Ladataan...

 

Kävellään yhdessä hiljaisuudessa kohti asemaa. Meinaa alkaa itkettää. Tsemppaan itseäni, että kestä nyt vielä vähän aikaa. 

Ollaan ajoissa ja silti mielestäni bussin tuloon on ihan liian vähän aikaa. Yritän jutella jotain järkevää, mutta jaarittelen lähinnä säästä. 

Bussi kurvaa jonon eteen ja valmistaudun sanomaan heipat. Huuli alkaa väpättää ja kyyneleet kohoaa silmiin. Mumisen jotain "hyvää matkaa" tyylistä ja jään katselemaan kauempaa, kun bussi täyttyy matkustajista ja lopulta lähtee liikkeelle. 

Kotimatkalla laitan whatsappia ja sanon, että on ikävä, vaikka edellisenä iltana tuntui ihanalta ajatukselta olla vain omissa oloissa ja tehdä niitä kuuluisia "omia juttuja".

 

 

Meidän suhteen ensimmäinen vuosi meni satojen kilometrien välimatkalla ja viikkojen erossaololla. Se on jättänyt ihan ihmeen syvät jäljet ja edelleen, kun käyn saattamassa elämäni rakkauden asemalle, nousee kyyneleet silmiin, vaikka kyseessä olisi vain yhden yön pituinen keikkareissu. Nykyään toivun tästä surusta varsin nopeasti ja M:kin osaa naurahtaa rakastavasti, kun huomaa, että vaimolla tulee suru puseroon.

Aika, jolloin pidin huolta vain itsestäni ja kissoistani, tuntuu jotenkin todella kaukaiselta. Jos oikein kunnolla muistelen, taisin silloin kyllä oikeasti kaivata elämääni puolisoa, jonka kanssa jakaa asioita, vaikka Eemeli ja Kaisa varsin mahtavia kissoja ovatkin. Olin kuitenkin onnellinen myös niin. Ei ollut  mitään pakkoa hypätä parisuhteeseen.

Uskon, että jokaisessa parisuhteessa tulee aikoja, kun toinen ottaa todella ankarasti aivoon ja parasta olisi, kun saisi silloin olla omissa oloissaan. Oma kokemus on se, että erossa ollessa mieleen tulee helpommin kaikki ne asiat, joiden takia toinen on juuri se oikea kumppani sulle. Kun saa vähän etäisyyttä, osaa myös tarkastella itseään ja mahdollisesti voi jopa todeta, että hetkonen, mullahan ois tässä myös vähän petrattavaa oman käytöksen osalta. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että omassa päässään raivoaa itselleen olevansa aivan kakka puoliso, vaan mieleen voi tulla jotain hyviä juttuja, joilla huomioida toista. Jotenkin kummasti sellaiset rakkaudenosoitukset putkahtaa paljon helpommin mielen sopukoista, kun on vähän ikävä ja tajuaa, että yks likainen sukka pyykkikorin vieressä on aika paljon pienempi asia kaikkien niiden upeiden ominaisuuksien rinnalla, joita toinen omistaa. Eikä mulla kyllä ole varaa valittaa sukista väärissä paikossa, kun oma taiteilijapersoonani on välillä levittänyt omaisuutensa ihan kaikkialle.

Se on muuten tosi jännä, miten itsestään on niin pirun hankala löytää puutteita, kun raivopäissään toisesta löytyy niitä joka sormelle ja varpaalle. Tästä syystä on tosi hyvä ottaa aikaa itselle. Vaikka kyseessä onkin se "oma loma", niin silloin pääsee juurikin siitä oman navan ympäristöstä vähän pidemmälle ja maailma näyttää taas avarammalle.

Silloin, kun ensimmäistä kertaa alkoi olla sellainen fiilis, että haluaisin olla vähän yksin, huomasin pelästyväni. Mietin, että etäännytäänkö me nyt toisistamme ja pidin ne ajatukset visusti omana tietona. En muista tarkalleen, että milloin keskusteltiin ensimmäistä kertaa siitä, että on ihan okei sanoa toiselle, että haluaisi käydä treffeillä oman itsensä kanssa, mutta muistan sen helpotuksen tunteen, kun tajusin, että siitä ei seuraa eroa, vaan sillä tavalla hoidetaan suhdetta, ettei se ero ikinä tule ajankohtaiseksi asiaksi. Meidän tapauksessa puoliso on myös työkaveri ja osaltaan sekin vaikuttaa siihen, että siitä kummankin omasta ajasta on oikeasti pidettävä huolta. 

 

 

Viime talvena kaveripariskuntamme toinen osapuoli kävi etelän lämmössä reissussa ihan yksinään ja ystäväni laittoi yhteen ryhmäkeskusteluun vasta hetkeä ennen matkaa viestiä, että siellä se tyyppi kohta on "omalla lomalla". Itsekin kysyin ensimmäisenä, että onhan heillä kaikki hyvin ja näin jäljestä päin vähän kaduttaa, että kysyin. Toiselle tuollaisen matkan suominen on oikeastaan ihan valtava rakkaudenosoitus.

Puhuttiin kotona, että kumpikin soisi toisilleen sellaisen matkan, jos toinen sen haluaisi tehdä. Ei olisi edes mitenkään tavatonta matkustaa taiteilijana inspiraation toivossa jonnekin ulkomaille hetkeksi ihan vain omien ajatustensa kanssa. Oon kuullut, että niin ne taiteilijat aina välillä tekee.

Miksi me kaikki oman elämämme taiteilijat emme siis voisi matkustaa sellaiselle omalle matkalle joskus? Sillä matkalla saattais vaikka oppia itsestään jotain uutta, mutta tulis siellä kyllä varmaan toista ihan kamala ikäväkin.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Terveiset Jyväskylästä! Sisustushullu on kuoriutunut kolostaan ja odotteli tänään heti aamusta sormet syyhyten koulun atk-luokassa, että keskustan Tokmanni aukeaa ja hän pääsee ostelemaan kaikkea todella tärkeää krääsää, jota ehdottomasti tarvitaan meidän uuteen kotiin.

Oikeastihan täällä on käynnissä Jyväskylä Big Bandin levyn äänitykset, joita tulin fiilistelemään ja napsimaan muutaman kuvan muistoksi, sillä sattuneesta apteekkityörupeamasta, en päässyt itse soittamaan näihin äänityksiin. Pakko myöntää, että kyllähän se vähän sielussa kirveli, kun näki kaikki kaverit soittamassa ihanaa musiikkia, kun itse sain tyytyä kuvien ja videoiden napsimiseen.

Täällä olemiseen on oikeasti toinenkin syy, ja se on meidän kämpän siivoaminen ennen ensi sunnuntain muuttoa, joten aikaisesta herätyksestä johtuen ehdin hienosti ennen kauppojen aukeamista perustella itselleni vaikka miten monella tavalla, että tarvitaan ainakin uudet verhot, saippuapumppu tai se sellainen juttu mistä tulee käsisaippuaa, eteiseen tarvitaan todellakin sellainen kuramatto ja paljon muuta. Henget alkaa puhuttelemaan mua aina viimeistään siinä vaiheessa, kun seison rullaportaissa matkalla kohti Tokmannin sisäänkäyntiä.

 

 

Krääsäkaupoissa on jotain todella maagista. Tunnen monia, jotka ahdistuvat kaikesta siitä tilpehöörin paljoudesta ja se on ihan okei, mutta mä rakastan niitä. R-a-k-a-s-t-a-n. Toinen ihan lemppari juttu on Lidlin keskikäytävillä olevat vaatteet ja sen sellaiset. Siinä menee helposti puolisen tuntia, kun hypistelee menemään työkalupakkeja ja alkkareita, usein (onneksi) ostamatta kuitenkaan mitään.

Se hypistely on se paras juttu. Riittää, että on mahdollisuus omistaa ne tuotteet, joita en tietysti ennen sitä hetkeä edes tiennyt haluavani omistaa. Siellä näytön toisella puolella on varmaan jo herännyt kysymys, että miksi mä en vaan mennyt heti kuvien ottamisen jälkeen siivoamaan ja vastaus on se, että jätin tietoisesti kaikkien pesuaineiden ostamisen tälle päivälle, että pääsen varmasti kaupoille.

 

 

Tänään norkoillessani Forumin kulmilla puhuen kasuaalisti puhelimeen yrittäen parhaanimukaan naamioitua, etten todellakaan odota kieli pitkällä taivaan porttien (Tokmannin ovien) avautuvan, tein huomion, etten ole yksin liikenteessä. Olin jo ihan ehtinyt unohtaa mummelijonot kauppojen ovien edessä. Siinä ne töröttää valiina ampaisemaan sisälle, kunhan ovea edes vähän raotetaan.

Ehdoton voittajasuoritus oli se, kun ne ylöspäin liikkuvat kalterit nostettiin ensin kassojen edestä ylös ja vasta sitten sisäänkäynnin edestä, olivat ne kaikkein kokeneimmat jonottajat pyyhältäneet sisälle kassojen kautta monta hetkeä ennen, kuin varsinainen sisäänkäynti oli auki. Yritin etsiä jotain tarjoustuotetta, jota olisi ollut myynnissä vain tietty määrä, mutta ei löytynyt ei. Siellä oli vaan todella nopeeta jengiä liikenteessä.

 

 

Samanlaista ihmeellistä syöksymistä tapahtuu myös julkisissa kulkuneuvoissa. Välillä metrosta ei meinaa päästä ulos, kun vastassa on sellainen ihmisvalli, joka lähes pakokauhun vallassa tunkee sisälle, vaikka olisi aivan hienosti aikaa päästää poistuvat matkustajat ulos ja mennä vasta sen jälkeen itse sisälle.

Ja sitten ne lentokoneet. Kaikkihan tietää, että siinä kestää ihan hyvä tovi ennen kuin ovet avataan ja matkustajat pääsee pois koneesta. Mistä syystä sitten aina avataan ne turvavyöt paljon ennen sen merkkivalon sammumista, ja ampaistaan ylös penkistä ja kiskotaan laukkuja alas? Joku syy siihen varmasti on, mutta vastausta tähän en kyllä todella tiedä. Kun ei sieltä pääse yhtään sen aikaisemmin pois. Toki, jos on tosi tiukka vaihto tiedossa, on syytä olla nopea, mutta suurin osa laskeutuu kuitenkin lopulliseen määränpäähänsä, jossa 5 minuuttia sinne tai tänne ei hyvin todennäköisesti huononna loman tai kotiin palaamisen laatua sitten niin millään tavalla.

Multa taitaa puuttua joku ominaisuus kokonaan, kun otan yleensä tosi lungisti kaikissa jonotustilanteissa. Tuntuu vaan niin hassulta mennä ihan sekaisin, kun sillä ei ole lopputuloksen kannalta oikeastaan mitään merkitystä. Verenpaine korkeintaan nousee.

 

 

Onko täällä muita Tokmannin ja Lildin fanittajia :D ?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

 

Heräsin tänään vähän siinä puoli yhden (päivällä) jälkeen ja ensimmäisenä mielessä oli paniikki. Oon aivan varmasti nyt myöhässä jostain. Haukoin henkeä siinä sängyssä, kunnes tajusin, ettei rouva ole nyt myöhässä yhtään mistään. Hän on vaan nukkunut ensimmäistä kertaa 12 tuntia yössä koko kesän aikana. Haaveet pitkistä yöunista eivät jostain syystä olleet vielä toteutuneet kertaakaan, mutta nyt tärppäsi ja sydärihän siinä meinasi aluksi tulla.

Nämä ongelmat taitaa olla pätkätyöläisen ongelmia, sillä luulisi ihmisen osaavan lomailla, jos kalenterissa on seuraava keikka vasta 18.8. Mutta kun ei. Keikka on pyörinyt tietysti mielessä jo ainakin kuukauden verran, mutta enhän minä sille ole vielä mitään tehnyt. Lähinnä vaan ahdistunut siitä, että mitenköhän osaan keikkailla, kun tässä on jo kuukauden verran pidetty harkitusti taukoa. Ihan, kuin koko ammattitaito olisi huuhtoutunut pois pikkuhiljaa. Totuus on tietysti toinen, olen varma siitä, mutta joku tässä hommassa kusee ja pahasti, kun yöunet palasivat vasta nyt.

Syy näihin ruhtinaallisiin yöuniin on eräässä aika pöljässä suorituksessa. Suoritin erästä tehtävää koko viimeisen viikon ja eilen yöllä sain sen päätökseen. Lopussa kävi jo vähän rankaksi, mutta tuntui hyvältä, kun oli joku selkeä juttu tehtävänä. Keikatkin alkoi taas tuntua luonnollisilta, kun meneillään oli joku projekti. Tämä intensiivinen projekti oli sellainen, että katsoin 5 tuotantokautta Dexteriä Netflixistä. Istua möllötin ruokapöydän ääressä, terassilla, sohvalla, sängyssä, kokkasin ja kävin vessassa ystäväni Dexterin kanssa. 

 

 

Asetin itselleni eilen tavoitteen, että katson viimeisen tuotantokauden yhdessä päivässä, niin voin siirtyä sitten toisiin hommiin. Oon sillä tavalla vähän pönttö, että jos joku projekti on meneillään, en osaa keskittyä kunnolla muihin juttuihin. Nyt lomalla projektit on muuttuneet vähän erilaisiksi. Siivosin esim. isäni työkaluvaraston melkein viimeistä mutteria myöten ja nyt tämä Dexter-hommeli. Toisin sanoen on pakko olla joku juttu meneillään tai muuten tulee ahdistus. 

Nautin siitä oikeasta arjesta oikeastaan tosi paljon ja aika harvoin tulee niitä hetkiä, kun ihan oikeasti haluan lomalle huilimaan. Välillä, kun lusmuilee ja jättää asioita viimetippaan, haluaa tietenkin mielummin lomalle, kuin todeta, että olin laistka. Hollanti-vuoden jälkeen pää oli kuitenkin sen verran ylikuumentunut, että pitkä zombina haahuilu teki ihan hyvää, mutta nyt alkaa kyllä riittää. Huomaan muutenkin, että toimin parhaiten pienen paineen alla. Ylimääräinen aika kauhistuttaa ja jopa vähän lamauttaa. Istun sohvalla ahdistumassa yhdestä keikasta, jonne on moninkertainen määrä aikaa treenata, kuin arjessa ehkä olisi. 

M:llä meinaa välillä loppua ymmärrys, kun suunnittelen kaikkia ihan ihmellisiä tempauksia meidän pään menoksi, mutta sellaista se vaan on. Kun joku idea syttyy päässä, on toooodella vaikeaa olla ryhtymättä hommiin heti. En todellakaan ole sellainen, joka suunnittelee kuukausia esim. asunnon vaihtoa, vaan viimeksi muutettiin viikon sisällä siitä, kun mielestäni tarvittiin uusi asunto.

Tänä kesänä yksi ahdistuksen aiheuttaja on ollut se, ettei meillä ole ollut omaa kotia. Tai koti on tiedossa, mutta avaimet saadaan vasta tällä viikolla. Koska mun on saatava kaikki heti, löytyy täältä vanhempieni kotoa jo meidän uusi sohva ja olohuoneen matto. Verhot on ostettu ja kaikki uusien taulujen kehyksetkin on valmiina. Pahinta kaikessa on ollut odottaminen. 

Sanon koko ajan olevani lomalla ja siltä musta tuntuukin, vaikka olenkin ollut nyt viikon töissä ihan muissa hommissa. Tämä on tällainen epäsäännöllisen säännöllinen parin viikon pyrähdys, jonka monena kesänä teen äidilleni palveluksena (hommasta lisää tulevaisuudessa). Tuntuu ihan hassulta, että parhaat yöunet tuli nukuttua vasta silloin, kun tiedossa oli yksi arkivapaa (tänään), eikä kuukauden verran päämäärätöntä haahuilua. 

Mulla alkaa olla näköjään aika kova ikävä opiskelujen pariin ja siihen epänormaalin normaaliin omaan muusikon arkeen. 

 

 

Huomaako muut itsessään sellaista piirrettä, että arjessa (ai että miten kamala sana) hommat sujuu jopa jotenkin vähän helpommin?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat on parin viikon takaa, kun oltiin rakkaiden ystävien kanssa piknikillä Espalla
Share

Ladataan...

 

Voihan Vappu Pimiä sentään minkä teit! En ole kasvissyöjä, mutta meidän perheessä on vähennetty viime vuosien aikana eläinperäisten tuotteiden syöntiä todella paljon. Kesä on ollut vähän huono siltä kannalta ja muutenkin nykyään jotenkin vähän nolottaa suositella jotain sussa sulavaa lihareseptiä, mutta ajattelin olla rohkea ja jakaa Vappu Pimiän luoman ehdottomasti kärkisijoille kohonneen reseptin teidän kanssanne.

Mielessä on pitkään pyörinyt idea sellaisesta juttusarjasta, joka tulee kantamaan loistavan kekseliästä nimeä: Sunnuntain safkaa. Hommaa lähti siitä, kun Hollannissa fiilisteltiin meidän kaveriporukassa vallitsevaa illalliskulttuuria. Kokattiin yhdessä ja esiteltiin toisillemme uusia löytöjä musiikin saralta. Suomessa huomattiin, että syöminen on usein aika sotilaallisen nopeaa, vaikka valmistukseen menisikin pidempi aika. Ruoka tehdään ehkä hartaudella, mutta pöydän ääressä istutaan tasan se aika, kun ruokaa on lautasella. Parhaimmassa pahimmassa tapauksessa tuntien työ on kadonnut viidessä minuutissa.

Ideana on palauttaa sellainen pidemmän (ainakin tunnin kestävä) illastaminen takaisin elämään ja pohidskeltiin M:n kanssa, että miten sen voisi toteuttaa ilman kellon kyttäämistä.

Miten muuten voi huomata ajan kulumisen, kuin kellosta? No musasta tietenkin. Homma tulee olemaan sellainen, että M valitsee ehkäpä noin kerran kuussa jonkun uuden ja mielenkiintoisen levyn, jonka pohjalta lähdetään rakentamaan illallista. Fiilsitellään musaa ja tunnustellaan, että onko se raiksta, romanttista, lempeää, surullista tai mitä ikinä, ja valitaan reseptit sen mukaan. Samalla tavalla, kuin viinit valitaan ruokaan sopivaksi, laitetaan nyt musiikki ja ruoka sopivaksi yhdistelmäksi. Ainakin meidän mielestä ;)

Valitaan M:n kanssa suositeltavalta levyltä ehkä muutamat biisit ruokien kanssa, jotka kuunnellaan makustellen ja tunnustellaan, miten ne sopivat ruokaan. Voi olla myös, että levy on tarkoitus laittaa soimaan ja antaa sen vain olla ruokailun taustalla sen kummemmin analysoimatta. Kunhan idea on selvä, esittelemme teille tämän varsin upean luomuksemme.

 

 

Tänään luvassa ei ole vielä musasuositusta, vaikka sunnuntai onkin. Kerroin joku aika sitten, että kokkailin vanhempieni kotona ribsejä ensimmäistä kertaa elämässäni ja halusin kokeilla, josko niistä voisi saada vieläkin paremmat.

Eilen oli vihdoin useampi tunti aikaa ja kyllä muuten kannatti. Käytiin Hollannissa asuessa roadtripillä koko maan ympäri, ja sillä reissulla syötiin aivan täydelliset ribsit. Sellaista marinadisoossia ei ollut muualla tullut vastaan ja nyt on pakko sanoa, että tässä on todella vahva kilpailija. Tällä Vappu Pimiän reseptillä tehtiin ehkäpä oman elämäni parhaimmat ribsit. Onnistumiseen ei tarvita mitään määdskilssejä, vaan pelkkä reseptin noudattaminen riittää. Resepti on identtinen tämän alkuperäisen kanssa, joskin suluissa on muutokset, joita meidän versioon tuli.

Homma menee siis näin:

Tarvitset:

3-4 kg possun ribsejä raakana (meillä taisi olla jotain 1,5kg eilen)

Keitinliemi:

  • 1 tuore chili
  • 1-2 sipulia
  • 2-4 valkosipulinkynttä
  • 1-2 rkl suolaa
  • 2 tähtianista (näissä on jotenkin samalla ihana ja kamala tuoksu)
  • 2 laakerinlehteä
  • muutama valkopippuri (meillä oli vaan jauhetta, joten laitoin sitä ripauksen)
  • n. 2 l vettä (niin, että ribsit peittyy kokonaan)

En saanut kaikkia lihoja mahtumaan yhteen kattilaan, joten tein kahteen suureen kattilaan liemet, eli silloin aineksia tarvitaan tietysti tuplamäärät. Tällä kertaa maistoin lientä ja totesin, että jos salaisuus on liemessä, ei se todellakaan ole kummoisen makuinen. Oikeastaan vähän paha :D Salaisuus piilee siis mitä luultavimmin keittoajassa ja marinadissa.

BBQ-kastike:

  • 6 dl kolajuomaa (ei light)
  • 1 dl muscovadosokeria (laitoin fariinisokeria hitusen vähemmän)
  • 1 dl punaviinietikkaa
  • 5 rkl tomaattipyreetä
  • 3 rkl worchesterkastiketta
  • 4 rkl soijaa (saatoin laittaa 5)
  • 2 tähtianista
  • 4 rkl ketsuppia
  • 1-2 rkl tulista chilikastiketta (laitoin vähän reilut kaksi, sillä ollaan tulisen ruuan faneja)
  • ½ tl juustokuminaa
  • 3 rkl siirappia
  • 2 tl suolaa tai savusuolaa (tavallista laitettiin)
  • ripaus cayennenpippuria (tätä ei ollut, joten laitoin vähän chiliä)

Valmistusohjeet

  1. Laita possunkylkirivit isoon kattilaan, lisää joukkoon ronskeiksi paloiksi leikattu chili, sipulit sekä muut mausteet. Lisää kylmää vettä niin, että lihat peittyvät. Anna kiehahtaa ja kuori reikäkauhalla pinnalle muodostunut vaahto.
  2. Vähennä lämpöä ja anna pulputtaa pienellä 1-2 tuntia (suosittelen parin tunnin keittämistä, sillä niin liha varmasti on suussa sulavaa ja irtoaa luista täydellisesti).
  3. Valmista sillä aikaa kastike. Mittaa kaikki kastikkeen ainekset kattilaan ja kuumenna kiehuvaksi. Vähennä vähän lämpöä ja keitä niin kauan, että kastike on selkeästi sakeutunut ja muuttunut paksummaksi, kastikemaiseksi. Kastike voi helposti pulputtaa pienellä lämmöllä toista tuntia (annettiin olla liedellä yhtä kauan, kuin keitettiin ribsejä). Voit tehdä kastikkeen myös etukäteen, sillä se säilyy jääkaapissa ainakin viikon.
  4. Levitä kypsät ribsit uunipelleille. Sudi ohut kerros kastiketta ribsien pintaan. Ribsit voi tehdä valmiiksi jo edellisenä päivänä ja antaa niiden marinoitua yön yli. Ensimmäisen kastikekerroksen kannattaa antaa joka tapauksessa imeytyä ainakin 30 minuuttia ennen grillausta. Laita grilli kuumenemaan. Levitä uusi kerros (levitettiin useampi ennen grillaamista ja grillaamisen aikana vielä sudittiin) kastiketta lihan pintaan ja grillaa ribsit molemmilta puolilta rapeiksi (me otettiin vaan vähän väriä pintaan ja aivan hyvä tuli niin). Nauti sellaisenaan tai salaatin ja lisukkeiden kera. Muista varata reilusti paperia pöytään, sillä nämä kuuluu syödä sormin.

Vahva suositus ribsien kanssa on valkosipulimajoneesi, tai mikä tahansa suosikkidippi. Tässä kannattaa myös panostaa lihaan (kuten aina muutenkin), sillä ekalla kerralla otettiin vakuumipakattua (edullisempaa), jossa oli vähän sellaisia ylläreitä. Nyt valittiin lihatiskillä valmiiksi paloiteltua ja pakattua, ja eron huomasi selvästi. Ei ylläreitä ja tasaisen suussasulavia ribsejä. Kilohinta taisi olla siinä 8 euron paikkeilla.

 

 

Siispä, jos tänään on aikaa kokkailla, suosittelen lämpimästi kokeilemaan tätä reseptiä. Vielä on kesää jäljellä ja suomalaisethan grillaa vaikka lumisateessa :D

Ja muuten jos tuli jotain hyviä ideoita mieleen, että mitä haluaisitte Sunnuntain safkaa-jutuista löytyvän, kaikki ehdotukset kehiin, sillä homma on vasta kehitysasteella!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Ladataan...

 

Istun autoon ja laitan avaimet virtalukkoon. Huomaan, kun hengitykseni muuttuu yhä pinnallisemmaksi. Oikeastaan se on ollut sitä jo siitä asti, kun ajatus ratin taakse istumisesta tuli todelliseksi. 

Hengitän syvään ja valmistaudun käynnistämään auton.

Yksi. Kaksi. Kolme.

Tein sen. Enää täytyy peruuttaa pois pihasta ja sitten pääsen matkaan. 

Tutulla pihatiellä kaikki on hyvin. Ajan kohti isoa tietä ja sitten se tapahtuu. Kyyneleet kohoavat silmiini ja purskahdan itkuun. Puristan rattia rystyset valkoisina ja keskitän kaikki voimani siihen, että saan kyynelten tulvan asettumaan.

Puhun hennolla äänellä itselleni. Toistelen samoja tuttuja sanoja.

Pystyt siihen. Kaikki on hyvin. Hengitä.

Jossain kahdenkymmenen toistokerran paikkeilla rauhoitun ja tajuan, että selvisin taas. Selvisin rattiin ja olen liikkeellä. 

 

 

Näin ei käy enää läheskään aina, tai oikeastaan on jopa tavallisempaa, että selviän ajamisesta ilman yhtäkään tsemppipuhetta. Syy, miksi autoon astuminen on ollut vaikeaa, löytyy kuuden vuoden takaisesta kolarista. Se tuli mieleeni taas, kun luin Iidan matkassa-blogista tämän todella pysäyttävän kirjoituksen.

Oma kolarini ei ollut läheskään yhtä vakava, kuin Iidan, mutta pelko jäi silti. En nukahtanut rattiin, vaan väistin kapealla tiellä hieman leveästi ajavaa rekkaa, ja epäonnekseni tien vieressä ei ollutkaan piennarta. Se oli kulunut ajan saatossa pois ja korkea heinä loi illuusion sellaisesta. Päädyin lopulta n. 60km/h nopeudella pari metriä syvään ojaan ja lopulta matka tyssäsi maavalliin. Kova tälli sekin siis, mutta lievällä aivotärähdyksellä ja mustelmilla selvittiin.

En ollut ennen onnettomuutta nauttinut autolla ajamisesta mitenkään suunnattomasti ja sen jälkeen vielä vähemmän. Suurin muutos ajamisessa oli se, etten halunnut ottaa ketään enää kyytiin. Tuntuu turvallisemmalta, kun kyyditsee vain itseään. Tiedän myös, ettei saisi vältellä ajamista, mutta se tuntuu välillä vaan niin vaikealta. 

Oudointa tässä pelossa on se, että se liittyy pelkästään autoiluun. Skootteria ei ole mitenkään ihmeellistä ajaa, ja välillä haaveilenkin moottoripyörällä kruisailemisesta (M ei ole vielä ihan vakuuttunut tästä harrastuksesta). Huomaan myös, että pelko ei niinkään liity ajamiseen, sillä jos tietäisin, että kaikki kadut olisivat tyhjiä, voisin kruisailla menemään vailla huolen häivää.

Toisin sanoen pelkoa aiheuttavat toiset ihmiset autojensa kanssa. Ihmiset, joiden pään sisälle en pääse. En voi ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Eilen ajaessani vain vajaan tunnin matkan kurvasi eteeni 3 tyyppiä aivan järjettömällä tavalla. Jokaisella kerralla oli pakko jarruttaa aika voimakkaastikin, joten mistään sulavasta liikenteeseen liittymisestä ei näillä kavereilla ollut todellakaan kyse. Viimeisin näistä oli sellainen, kun 100km/h tiellä joku päätti tehdä U-käännöksen keskellä tietä. Siis keskellä?! En olisi ehtinyt edes jarruttaa tarpeeksi kolarin välttäkseni, mutta onneksi tämä kuski tajusi äkkiä koukata pientareelle (joka luojan kiitos oli olemassa), että pystyin väistämään törmäämättä vastaan tulevien kaistalla mahdollisesti ajaviin autoihin. Niitä ei sillä hetkellä myöskään onneksi ollut.

Tänään kotimatkalla perässäni hinkutti joku tyyppi ilman minkäänlaista turvaväliä. Ei ollut ensimmäinen, eikä varmastikaan viimeinen kerta. Haluan korostaa, etten ajanut sillä hetkellä 100% varmuudella alinopeutta.

 

Kysynkin siis nyt, että mikä ihmeen juttu siinä on, että bussipysäkillä seistessä pitää ottaa miljoona metriä hajurakoa, eikä bussissa voi istua kenekään viereen, mutta autolla voi aivan hyvin ajaa ihan perseessä kiinni ilman minkäänlaista henkiä pelastavaa turvaväliä? 

 

 

En todellakaan sano olevani mikään huikea kuski, mutta turvaväli on sellainen juttu, josta pidän huolta aina. Aina.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Pages