EEEEMELIIIIII!

Blogin instagramstoriesin puolella on seikkaillut välillä eräs vauhtiveikko ja jokapaikanhöylä. Mielestäni on vähintäänkin reilua tätä sankaria kohtaan, että esittelen hänen tarinansa kunnolla teille. Tänään valokeilassa on meidän Eemeli. Kohta 6-vuotias elämästä täysillä nauttiva maatiaiskissa. 

Usein ihmetellään, kuinka muusikolla voi olla eläimiä, kun eihän se ole ikinä kotona huolehtimassa niistä. Ymmärrän tämän aivan täysin, sillä aika tosiaan on aina välillä kortilla ja hoitajiin on turvauduttava. Mun kohdalla kissojen ottaminen on silti melkeinpä pelastanut mut.

Kuusi vuotta sitten elettiin vähän harmaampaa ajanjaksoa. Elämästä oli värikynät vähissä ja mikään ei oikein tuntunut miltään. Olin mitä luultavimmin masentunut, sillä vaikka kuinka yritin, katselin maailmaa maitolasin takaa. Halusin tuntea taas aitoa iloa ja nauraa kunnolla, tai olla edes oikeasti vihainen. Tuo olotila oli hitaasti hiipinyt muutaman vuoden aikana, enkä ollut tajunnut sen vakavuutta. Kyse ei ollut mistään pienestä pilvipeitteestä taivaalla, vaan elämän auringon peitti pikimustat ukkospilvet aamusta iltaan.

Olin kesällä viikon ystäväni kissojen ja heidän pentujen vahtina, kun se tapahtui. Joku pato murtui ja siinä itkeä tihrustin niiden kissojen kiipeillessä mun päällä. Tiesin, että yhden ipanan on tultava mun luokse asumaan. Siellä niiden kömpelöiden karvapalleroiden keskellä tunsin ensimmäistä kertaa taas oikeasti olevani onnellinen. Ne pehmeät tyypit näki mut just sellaisena, kuin olin ja se riitti niille. 

Eemelin kotiin tulemisen ja hoitojakson välissä oli monta viikkoa, joiden aikana ehdin epäröimään ja harkitsemaan päätöstä todella paljon. Olinhan ihan hullu, kun olin yksin elävänä muusikko-opiskelijana ottamassa itselleni kissaa, vaikkei tulevasuudesta ollut mitään hajua. Kuinka mä selviän sen kanssa, jos pitää muuttaa vaikka ulkomaille tai lähteä reissuun? Viisas ystäväni sanoi tähän, että sä et voi tietää varmasti edes sitä mitä tapahtuu huomenna, joten tossa hommassa ei varmaan kannata väkisin luoda kauhukuvia sinne kymmenen vuoden päähän.

 

 

Niin Eemeli sitten lopulta tuli mun elämään. Meidän eloa kahdestaan kesti kuitenkin vain 24 tuntia. Varsin nopeasti kävi selväksi, että Eemeli ei ole sellainen perinteinen itsenäinen kissa. Raukka seurasi mua kaikkialle – en saanut käydä edes vessassa yksin (en kyllä vieläkään). Ystäväni oli kysynyt jo aikaisemmin, että olenko varma, etten halua ottaa sittenkin kahta kissaa. Pentueessa oli selkeästi kahdesta isästä lähtöisin olevia lapsia, joista kolmella oli pidempi karva ja pehmeämpi ruumiinrakenne, ja sitten oli nämä kaksi lyhytkarvaista ja jäntevää tapausta. 

Seuraavana päivänä soitin ystävälleni ja kerroin, että kyllä se nyt vaan niin on, että myöskin Kaisa saa muuttaa meille. Se oli pitänyt Eemelistä huolta jo ihan pikkuisena, joten oli kaikkien kannalta hyvä, että se pääsi veljensä luokse. Sinä iltana oltiin jo kaikki kolme kotona, ja niin ne palaset loksahti paikalleen. Eemelin uskomaton elämänilo sai mun jalat taas kiinnittymään elämään, ja Kaisa piti meistä rämäpäisistä haaveilijoista huolta, ettei hommat lähteneet ihan raiteiltaan.

Vuosien varrella olen huomannut, että aika monella taiteilijalla on eläimiä. Niistä saa jotain jännää todelliseen elämään palauttavaa voimaa, kun omassa ammatissa pahimman luomistuskan keskellä mieli helposti vaeltelee jossain ihan toisessa universumissa. Hey Girl-blogissa olikin vinkkinä stressaavaan elämäntilanteeseen hengitellä syvään edes muutamia kertoja päivässä. Mä huomaan itse erityisesti hektisessä elämänvaiheessa tehostavani tähä syvähengitystä sillä, että hautaan naamani kissan mahaan ja hengittelen siinä niin syvään kuin osaan. Tuntuu siltä, että nenän kautta kehoon menisi jotain taikapölyä, joka sanoo aivoille, että: "Älä huoli! Tää on vaan elämää ja tää elämä on sun, eikä kenenkään muun."

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentit

Lilies
Lilies & Life

Voi miten ihana! <3

Mun ensimmäinen kissa Luna (jouduin hänet lopettamaan vuosi sitten) oli monesti vuosien aikana mun pelastus. Silloin, kun ei ollut muita tai ajelehti syvissä vesissä, oli Luna aina seurana. :)

Henriika S.

<3

Mun ensimmäinen kissa tuli aina vastaan, kun kävelin koulusta kotiin. Tehtiin läksyt yhdessä, ja jos menin ulos leikkimään, se tuli mukana vahtimaan :D Manu on kyllä myös niiiiin suloinen! Yritän jatkuvasti selittää itselleni, että ÄLÄ NYT OTA ENÄÄ KOLMATTA. Toistaiseksi vielä onnistunut pysymään tässä..

Lilies
Lilies & Life

Ihana :'D Manu on kyllä suloinen tapaus <3 Sama juttu, tekis mieli kolmatta, mut jos nyt ei kuitenkaan...

PilviCloud
Pilvi Daily

Aah, kauhea kissakuume valtaa mut <3 <3

Henriika S.

Hahaa :D Pahinta ehdottomasti on katsella kissojen kuvia pentuajalta. Tai videoita! Ne on ehkä pahimpia <3

Millie's
Randomilla

<3 Kisulit

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.