loputtua puhaltelin vielä varmaan puoli tuntia, että hengitys tasaantui jokseenkin normaaliksi. Sen jälkeen oli kyllä autuas olo.

Tänään hautajaisissa huomasin mietiväni sitä, että itkeminen mielletään usein noloksi asiaksi. Ainakin se itkevä henkilö yrittää peitellä itkuaan usein ihan viimeiseen asti. Kai se liittyy heikkouden näyttämiseen ja yleisestikin vain tunteiden näyttämiseen. Saan olla todella kiitollinen, että nykyään tunteet saa jo näkyä. Mahtaisi olla meikäkäisellä vaikeaa, jos tepastelisi menemään kaukana menneisyydessä. 

Visual diary-blogissa oli pohdintaa tunteiden patoamisesta, ja jostain sellaisesta tässä itkuhommassa on osittain varmasti myös kysymys. Se, että on super empaattinen ja herkkä ei toivottavasti tarkoita sitä, että oikeasti itkee koko ajan. Katsellaan.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, elämä ei ole todellakaan huonoa nyt. Se on itseasiassa jo paljon valoisampaa, kuin vaikkapa kuukausi sitten. Tunteita on edelleen paljon, mutta nyt niitä sisällä myllertäviä alkaa tulla ulos. 

Lisää Vain Elämää siis. 

 

Haluaisinkin nyt kuulla, että onko teillä jotain ohjelmia, jotka itkettää ja voimaannuttaa samalla?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Ps. Huomenna täällä käynnistyy aivan loistava arvonta. Pysythän kuulolla ;)

 

SEURAA BLOGIA INSTAGRAMISSA // FACEBOOKISSA

Kuvat: Inarin yössä ihanan Pauliinan ottamia.

Share

Ladataan...

 

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee reissua Lappiin? Veikkaisin, että aika moni miettii poroja. No niin mietin minäkin, mutta viime viikonlopun jälkeen ei Sodankylän ohi voi enää ajaa sunnuntaisin ennen klo 12, kuten viime sunnuntaina teimme. 

Poroista ei nyt ole kyse, sillä niitä on teillä ja teiden varsilla ihan mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta Sodankylän SEO-huoltoaseman keittiö aukeaa vasta klo 12, enkä halua enää ikinä joutua matkustamaan ilman kyseisen huoltoaseman ranskalaisia.

Ne on taivaalliset. 

Mietin, että voiko yhden postauksen omistaa pelkille ranskalaisille ja päädyin siihen, että voi. Nuin vain. Tässä se on. Oodi Sodankylän SEO:n ranskalaisille:

 

Oi Sodankylän SEO minkä teitkään
Ei matka Inariin suju metriäkään
Ilman ranskalaista tuota,
jonka haet Sodankylän luota

Muista siis, 
aina lomalla et voi miettiä: "Kellosta viis"
Sillä jos sunnuntaina ennen kahtatoista haluat maistaa ranskalaista
Joudut pettymään.
Ei ranskalaisia laiteta ennen puoltapäivää Sodankylässä paistumaan.

 

 

Tulossa on oikeita jorinoita luonnosta ja täydellisestä pohjoisen hiljaisuudesta, mutta näin ensimmäiseksi halusin tulla kertomaan, että Sodankylässä on todistetusti aivan tajuttoman hyvät ranet.

 

Jazz-terveisin,
Ranskishirmu Henriika S.

SEURAA BLOGIA INSTAGRAMISSA // FACEBOOKISSA
Share

Ladataan...

 

"Mitä sitte, jos mulla on arpia?
Mitä sitte, jos meinasin kuolla?
Mitä sitte, jos jouduin taisteluun vieraalla maalla?
Siellä, minne monet ei mee, mistä perhoset pakenee.
Mistä arpia saa, sellaisia, jotka pysyy, jotka voi näyttää, kun joku kysyy.
Ei mulla vaihtoehtoja ollut, nyt mä oon vaan cool
Musta legendoja kerrotaan, toi on se aika kova luu.
Arvet mun kehoon kuuluu, niit ei aika pese pois.
Mut ne vaalenee, himmenee, hohteellaan mun kehoa koristelee,
V
aalenee ja himmenee ja hotaa niin. 

Tatuoitu valkoisella mä oon."

Viba – Tatuoitu valkoisella

 

 

Viime viikon keskiviikkona suuntasin jälleen tuttuun tapaan Jyväskylän Poppariin tietäen, että tarjolla on aivan satavarmasti laadukas keikka. Olin kuunnellut Viban musiikkia hieman etukäteen, ja erityisesti Virva Immosen tapa tulkita tekstejään jäi mieleen. Odotukset olivat kauniisti sanottuna perskeleen korkealla. Vaan enpä ollut osannut varautua siihen, mitä illan aikana sain kokea.

Yleensä, kun napsin keikoilla kuvia, pysyy keskittyminen enimmäkseen kamerassa, ja musiikkiin pitää muistaa oikein keskittymällä keskittyä. Tällä kertaa piti tsempata, että muistin ottaa kuvia, sillä voi moro mikä viba lavalta todellakin välittyi yleisöön. 

Virva Immonen on hyvin rauhallinen ja hillitty esiintyjä, mutta esiintyminen ei ole missään nimessä mitää puolivaloilla laulelemista. Hän on lavalla täysin läsnä ja tuo tekstin niin lähelle kuulijaa, että sen voi melkeinpä tuntea omassa suussaan. Olen itsekin joskus sanoittanut joitan kappaleita suomeksi, mutta omalla kohdalla sanoitukset ovat tuntuneet kököltä ja päälleliimatulta yhdistelmältä jazzin kanssa. Tähän asti olin kuvitellut, ettei suomenkieli sovi jazzin pariksi, mutta voin tässä ja nyt todeta, että kyllä sopii. Ainakin, jos tekstien takana on Virva Immonen.

 

 

Mikään kappale ei tietenkään pärjää pelkällä tekstillä, vaan tarvitaan myös toimivia (ja mielellään todella hyviä) sävellyksiä. Kuten tästä hehkutuksen määrästä saattaa arvata, oli niitäkin tarjolla. Keskustelimme mieheni kanssa kotimatkalla, että hyvä musiikki on yllättävää ja oivaltavaa, mutta samalla jokainen ratkaisu tuntuu perustellulta. Alussa se sykähdyttää ja aiheuttaa niitä kuuluisia jazzdiggareiden "uuuu" huudahduksia, ja jälkeenpäin niitä tilanteita miettiessä tulee fiilis, että juuri niin sen täytyi mennä.

Sävellysten ja sanoitusten lisäksi tarvitaan myös taitavia muusikoita, jotka tulkitsevat palluroita nuottiviivastolla. Oman maagisen lisänsä tähän iltaan toi  muusikoiden keskinäinen kemia. Viba on todellakin sitä, mitä se jo nimessään lupaa. Omiin lempiherkkuihin keikoilla kuuluu ehdottomasti soittajien kemian aistiminen. Tämän yhtyeen viba on sen verran sähköinen ja positiivinen, että onnen kyyneleiltä ei voinut illan aikana välttyä.

Suomessa me soitamme musiikkia ja olenkin useasti miettinyt, että miksi meillä ei leikitä musiikkia, kuten monessa muussa kielessä, sillä sitähän sen kuuluisi olla. Joten kiitos Viba, että otitte meidät yleisössä niin lämpimästi ja avoimesti mukaan leikkiinne. 

 

 

Käykäähään ystävät tsekkaamassa Virva Immosen kotisivut ja laittakaa musiikki kuunteluun. Tässä yhtyeessä on todellakin "sitä jotain". Toivon koko sydämestäni, että Vibaa pääsee jatkossa kuulemaan enemmän.

Seuraavana Jazz Jkl:n konserttisarjassa on upea Aili Ikonen perjantaina 20.10.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia instagramissa // Facebookissa

Ps. Muista painaa sydäntä, jos jotain siellä sinun sydämessäsi tekstin aikana liikahti.

Share

Pages