Entisessä kotikaupungissa ei ollutkaan hyvä olla

Groningen. Paikka, jossa vietimme kokonaisen vuoden ja koimme monta niin unohtumatonta hetkeä. Osa hetkistä oli elämämme parhaita ja osa niitä kamalimpia. Kasvun vuosi niin monessa asiassa.

Entäs nyt, kun saavuimme vuoden poissaolon jälkeen tänne lomalle? Tunne on todella ristiriitainen ja oikeastaan aika sekava. Tulen valottamaan fiilisten kehittymistä vielä useampana päivänä, mutta tänään on vuorossa reissun päivä numero neljä. Päivä, jona saavuimme tänne ja yllätimme ystävämme tulemalla ilmoitettua aikaisemmin.

Ensimmäinen huomio kaupunkiin saapuessa oli se, ettei tunne ollut sama kuin esimerkiksi, jos Helsingissä ollessa kävelen vanhojen kotitalojeni ohitse. Niihin paikkoihin yhdistyy selkeästi kotiin tulemisen tunteet. Ei tullut sitä samanlaista fiilistä, kun menee käymään lapsuudenkodissa ja lähestyy kotikatua. Kadut oli tuttuja kyllä, mutta kodilta ne eivät tuntuneet. Mentiin molemmat aluksi ihan hiljaisiksi ja kumpikin oli jopa vähän pettynyt, ettei fiilis ollut mitenkään erityisen hohdokas.

 

 

Noustiin tuosta pettymyksestä onneksi nopeasti, sillä tavaroiden viemisen ja auton parkkeeraamisen jälkeen piti lähteä hyvää vauhtia kipittämään kohti ystävämme maisteriopintojen päättökonserttia. Voi niitä riemastuneita ja yllättyneitä huutoja, kun ystävämme huomasivat meidät ja tulivat kaikki vuorollaan halaamaan. Se oli uskomattoman onnellinen hetki, jossa tunsin olevani tärkeä. Se, että olimme oikeasti jättäneet olemuksillamme korvaamattoman aukon meidän porukkaan, tuntui salaa tosi hyvältä. Meitä ei oltu unohdettu.

Koko ilta meni kuulumisia vaihtaessa, mutten voinut sille mitään, että syvällä sisimmässäni tuntui vähän ikävältä. Tajusin, etten halua enää tänne takaisin opiskelemaan. Olin jotenkin odottanut jotain ihmeellistä hurmosta ja autuaan onnellista jälleennäkemistä niin rakkaaksi muodostuneen kaupungin kanssa, mutta sitä ei ollut tarjolla. Kadut näyttivät samalta, ystävät näyttivät samoilta ja olivat tietysti myös samoja, eihän heidän kuulukaan muuttua, mutta silti – harmitti, ettei kaikki ollut enää taianomaista. 

Aloin ymmärtää, että tämä sivu elämässä oli todellakin nyt viimeistään käännetty.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.