Erossa

 

Kävellään yhdessä hiljaisuudessa kohti asemaa. Meinaa alkaa itkettää. Tsemppaan itseäni, että kestä nyt vielä vähän aikaa. 

Ollaan ajoissa ja silti mielestäni bussin tuloon on ihan liian vähän aikaa. Yritän jutella jotain järkevää, mutta jaarittelen lähinnä säästä. 

Bussi kurvaa jonon eteen ja valmistaudun sanomaan heipat. Huuli alkaa väpättää ja kyyneleet kohoaa silmiin. Mumisen jotain "hyvää matkaa" tyylistä ja jään katselemaan kauempaa, kun bussi täyttyy matkustajista ja lopulta lähtee liikkeelle. 

Kotimatkalla laitan whatsappia ja sanon, että on ikävä, vaikka edellisenä iltana tuntui ihanalta ajatukselta olla vain omissa oloissa ja tehdä niitä kuuluisia "omia juttuja".

 

 

Meidän suhteen ensimmäinen vuosi meni satojen kilometrien välimatkalla ja viikkojen erossaololla. Se on jättänyt ihan ihmeen syvät jäljet ja edelleen, kun käyn saattamassa elämäni rakkauden asemalle, nousee kyyneleet silmiin, vaikka kyseessä olisi vain yhden yön pituinen keikkareissu. Nykyään toivun tästä surusta varsin nopeasti ja M:kin osaa naurahtaa rakastavasti, kun huomaa, että vaimolla tulee suru puseroon.

Aika, jolloin pidin huolta vain itsestäni ja kissoistani, tuntuu jotenkin todella kaukaiselta. Jos oikein kunnolla muistelen, taisin silloin kyllä oikeasti kaivata elämääni puolisoa, jonka kanssa jakaa asioita, vaikka Eemeli ja Kaisa varsin mahtavia kissoja ovatkin. Olin kuitenkin onnellinen myös niin. Ei ollut  mitään pakkoa hypätä parisuhteeseen.

Uskon, että jokaisessa parisuhteessa tulee aikoja, kun toinen ottaa todella ankarasti aivoon ja parasta olisi, kun saisi silloin olla omissa oloissaan. Oma kokemus on se, että erossa ollessa mieleen tulee helpommin kaikki ne asiat, joiden takia toinen on juuri se oikea kumppani sulle. Kun saa vähän etäisyyttä, osaa myös tarkastella itseään ja mahdollisesti voi jopa todeta, että hetkonen, mullahan ois tässä myös vähän petrattavaa oman käytöksen osalta. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että omassa päässään raivoaa itselleen olevansa aivan kakka puoliso, vaan mieleen voi tulla jotain hyviä juttuja, joilla huomioida toista. Jotenkin kummasti sellaiset rakkaudenosoitukset putkahtaa paljon helpommin mielen sopukoista, kun on vähän ikävä ja tajuaa, että yks likainen sukka pyykkikorin vieressä on aika paljon pienempi asia kaikkien niiden upeiden ominaisuuksien rinnalla, joita toinen omistaa. Eikä mulla kyllä ole varaa valittaa sukista väärissä paikossa, kun oma taiteilijapersoonani on välillä levittänyt omaisuutensa ihan kaikkialle.

Se on muuten tosi jännä, miten itsestään on niin pirun hankala löytää puutteita, kun raivopäissään toisesta löytyy niitä joka sormelle ja varpaalle. Tästä syystä on tosi hyvä ottaa aikaa itselle. Vaikka kyseessä onkin se "oma loma", niin silloin pääsee juurikin siitä oman navan ympäristöstä vähän pidemmälle ja maailma näyttää taas avarammalle.

Silloin, kun ensimmäistä kertaa alkoi olla sellainen fiilis, että haluaisin olla vähän yksin, huomasin pelästyväni. Mietin, että etäännytäänkö me nyt toisistamme ja pidin ne ajatukset visusti omana tietona. En muista tarkalleen, että milloin keskusteltiin ensimmäistä kertaa siitä, että on ihan okei sanoa toiselle, että haluaisi käydä treffeillä oman itsensä kanssa, mutta muistan sen helpotuksen tunteen, kun tajusin, että siitä ei seuraa eroa, vaan sillä tavalla hoidetaan suhdetta, ettei se ero ikinä tule ajankohtaiseksi asiaksi. Meidän tapauksessa puoliso on myös työkaveri ja osaltaan sekin vaikuttaa siihen, että siitä kummankin omasta ajasta on oikeasti pidettävä huolta. 

 

 

Viime talvena kaveripariskuntamme toinen osapuoli kävi etelän lämmössä reissussa ihan yksinään ja ystäväni laittoi yhteen ryhmäkeskusteluun vasta hetkeä ennen matkaa viestiä, että siellä se tyyppi kohta on "omalla lomalla". Itsekin kysyin ensimmäisenä, että onhan heillä kaikki hyvin ja näin jäljestä päin vähän kaduttaa, että kysyin. Toiselle tuollaisen matkan suominen on oikeastaan ihan valtava rakkaudenosoitus.

Puhuttiin kotona, että kumpikin soisi toisilleen sellaisen matkan, jos toinen sen haluaisi tehdä. Ei olisi edes mitenkään tavatonta matkustaa taiteilijana inspiraation toivossa jonnekin ulkomaille hetkeksi ihan vain omien ajatustensa kanssa. Oon kuullut, että niin ne taiteilijat aina välillä tekee.

Miksi me kaikki oman elämämme taiteilijat emme siis voisi matkustaa sellaiselle omalle matkalle joskus? Sillä matkalla saattais vaikka oppia itsestään jotain uutta, mutta tulis siellä kyllä varmaan toista ihan kamala ikäväkin.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Share

Kommentoi